Ateria vartissa, totta vai tarua? (Kikherne-fetapaistos filotaikinassa ja kreikkalainen salaatti)

Sain synttärilahjaksi Jamie Oliverin 15 minuutin ateriat –kirjan. Siinä on älytön määrä houkuttelevia ja kohtalaisen helpon oloisia reseptejä, mutta heti kyllä alkoi epäilyttää, että syntyvätkö ne ateriat ihan oikeasti 15 minuutissa. Eihän esimerkiksi riisi kypsykään siinä ajassa.

No, eiväthän ne synny. Ensinnäkin lähtöoletuksena on, että jokaisella on kaikki mahdolliset monitoimikoneet, tehokkaat blenderit, uuninkestävät paistinpannut ja niin edelleen. Lisäksi reseptit on tehty brittiläisten ruokakauppojen varustuksen mukaan ja siellä käytetään ilmeisesti esimerkiksi esikeitettyä riisiä. En edes halua tutkia, saako sellaista Suomesta. Ja kyllähän Jamie kirjassaan vielä tarkentaa: ateria syntyy vartissa, jos ensin tekee valmistelut.Eli aterian valmistukseen ei lasketa sitä, että ottaa esiin astiat, laittaa uunin lämpiämään ja veden kiehumaan, valitsee ja asentaa monitoimikoneeseen oikeat terät, huuhtelee vihannekset ja usein kuoriikin ne ja mitä näitä pieniä yksityiskohtia nyt on.

Kaiken tämän voin jotenkin hyväksyä. Eipä sitäkään yleensä reseptiikassa huomioida, että usein pitää kesken kokkauksen siivota, pestä joku väline tai jotain muuta vastaavaa. Se on ihan ok. Mutta onko tosiaan niin, että jos kaikki tarvikkeet löytyy ja välineet on valmiina, ateria on vartissa valmis? Piti kokeilla.

Valitsin kohtalaisen yksinkertaisen aterian, vain kaksi osaa. Filotaikinanyytit ja salaatti, eihän se nyt tosiaan ole kovin monimutkaista. Eikä ollutkaan. Nyyttien täyte valmistuu monitoimikoneessa hetkessä, taittelu on helppoa ja nyytit paistuvat ihan hetkessä. Ihanan IsoAhkerani avustuksella salaattikin valmistui pikavauhtia, sehän pilkkoo kurkunkin parissa sekunnissa.

Vartti on silti aika optimistinen ajatus. Minä tein pelkkiä nyyttejä yli vartin, siis ennen kuin ne menivät uuniin. Salaattiin meni ehkä reilut kymmenen minuuttia (siinä välissä toki piti ottaa nyytit uunista ja poltin sormeni…). Kyllä se nyt vaan hetken kestää, kun pilkkoo kasan tomaatteja ja repii salaatin, puristaa sitruunamehun ja sekoittelee kaikki ainekset. Ja varmaan minuutti meni siihenkin, kun ongin oliiveja purkista. Minkäs teet, esivalmisteluissa ei sanottu, että kaikki pitäisi olla valmiina annosteltuna jossain, jottei niiden ottamiseen purkeista menisi sekuntiakaan. Ja sitten piti vielä laittaa tarjolle jogurtti ja annostella hunajaa.

Aika monta rautaa tulessa. Ei siinä pysy kuvatkaan skarppeina.

Pienen liioittelun voi toki antaa anteeksi. Mutta se on kyllä aika tyhmää, että ainesluettelossa puhutaan vain sitruunasta, ja itse ohjeessa sitten mainitaan vain että sitruunankuoriraaste lisätään täytteeseen. Tai se, ettei mainita että filotaikinanyytti täytyy laittaa paistumaan heti, kun sen on käärinyt, tai täyte kostuttaa taikinan niin että se hajoaa nostettaessa (kyllä, hajoilevat filotaikinanyytit veivät pari minuuttia extraa). Muutenkin ohjeessa oli kaikenlaista epämääräisyyttä ja sekavuutta. Oliivit ja mantelit esimerkiksi vain käskettiin laittaa pannulle ilman mitään mainintaa paistamisessa. Toisaalla taas sipuli-kurkkusekoitusta sanotaan salaatiksi, ja välillä salaatti tarkoittaa salaatinlehtiä. On lautasta ja tarjoilukulhoa, ja niistä ilmeisesti lautanen on se, jolta salaatti tarjotaan… Ärsyttävää.

Mutta lopputulos, se oli hyvä. Keittiössä vallitsi kaaos, mutta ruoka oli kyllä hyvää.

Ja se resepti:

Kääröt:

400 g kikherneitä

100 g fetajuustoa

100 g pinaattia (pakastettukin menee)

1 sitruunan kuori raastettuna

½ tl paprikajauhetta

4 suurta filotaikinalevyä (n. 270 g)

oliiviöljyä

Hienonna valutetut kikherneet, feta, pinaatti, sitruunan kuori ja paprikajauhe monitoimikoneessa tasaiseksi (tai ei niitä varmaan pakko olisi edes jauhaa, voi vaan sekoittaa, ainakin jos käyttää pakastepinaattia). Laita paistinpannulle oliiviöljyä lämpenemään. Taita suuri filotaikinalevy kaksinkerroin, nosta keskellä ¼ täytteestä ja kokoa taikinasta löyhä paketti. Nosta nyytti pannulle paistumaan. Tee muut nyytit ja nosta ne sitä mukaa paistinpannulta pois, kun pohja on paistunut rapeaksi. Voit tietysti tehdä vaikka kaksi nyyttiä kerrallaan, mutta jos et ole supernopea, ei kannata tehdä ensin kaikki ja sitten vasta paistaa niitä, sillä pohja voi vettyä ja hajota. (Pieni hajoaminen pannulla ei ole katastrofaalista.) Paista sitten nyyttejä 220 asteessa kunnes ne ovat kauniin ruskeita ja rapeita – 5-10 minuuttia riittää.

Lisäksi: luonnonjogurttia ja hunajaa – kannattaa pirskotella reilusti hunajaa nyyttien päälle. Jogurtti sopii myös salaatin kaveriksi.

Salaatti

1 kurkku

1 pieni punasipuli

puolikas nippu korianterin ja mintun sekoitusta

20 g kuorittuja manteleita (kuten kuvat osoittavat, minulla oli enemmän)

kourallinen oliiveja

650 g tomaatteja

1 roomansalaatti

oliiviöljyä

Raavi halutessasi kurkun pinta pituussuunnassa haarukalla. Viipaloi kurkku ja sipuli (monitoimikoneella). Purista sitruunan mehu kurkun ja sipulin päälle ja mausta niitä hiukan suolalla. Anna maustua hetki (vaikka monitoimikoneen kulhossa, nestettähän tuossa irtoaa). Paista oliiveja ja manteleita paistinpannulla öljytilkassa muutama minuutti, niin että mantelit hieman ruskistuvat, mutta eivät pala. Pilko tomaatit ja revi salaatti, silppua yrtit. Sekoita kaikki salaatin aineet ja lisää vielä halutessasi oliiviöljyä.

Tädit tykkää toskakakusta (ja sherrystä)

Perustimme parin kaverin kanssa tätikerhon. Tätikerho viettää sivistyneitä ja hienostuneita iltoja nautiskellen teetä ja sherryä. Hienostuneeseen illanviettoon kuuluvat toki myös tyylikäät tarjoilut, kuten kurkkuvoileivät ja kasvissgagenit. Ja pitäähän jotain makeaakin olla, jotain mikä sopii sherryn kaveriksi. Omenainen toskakakku toimi erinomaisesti. Enää tämän tädin täytyy vain opetella hiukan maltia, jotta kakun päällisen sokeri sulaisi kunnolla ja päällinen olisi kunnon toska, eikä mureneva sokeri-manteliseos. Mutta ei sen suurempaa hätää, sillä murenevakin päällinen maistuu hyvältä.

Omenatoskakakku

Kakkupohja

150 g voita

2 ½ dl sokeria

2 munaa

 4 ¾ dl vehnäjauhoja

 2 tl leivinjauhetta

2 omenaa ohuina viipaleina

(½ dl vettä)

Toskakuorrutus

50 g voita

1 ¼ dl sokeria

1 rkl vehnäjauhoja

2 ½ dl mantelilastuja

Tee ensin kakkutaikina: vaahdota voi ja sokeri, lisää munat, jauhot ja leivinjauhe. Jos pohja tuntuu liian kuivalta (muruiselta), lisää vettä. Levitä taikina 22-2-senttiseen, voideltuun irtopohjaiseen kakkuvuokaan. Asettele omenaviipaleet tasaisesti taikinan päälle. Paista 50-60 minuuttia 175-asteisessa uunissa.

Valmista toska: sulata voi keskilämmöllä kattilassa. Lisää sokeri ja vehnäjauhot ja anna sokerin sulaa. Älä sekoita liikaa, tai sokeri jää kiteiseksi! Kun sokeri on sulanut, lisää manteli ja ota kattila pois levyltä. Ota kakku uunista ja levitä toska sen päälle. Paista kakkua vielä 15-20 minuuttia niin, että toska ruskistuu, mutta ei pala.

Anna kakun jäähtyä kymmenisen minuuttia ja irrota sitten varovasti vuoan reunat.

(Resepti Jill Parkerin ja Joyce Parkerin Amerikan herkut –kirjasta, hiukan sovellettuna)

Barbeque-kastikkeen harjoittelua

Hyvä barbeque-kastike on vaan ihan vastustamatonta. Sen takia on pakko saada ruokaa, jota ei oikeastaan haluaisi syödä, rasvattua, grillattua, ranskalaisia ja aika usein jotain lihaakin. Ihan vaan että saa syödä sitä kastiketta.

Myönnettäköön: tykkään aivan älyttömästi McDonald´sin barbeque-dipistä, ja kun sitä ei väliaikaisesti saanut Suomesta, sain jopa kerran Ranskassa säälittävän ”Olen niin onnellinen”-hetken ”Klassikkodipit ovat taas täällä”-mainoksen ansiosta. Suomessakin syön Mäkkärissä juuri sen dippikastikkeen takia. Ja unohdan hetkeksi kaikki lisäaineet, rasvat ja muut ällöttävyydet. Koska se kastike vaan on niin hyvää.

Viimekesäisellä jenkkien matkalla yksi mahtavimmista ruokahetkistä oli se, kun koko päivän ajettuamme päädyimme grilliruokapaikkaan ja sieltä sai ottaa leipien ja (bataatti)ranskalaisten seuraksi neljää erilaista barbeque-kastiketta. Kaikki olivat hyviä, ja niiden maistelu teki todellakin onnelliseksi.

Kun kysyin poikaystävältä, mitä hän haluaisi synttäripäivänään syödä, oli vastaus pihvi, ranskalaiset ja barbeque-kastike. Toimeen siis, tällä kertaa kokeilin Jamie Oliverin reseptiä (kirjasta 15 minuutin ateriat), eräänlaista pikakastiketta. Jamien reseptissä kastiketta ei oikeasti edes keitetä, mutta minä tapojeni mukaan hiukan muokkasin aineita ja kiehautinkin kastiketta vähän. Vaihdoin hunajan tilalle siirapin, tabaskon tilalle laitoin vain chiliä ja lisäksi lisäsin hiukan sinappia. Omenamehua käytin hiukan enemmän kuin ohjeessa käskettiin, ihan siksikin että kiehauttaessa kastikkeesta häviää nestettä, enkä halunnut siitä liian paksua.

Kastikkeesta tuli hiukan liian hapanta, mutta muuten hyvää. Ensi kerralla siis hiukan vähemmän worchester-kastiketta ja kenties hiukan enemmän sinappia ja sokeria.

Bbq-kastike Jamien Oliverin ohjetta mukaillen

2 valkosipulinkynttä

1 rkl worchesterkastiketta

4 kukkuraista rkl ketsuppia

2 rkl hp-kastiketta

1 rkl siirappia

1 rkl soijakastiketta (jos kastike on hyvin suolaista, vähän vähemmän)

chiliä

5 rkl omenamehua

½ tl sinappia

Murskaa valkosipuli. Sekoita kaikki ainekset kattilassa ja keitä viitisen minuuttia, niin että kastike hiukan paksuuntuu. Maista, kaipaako kastike lisää makeutta tai suolaa ja lisää tarvittaessa suolaa tai sokeria.

Kuukauden kirjat, joulukuu 2012

Kovin meni Irving-voittoisesti vuoden viimeinenkin kuukausi, mutta nyt aion pitää taukoa. Kulunut syksy on osoittanut, että lempikirjailijoihinsakin voi kyllästyä (ei nyt liian vakavasti kuitenkaan), ja että jokainen kirjailija kirjoittaa joskus myös ei-niin-mahtavia teoksia – ainakin jos tuotanto sisältää enemmän kuin pari teosta.

Joulukuu oli kuitenkin taas myös himolukijan onnen aikaa, kun ehdin syventyä tavallista useampaa romaaniin ja jälleen kerran todeta, että eipä juuri mitään parempaa ole, kuin hyvän kirjan lukeminen.

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa

Alaotsikolla "Nuoruuteni vastarintaliikkeessä" varustettu Aguirren teos oli joululahjakirja, jota mietin edelleen. Se on Aguirren tarina omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan Chilen sotilasjunttaa vastustaneiden vanhempien tyttärenä ja vastarinnan jäsenenä. Kiihkeä maa on kirja, jossa tarina, ja se, että se on totta, on tärkeämpää, kuin kirjalliset arvot – vaikka toimisi se kyllä romaaninakin.

Carmen Aguirre muutti perheineen pakolaisena Kanadaan pian Pinochetin noustua Chilessä valtaan vuonna 1973. Kiihkeä maa alkaa Los Angelesin lentokentältä, jossa Carmenin äiti ilmoittaa tyttärilleen, etteivät he olekaan matkalla sinne minne vanhemmat ovat ilmoittaneet, vaan matka vie ensin Peruun ja sitten Boliviaan, sillä vanhemmat toimivat Chilen vastarintaliikkeessä, ja heidän on autettava liiketta kaikin mahdollisin keinoin. Äiti on muiden neuvoista huolimatta kieltäytynyt jättämästä tyttäriään taakseen, joten tytärtenkin on opittava elämään kaksoiselämää, jossa on altava aina varuillaan. Carmen ja hänen siskonsa kasvavatkin aikuisiksi tasapainotellen tavallisen teinin elämän ja usein pelottavankin vastarinataliikkeen rajamailla.

Kiihkeä maa on jännittävä ja järkyttävä tarina. Se ei juurikaan anna vastauksia, vaan lähinnä herättää kysymyksiä. Se saa yhtä aikaa pohtimaan, millainen äiti riskeeraa lastensa turvallisuuden poliittisen toimintansa takia – ja toisaalta ihailemaan sitä, että jotkut todella uskaltavat toimia, eivätkä vain yritä järjestää omaa elämäänsä mukavaksi. Se kertoo myös hienosti siitä, miten teinit ovat aina teinejä: oli tilanne mikä tahansa, ihastukset, idolit ja oikeaan porukkaan kuuluminen ovat aina tärkeitä.

John Irving: Vesimies

Vesimies on monella tapaa hyvin tyypillinen Irvingin romaani: kertomus surkeasta sankarista, miehestä jolla kaikki ei todellakaan meni ihan putkeen. On kiukkuinen ex-vaimo, rakastaja, epäonnistunut ura, huonot välit vanhempiin ja lisäksi vielä kiusallinen vaiva virtsaputkessa, joka vaatii vesihoitoa. Monesti Irving on saanut näistä aineksista aivan mahtavaa maininkiä aikaan, mutta tästä romaanista en ainakaan minä ihan äärettömästi innostunut, en ainakaan nyt.

Vesimiehessä ei tavallaan ole mitään valtavan suurta vikaa. Jotenkin se vain tuntuu olevan enemmänkin vähän sinne päin kuin aivan nappisuoritus. Loppua kohden kyllä paranee, mutta Irvingin kirjoille aivan epätyypilliseen tapaan minun oli aika hankalaa tuntea suurta sympatiaa päähenkilöä kohtaan, tai jaksaa erityisesti kiinnostua hänen kohtalostaan.

No, rehellinen on oltava: olen Irvingille aika armoton, sillä olen pitänyt monista hänen teoksistaan niin valtavasti. Jollekulle muulle olisin kenties antanut jotkut romaanin puutteet anteeksi. Pakko silti sanoa, että jos nyt jonkun Irvingin kirjan haluaa väliin jättää, se voisi hyvinkin olla tämä.

John Irving: Vapauttakaa karhut

Vasta tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Irvingin esikoisteos on tunnistettavasti nuoren kirjailijanalun ensimmäinen romaani. Sillä on hetkensä ja se on paikoitellen jopa erinomainen. Paikoitellen se olisi mielestäni kuitenkin vaatinut vielä työstöä, selkeytystä nyt eniten ja ehkäpä hiukan karsimistakin. Jos nyt sattuu olemaan Irvingin jonkinasteinen fani, on esikoisteos toki pakollista luettavaa. Minusta Vapauttakaa karhut oli mielenkiintoista luettavaa jo siksikin, että se osoittaa, että ennen Garpin maailmaa ja Kaikki isäni hotellit -romaania oli jo muutakin. Irvingin tunnistettavavin tyyli – jota Garpin maailma ja Kaikki isäni hotellit kovin tyylipuhtaasti esittelevät – ei ole toki kaikki, mitä Irvingillä on tarjottavana.

Vapauttakaa karhut -romaanissa on kolme osaa: ensimmäinen, jossa kaksi nuorta opiskelijapoikaa, Siggy ja Graff lähtee ajelemaan moottoripyörällä Wienistä vailla määränpäätä, toinen osa eli Siggyn muistikirja, jossa lomittuvat huomiot eläintarjasta ja Siggyn perheen historiasta, sekä kolmas osa, jossa Graff matkustaa ihastuksensa, Alppikylän nuoren tytön, Gallenin kanssa. Ensimmäinen osa oli mielestäni kirjan heikoin. Kannattaa siis sinnitellä ensimmäisen osan läpi, sillä toisessa osassa tarina käy kiinnostavaksi, ja Irving osoittaa kertojanlahjansa.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Aiemmin syksyllä etsimme kaverini kanssa jotain "Downton Abbeyn tyylistä" luettavaa. Siis jotain ihanaa, suuria tunteita sisältävää epookkiromaania. Ei mitään liian vakavaa, mutta ei nyt ihan surkeinta hömppääkään. Ja Paluu Rivertoniin täytti kyllä kaikki vaatimukset. Jos siis pidät Downton Abbeystä, pidät aika varmasti myös tästä romaanista.

Rivertonin kartanon ja sen asukkaiden tarinan kertoo talon palvelijana toiminut Gracen, tarinan kertomahetkellä 1990-luvulla jo lähes satavuotias Grace. Kun Rivertonista aletaan tehdä elokuvaa, palaa Grace muistoissaan nuoruuteensa ja kertaa Rivertonin, sen asukkaiden ja oman elämänsä vaiheet.

Mortonin romaania kutsutaan sen takakannessa lukuromaaniksi, ja sitä se todella on. Se on tunteisiin vetoava tarina, englantilaista kartanoromantiikkaa ja 1920-luvun fiilistelyä. Se on myös hyvin kirjoitettu romaani, jonka jännitys ei lopahda, vaan heti alussa lukijalle esitetty mysteeri avautuu vähitellen, pala palalta.

Paluu Rivertoniin ei varmaankaan tule mainituksi romaanitaiteen merkittävimpänä teoksena, tuskinpa sitä nostetaan yhdellekään "nämä kirjat pitäisi lukea" -listalle, mutta minulle se oli pimeän joulukuun alussa ehdottomasti täydellinen valinta. Laatuviihdettä, ehdottomasti.

Se on muuten vielä huomautettava, että Mortonin kirja on paikoitellen ihan hämmentävän paljon samanlainen kuin Downton Abbey. Aiheissa on enemmän kuin pari samaa. En ole vielä ehtinyt tutkia, onko kyse vain sattumasta tai kliseisimmästä mahdollisesta tavasta kuvata 1920-lukua, vai onko jompi kumpi kirjoittajista voinut kauniista sanottuna ottaa toselta vaikutteita.

Syömässä Berliinin joulutoreilla

Jos vierailee Berliinissä joulukuussa, ei joulutoreja voi välttää. Vaikkei joulumeininki olisikaan ihan se omin juttu, on toreissa ainakin se kiva puoli, että niillä riittää elämää illallakin ja lisäksi niiltä voi kätevästi ostaa syötävää ohi kulkiessaan.

Perinteisesti toreilla myydään saksalaisia herkkuja, kuten makkaroita, perunasalaattia, hapankaalia, perunapaistikkaita, munkkeja ja keksejä. Ja tietenkin hehkuviiniä ja olutta. Nykyään useimmiltä toreilta löytyy myös aikalailla samanlaista ruokaa kuin suomalaisilta festareilta, on ranskalaisia, kiinalaista ruokaa ja ties mitä.

Perinteinen saksalainen ruoka on aika tukevaa ja lihaista. Kasvissyöjänä kannattaakin aina kysäistä, sisältävätkö annokset lihaa - esimerkiksi perunasalaatti sisälsi. Toisaalta tukeva ruoka lämmittää kylmänä iltana, ja kasvisruokiakin löytyy.

Sieniä valkosipulikastikkeella. Toimii.

Kartoffelpuffer, eli vähän kuin perunarösti, joka syödään sokerin tai omenahillon kanssa. Aika hyvää!

Ei toriruokia ihan loputtomiin jaksa syödä, sen verran rasvaisia ne ovat, mutta ainahan sieltä voi jotain pientä herkkua napata. Tai ainakin vähän hehkuviiniä...

Berliinin munkit ja muut

Pistäydyin joulukuun alussa Berliinissä. Se on kyllä herkkusuulle aika kiva kohde, sillä ruoka on halpaa ja ravintoloita riittää. En ollut ehtinyt suuremmin valmistautua matkaan, joten ravintolat valikoituivat pitkälti sattumalta, sen mukaan mitä eteen sattui silloin kuin jalat alkoivat väsyä liikaa tai lumipyry yltyä. Sain silti syödäkseni aika erinomaisia aterioita.

Ehkä kivointa oli se, että pikkunaposteltavaa löytyi ihan joka kulmasta, ja yleensä se sekä hyvää että halpaa. Kolmen euron annoksella sai hyvin vatsansa täyteen ja parilla sellaisella selvisi helposti koko päivän.

Joulukuun alussa on kun oltiin, kaupungin täyttivät tietenkin saksalaiseen tyyliin joulutorit, ja niidenkin herkkuja tuli toki maisteltua. Niistä kuitenkin toinen postaus vähän myöhemmin. Tässä hieman listaa siitä, mitä mielestäni Berliinissä ainakin kannattaisi maistella, ja pari vinkkiä, missä.

Döneriä

Turkkilaisia on tunnetusti Saksassa todella paljon, ja turkkilaisia ruokapaikkoja joka paikassa. Saksassa ei puhuta niinkään kebabista vaan döneristä, ja turkkilaisista paikoista saa aina myös kasvisversioita, usein kanadöneriäkin. Mielestäni döneriä vaan täytyy syödä Saksassa. Pitaleivan kasvistäyttein saa an alle neljän euron, ja annos on kyllä hyvinkin täyttävä. Eli siitä vaan valitsemaan, saisiko olla leipä falafelilla, fetalla vai halloumilla.

Hassua muuten oli, että kun tilasin kasvisleivän, sain erikseen pyytää tulista kastiketta, ja myyjä vielä kovasti varoitteli ja varmisteli, että ymmärränhän, että se on voimakasta. Tiedä sitten, johtuiko se kiltistä ulkonäöstä, sukupuolesta vai mistä. Samapa tuo, kastiketta sain ja se oli erinomaista. Ja sekin miellytti, että tulisen ruoan seurana sai pikaravintolassakin nauttia tulisen annoksen lisukkeeksi erinomaisesti sopivaa desperados-olutta (joka on siis ranskalaista, tequilalla maustettua olutta, jota vertaisin lähinnä sitruunalla maustettiin soliin).

Munkit ja muut makeat

Berliinissä syödään tietysti myös berliiniinmunkkeja. Tai minä en syönyt, mutta aika moni muu kyllä taitaa syödä (ainakin seuralaiseni söi). Niitä, ja muita leivoksia saa ihan joka nurkalla olevista leipomo-kahviloista. Leivoksissa riittää valinnanvaraa, on pullaa, viineriä ja munkkia, ja niiden lisäksi tietenkin vielä kakkuja. Saksalaiset tykkää kovasti kirsikasta ja pähkinästä, joten niitä löytyy suuresta osasta leivonnaisia. Kakkukahvit kolmella eurolla, se tuntuu kyllä aika mukavalta. Ja kyllä niistä kahviloista aina suolaistakin saa, eli ei tarvitse huolestua, vaikkei olisikaan mikään intohimoisin makean ystävä.

Keittoa!

Ihanassa Prenzlauer Bergin kaupunginosassa riittää shopattavaa, pieniä putiikkeja, vintagea ja söpöjä pikkukatuja. Lisäksi siellä riittää ravintoloita. Kylmän shoppailun ohessa toimi erinomaisesti iso kulhollinen keittoa.

Ihan Eberswalder Straβen aseman luona sijaitseva Suppe &Salat tarjoaa päivittäin erilaisia keittoja ja salaatteja – valikoimaa riittää enemmän kuin ravintolaan mahtuu sisään asiakkaita. Ja hyvää on, eikä tarvitse kasvissyöjänkään valittaa vaihtoehtojen puutetta. Minä maistelin punakaalikeittoa, jossa oli muun muassa kastanjoita. Toimi. Näkäisinä otimme keittojen lisäksi vielä yhteisen salaatin, mikä oli kyllä täysin turhaa. Salaatti oli hyvää, mutta eipä sitä keiton jälkeen enää kamalasti jaksanut syödä.

…Ja ainahan yhden meksikolaisenkin voi kokeilla

Prenzlauer Bergistä löytyi myös Frida Kahlo. Kun alle kolmen kympin saa lounaan viineineen kahdelle, vieläpä mukavassa ympäristössä, on helppo olla tyytyväinen. Kasvistacot oli yksinkertainen, mutta tosi maukas annos. Muuten listalta löytyy aika perinteisiä meksikolaisen ravintolan herkkuja, mutta mitäpä pienestä tylsyydestä, jos ruoka toimii.