tiistai 19. huhtikuuta 2011

Sitruunaherkkua

Aika usein leipomiseni alkaa soitolla äidille. Niin kävi nytkin, kun kaipasin reseptiä sitruunapiiraaseen, jota olemme leiponeet ties kuinka monta kertaa. Nyt vasta huomasin, etten ollut koskaan leiponut sitä muualla kuin äidin luona, ja kun resepti on jostain vanhasta lehtileikkeestä, ei ollut kovin helppo alkaa etsiä sitä netistä. Onneksi äiti muisti täytteen reseptin ulkoa ja muropohjan saan kyllä itsekin tehtyä ihan ulkomuistista.

Oikeastaan olisin halunnut tehdä sitruunamarenkipiirasta vaalikahvien kaveriksi (vaalit, taas yksi mahtava tekosyy herkutella), mutta olin siihen liian laiska. Tämän piirakan aineet eivät vaadi mitään keittelyitä tai sähkövatkaimella vatkaamista, joten se sopi minun sunnuntaipäivääni. Enkä edes muistanut, kuinka hyvää tämä piirakka on. Ehkä sitten pääsiäisenä jotain monimutkaisempaa.



Sitruunapiiras

Pohja:
150 g margariinia
1  muna
3 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1,5 dl sokeria
Täyte:
3 dl ruokakermaa
3 munaa
1 ½ dl sokeria
1 sitruunan mehu ja raastettu kuori

Vaahdota rasva ja sokeri. Sekoita joukkoon muna. Lisää jauhot ja leivinjauhe taikinaan. Sekoita tasaiseksi. Painele piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Sekoita täytteen aineet keskenään ja kaada pohjan päälle. Paista noin 25 minuuttia 200 asteessa niin, että murotaikinan reunat ovat hieman ruskistuneet.

Täyte on uunista otettaessa vielä vetelää, joten sen kanssa kannattaa olla varovainen! Piirakan kannattaa myös antaa jäähtyä kunnolla, muuten täyte valuu pois piirakasta leikattaessa. Lisäksi piirakka on paremman makuista jäähtyneenä.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Poliittista runoutta en español


Sain tuliaisia Sevillasta.



Sattuipa sopivasti, juuri tänään onkin erinomainen päivä García Lorcaan tutustumiseen. García Lorca oli Granadassa syntynyt taiteilija – paitsi runoilija myös muun muassa taidemaalari ja säveltäjä – joka tapettiin Espanjan sisällissodassa vuonna 1936. Poliittinen taiteilija siis, mikäpä paremmin sopisi vaalipäivään!

Törmäsin itse Lorcan runoihin ensimmäisen kerran kirjallisuustieteen pääsykoekirjassa. Sittemmin miehen runous on tullut tutuksi muun muassa Francon aika –televisiosarjan kautta, jossa poliittisesti aktiivinen Toni kertoo kielletyistä runoista ja niiden tekijästä pikkuveljelleen. Aikamoinen hahmo Lorca kyllä olikin: vasemmistolainen, julkisesti homo (siis 20- ja 30-luvun Espanjassa!), hengaili muun muassa Salvador Dalín kanssa ja oli myös Pablo Nerudan kaveri. Ja sitten hänet tapettiin, hänen runonsa olivat kiellettyjä Francon aikana, ja hautakin löytyi vasta vuonna 1971.

En tunne Lorcan runoutta mitenkään äärimmäisen hyvin, mutta siitä, mitä olen lukenut, olen pitänyt. Nyt uuden kirjan myötä pääsen tutustumaan aiheeseen paremmin. Paitsi että yksi pikku ongelma tässä on, nimittäin se, että espanjan opinnoistani huolimatta en osaa suomentaa kirjasta edes sen nimeä. Sanakirja käteen ja opiskelemaan, ei kai tässä nyt muutakaan voi.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Kuukauden kirjat, maaliskuu 2011

Aloitin neljä viikkoa sitten työt, ja tuntuu että sen jälkeen päivät ovat kuluneet aivan käsittämätöntä vauhtia. Töissä on oikein mukavaa, mutta odotan kyllä kovasti sitä, että jossain vaiheessa jaksaisin iltaisin edes ajatella kunnolla. Alku on aina väsyttävää, ei sille mitään voi.
Maaliskuussa satuin kuitenkin lukemaan kirjoja, joista pidin aivan valtavasti. Niiden lukeminen, silloin kuin jaksoin siihen paneutua, oli ehdottomasti rentouttavaa.

Carlos Fuentes: Inez
Inez on outo, hankala ja mystinen romaani. En tiedä, tajusinko siitä oikeastaan mitään. Ainakin päällisin puolin romaani kertoo kapellimestarin ja oopperalaulajan suuresta rakkaudesta. vanha kapellimestari on jäänyt salaperäisen kristallin lumoihin, ja kristalli saa hänet muistamaan myös Inezin, rakkautensa. Selkeään rakkaustarinaan sekoittuu kuitenkin fantastisia elementtejä ja kokonaan toinen, hämmentävä maailma.
Inez on ihanan runollinen ja kaunis romaani, jonka lukemista oli alkuvaikeuksien jälkeen vaikea lopettaa. En kuitenkaan voi sanoa täysin ymmärtäneeni sitä. Romaanin tunnelma oli kiinnostava, mutta samalla jotenkin oudon pelottava, ja täysin käsittämätön.

John Irving: Leski vuoden verran
Olen oppinut luottamaan Irvingiin, enkä joutunut taaskaan pettymään. Tässä kirjassa Irvingillä on poikkeuksellisesti päähenkilönä nainen, kirjailija Ruth Cole, ja se olikin mukavaa vaihtelua. Irvingille niin ominaisesti Ruthin tarina alkaa kuitenkin jo hänen vanhempiensa ja hänen äitinsä rakastajan tarinasta. Kolmiosaisen tarinan kaksi viimeistä osaa kuvaavat aikuista Ruthia, hänen kirjailijanuraansa, matkoja Eurooppaan ja rakkauksiaan.
Romaanin tyyli on taattua Irvingiä ja jos siitä pitää, pitää varmasti tästäkin teoksesta. Tilanteet vaihtelevat rankoista naurettaviin ja monet teemat ovat tuttuja myös kirjailijan muista teoksista. En innostunut tästä romaanista aivan yhtä paljon kuin vaikkapa Kaikki isäni hotellit –romaanista, mutta täytyy huomauttaa, että se onkin yksi kaikkien aikojen suosikeistani.

Elsa Osorio: Nimeni on Luz
Löysin Osorion romaanin sattumalta antikvariaatista, ja sen takakansi sai heti innostumaan teoksesta (tällä kertaa siis tosiaan luin sen takakannen). Kirjan aiheena on Argentiinan sotiladiktatuurin aikaiset lapsikaappaukset ja aihetta tarkastellaan nuoren naisen näkökulmasta. Romaani on tarina Luzista, joka on 20-vuotiaana saapunut etsimään isäänsä Madridista, selviteltyään ensin pitkään vanhempiensa kohtaloa ja omaa taustaansa.
Teoksen aiheet, lasten riistäminen vanhemmiltaan, asian peittely, kidutukset ja kadonneiden omaisten loputon ikävä, ovat rankkoja, eikä asiaa helpota se, että tarina perustuu tositapahtumiin. Romaani on kuitenkin erinomainen, paikoitellen kuin jännittävä dekkari, paikoitellen rakkaustarina. Tarina avautuu vähitellen, eri ajoissa hyppien ja useasta näkökulmasta kerrottuna. Kerronta on silti selkeää, ja tässä kirjassa tarina onkin ehdottomasti tärkein, eivät kerronnalliset seikat. Ei helppoa luettava, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.