sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Vihdoinkin hyvä makaronilaatikko

Syksyllä perustettu lukupiirimme on hieno juttu paitsi kiinnostavien lukukokemusten ja hauskojen kirjakeskustelujen ansiosta, myös siksi että se tarjoaa usein makuelämyksiä. Viimeeksi vierailimme lukupiirimme ainoan miespuolisen jäsenen luona, ja söin varmaankin elämäni parasta makaronilaatikkoa.

Makaronilaatikko on kai ”kaikkien lasten suosikki” – paitsi ettei se ollut minun suosikkini. En pitänyt makaronilaatikosta silloin kun söin punaista lihaa, enkä todellakaan ole pitänyt kasvisversioista, joita viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana olen maistanut. Mummoni munamakaronilaatikko on kyllä hyvää, mutta sehän ei itsessään ihan ateriaksi riitä.

Yleensä kasvissyöjän makaronilaatikko on kuivaa ja siinä on joku epämääräisen paha maku. Makaronin lisäksi siinä on yleensä soijarouhetta ja jostain syystä lähes aina porkkanaa, pahimmillaan porkkanaraastetta. Soijarouhe on useimmiten liian rapsakkaa, samoin porkkanat. Ja ei - tämä terveisenä muun muassa koulujen kasvisruokia suunnitteleville – rapsakka porkkanaraaste ei todellakaan sovi makaronin joukkoon myöskään tuntoaistini mukaan.

Mutta se lukupiirimme tapaamisessa saamani makaronilaatikko, se oli aivan erinomaista, enkä voi syyttää makuaistimuksesta edes nälkää, sillä olin kyllä syönyt kunnon lounaan. Ruoan loihtinut mieshenkilö paljasti onneksemme salaisuutensa: soijarouhe täytyy maustaa kasvisliemikuutiolla, maidon voi jättää kokonaan pois ja juustona toimii erinomaisesti emmental.

Tänään oli sitten pakko kokeilla itse ja ihan hyväähän siitä tuli, joskin hiukan kuivaa. Ensi kerralla laitan sitten soijan joukkoon hiukan enemmän vettä. Hämmentävää, näin helposti sitä ihminen alkaa tykätä ruokalajista, jota on lapsesta saakka vältellyt.



Makaronilaatikko (soijalla)

400 g makaronia
2 dl tummaa soijarouhetta
2 dl kiehuvaa vettä
kasvisliemikuutio
mustapippuria
2 kananmunaa
1 ½ dl emmentaljuustoraastetta

Keitä makaronit. Murenna kasvisliemikuutio soijarouheen sekaan ja lisää vesi. Mausta vielä mustapippurilla. Anna soijarouheen turvota niin, että se imee veden. Sekoita makaronit ja soijarouhe uunivuoassa (halutessasi voit öljytä vuoan ensin). Sekoita joukkoon osa juustosta ja kananmunat. Ripottele loput juustosta ruoan pinnalle. Paista noin 35 minuuttia 200-asteisessa uunissa niin, että juusto on hieman saanut väriä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Vähän erilaiset laskiaispullat



Ensin oli runebergin tortut ja sitten ystävänpäivän banaani-suklaaherkut. Ja nyt on päästy laskiaseen. Tietysti kermavaahtoa, ja voihan siihen vielä hilloakin laittaa jos siltä tuntuu. Helmikuu on kyllä onnen aikaa.

Hiivataikina oli pitkään kompastuskiveni. En yksinkertaisesti saanut vaivattua pulla- ja leipätaikinoita kunnollisiksi, niistä tuli aina jauhoisia ja epämääräisen epäonnistuneita. Onneksi löysin Robert Bertinetin Leipää monella tavalla –kirjan ja opettelin rautalangasta väännetyillä (ja kuvitetuilla) ohjeilla vaivaamaan ensi leipätaikinaa ja sitten pitsapohjaa, pullia ja oikeastaan mitä tahansa.

Yleensä teen vain aika yksinkertaisia ja nopeita leivonnaisia, ja pakkohan se on myöntää, että hiivataikinan vaivaaminen ei ihan parissa minuutissa onnistu, ei ainakaan käsin (ja monitoimikoneista en tiedä juuri mitään, kun en sellaisia ole päässyt käyttämään). Ehkä juuri se olikin ongelmani. Pullataikinaa pitää vaivata kärsivällisesti, vähitellen. Ja leipojan pitää vain tietää, mikä on juuri tekeillä olevaan leivonnaiseen sopiva koostumus. Tai sitten pitää lukea vaikkapa Bertinetin ohjeet ja noudattaa niitä orjallisesti. Bertinet nimittäin neuvoo mittaamaan ainekset erittäin tarkasti, käyttämään huoneenlämpöistä nestettä ja lisäämään sen jauhojen päälle – ja sitten jauhoja ei enää lisätäkään, vaan taikinaa vaivataan, kunnes se on valmista, vaikka kuinka epätoivoiselta tuntuisi.

Minulle Bertinetin tärkein ohje oli se, että taikinaa on venytettävä ja taiteltava niin, että sen sisään jää ilmaa. Äitini neuvo taas oli, että pullataikinasta tulee hyvää, kun siinä on mahdollisimman vähän jauhoja. Nykyään leivon tilanteesta riippuen yhdistelemällä erilaisia ohjeita, joskus käytän lämmintä, joskus viileämpää nestettä ja joskus lisään jauhoja tunteen, joskus tarkasti ohjeen mukaan. Tänään mentiin tunteella. Ja pakko todeta, että on siinä taikinan vaivaamisessa jotain äärimmäisen rauhoittavaa, etenkin kun huomaa, että taikinasta tulee juuri sellaista kuin pitääkin.

Ja sitten laskiaispulliini. Ne ovat mielestäni yksinkertaisesti ihania. Ne maistuvat ilman kermavaahtoakin, ja käyvät ihan peruspullinakin, eli sopivat tarjottavaksi silloinkin, jos joku vieraista ei jostain syystä tykkää laskiaispullista. Lisäksi itse tehty, pullaan sisälle leivottu mantelimassa on vähän eri juttu kun kaupan massa pullan sisään lusikoituna, joten mantelimassan vihaajatkin voinevat syödä näitä, luulisin. Ja voihan pullaa sitä hilloakin laittaa, niille joiden mielestä hillo nyt vain kuuluu laskiaispullaan. Minä en tähän taistoon ota kantaa, sillä kermavaahtohan siinä pullassa olennaisin on.

Marsipaanisarvet
(resepti Pirkalta)
 
11 g kuivahiivaa
7-7 ½ dl vehnäjauhoja
2 ½ dl maitoa
1 keltuainen
1 dl sokeria
2 tl kaardemummaa
1 tl suolaa
1 dl sulatettua voita/juoksevaa margariinia
(kananmuna voiteluun)

täyte
100 g mantelijauhetta
3 dl tomusokeria
1 valkuainen

lisäksi: kermavaahtoa, hilloa

Lämmitä maito noin 40-asteiseksi. Lisää maitoon sokeri, kaardemumma ja suola, noin desilitra jauhoja ja kuivahiiva. Sekoita ainekset ja lisää noin puolet lopuista jauhoista. Sekoita taikina tasaiseksi. Lisää keltuainen ja voi, sekoita ne taikinaan. Ala vaivata taikinaa ja lisää vähitellen loput jauhot. Vaivaa, kunnes taikina on pehmeää, mutta irtoaa kulhosta ja käsistä helposti. Anna taikinan kohota kaksinkertaiseksi.

Valmista täyte sekoittamalla kaikki ainekset tasaiseksi.

Kauli taikinasta ympyrä ja leikkaa siitä 12 kolmiota. Muotoile täytteestä lyhyitä tankoja. Aseta tanko jokaisen kolmion leveään päähän ja kieritä kolmiot sarviksi. Anna sarvien kohota pellillä hetki ja voitele halutessasi kananmunalla. Paista 225-asteisessa uunissa 10-12 minuuttia.

Leikkaa jäähtyneiden sarvien päälle viilto ja pursota siihen kermavaahtoa (ja halutessasi lusikoi viiltoon myös hilloa). Parhaimmillaan kahvin tai kaakaon kanssa nautittuna.


lauantai 11. helmikuuta 2012

Sinisimpukoita ja valkoviiniä



Pidän valkoviinistä, ja jos ruoka a) sisältää valkoviiniä ja b) sopii erityisen hyvin nautittavaksi valkoviinin kanssa, se on aika todennäköisesti minun mieleeni. Ja kukapa ei tykkäisi perjantai-iltana nauttia jotain vähän arkisesta poikkeavaa ruokaa jonkun herkullisen juoman kanssa. Valkoviinissä keitetyt sinisimpukat sopivat meidän perjantai-iltaamme erityisen hyvin, sillä niiden kanssa nautittavaksi sopii erinomaisesti myös (vehnä)olut.

En ollut ennen valmistanut tuoreita sinisimpukoita, vaikka olinkin haikaillut niiden perään jo pari vuotta. Nyt satuin vihdoin pääsemään töistä tarpeeksi ajoissa, ja ehdin Hakaniemen halliin perjantaina illansuussa. Ja sieltähän niitä löytyi, sinisimpukoita. Ei siinä sitten muuta kun Alkoon viini- ja olutostoksille, ja kaupasta lehtipersiljaa, sipulia ja patonki. Aika helppoa.


Sinisimpukat valkoviinissä (paljon kahdelle, riittävästi iltapalaksi neljälle)

1 kg tuoreita sinisimpukoita
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
3 dl valkoviiniä
lehtipersiljaa (+timjamia, rosmariinia)
suolaa
2 rkl sitruunanmehua

Puhdista simpukat: pese juuresharjalla ja raaputa kova lika kuoresta veitsellä. Heitä pois avonaiset simpukat, jotka eivät sulkeudu kun niitä koputtelee. Jos et kypsennä heti, laita simpukat kylmään veteen.

Silppua sipulit. Kuullota niitä hetki pannulla. Lisää viini ja mausteet ja lämmitä kiehuvaksi. Lisää simpukat ja keitä niitä kovalla lämmöllä kannen alla 4-5 minuuttia, kunnes kuoret ovat avautuneet. Ravista välillä, jotta kaikki simpukat veteen. Tarjoa vaalean leivän kanssa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Kuukauden kirjat, tammikuu 2012

Vietin taas suuren osan kuukaudesta Irvingin maailmassa – viihtyen hyvin, kuten tavallista. Hyvän kirjan merkki on se, ettei juuri harmita, vaikka lentokone joutuisi odottelemaan kentällä pari tuntia ennen lähtöä, sillä eihän se aika tunnu juuri miltään lukiessa. Näin siis Lontoon matkalla, jolla lentoja lukuun ottamatta ei juuri lukemiseen jäänytkään aikaa.

Michael Cunningham: Koti maailman laidalla

Cunninghamin romaani tarttui mukaan jo lokakuussa Helsingin kirjamessujen antikvariaattikojusta. Ehdin tarttumaan siihen vasta nyt, mutta se oli oikeastaan onni, sillä Cunningham oli juuri sopivaa luettavaa Orwellin masentavuuden jälkeen.

Kuten jo syksyllä kirjoitin, tykkään Cunninghamista kovasti. Koti maailman laidalla oli kuitenkin kovin erilainen kuin aiemmin lukemani Cunninghamit. Se oli jotenkin enemmän perinteinen tarinaromaani, vähemmän runollista tunnelmointia. Ei se mitään, sillä tarina oli hyvä.

Romaani kuvaa Bobbyä ja Jonathania, Clevelandissa kasvavia ystävyksiä, ja ihmisiä näiden rinnalla. Molempien poikien lapsuudenperheet ovat hiukan poikkeuksellisia, eivät mitään onnellisuuden perikuvia, ja mutkikkaan, perinteisestä poikkeavat ihmissuhteet leimaavat miesten elämää aikuisuuteen asti. Ainakin minulle jäi tunne, että lopulta romaani kertoi kuitenkin toisesta ihmisestä välittämisestä – sen vaikeudesta, mutta myös tärkeydestä. Se kertoi perheen tärkeydestä, oli se perhe sitten millainen hyvänsä.

Koti maailman laidalla ei saanut minua samalla tavoin haltioihini kuin aiemmin lukemani Cunninghamin romaanit. Se ei ollut samalla tavalla taianomaisen hohdokas, vaan tuntui hyvinkin realistiselta ja arkiselta. Se oli kuitenkin kiinnostava tarina, jota oli mukava lukea.

John Irving: Kunnes löydän sinut

En oikein usko, että voisin kutsua mitään Irvingin kirjaa huonoksi, tai sanoa etten pitänyt siitä. Irvingin arvosteluasteikko on ihan omansa, sen ääripäitä ovat varmaankin ”hyvä” ja ”täydellinen”. Kunnes löydän sinut sijoittuu tuolla asteikolla kohtaan ”erinomainen” – ei siis paras, mutta aika älyttömän hyvä kuitenkin.

Kunnes löydän sinut on tarina näyttelijä Jack Burnsistä, joka kasvaa kahden tatuoijana työskentelevän äitinsä kanssa, naisten keskellä. Jackin lapsuus kuluu ensin Euroopassa kierrellen, kadonnutta isää etsimässä, ja sitten tyttökoulussa Torontossa. Sitten Jack päätyy  (Irvingille niin tyypillistesi) sisäoppilaitokseen Uuteen Englantiin ja lopulta kuuluisaksi näyttelijäksi. Irving kuvaa Jackin uskomattomia käänteitä saavaa elämäänsä tavalliseen tapaansa, tapahtumia ennakoiden, laveasti kertoen. Uskomattomia, yllättäviä käänteitä riittää, kuten odottaa sopii.

Romaanilla riittää pituutta ja tarinassa käänteitä, ja juuri se tuntui taas kerran ihanalta. Tähän romaaniin oli ihana uppoutua reiluksi pariksi viikoksi antaumuksella. Taas kerran elin Irvingin luomassa maailmassa silloinkin, kun en itse asiassa lukenut kirjaa, pohdin tatuointeja, tuulisia satamakaupunkeja, pikkupojan eksynyttä oloa, lukemattomia menetyksiä, joilta Irvingin hahmot eivät koskaan säästy, vaikka lukija niin kovasti toivoisikin.

George Orwell: Eläinten vallankumous

Orwell oli lukupiirimme toive, ja kun en itsekään ollut lukenut Eläinten vallankumousta, olin valinnasta kovin iloinen. Taas yksi merkki klassikkojen listaan.

Eläinten vallankumouksen voisi aivan hyvin lukea satukirjana. Sen kieli oli helppoa ja kirja on lyhyt, joten jos nyt haluaa jonkun klassikon lukea, tämän saa suoritettua ihan vain tahdonvoimalla helposti. Lukupiirissämme kirja sai melko innostuneen vastaanoton, ainakin siitä riitti keskusteltavaa, sillä jokainen oli kiinnittänyt huomiota hiukan eri asioihin.

Orwellin teosta on vaikea arvioida vain kaunokirjallisista ansioista, eikä se kenties ole tarpeenkaan. Teoksessa esteettiset piirteet tuntuvat sivuseikoilta, selkeä kieli palvelee tarkoitustaan antamalla lukijalle tilaa keskittyä tapahtumiin ja niiden symboliikkaan. Kuvaus vallasta oli välillä kylmäävää luettavaa ja kieltämättä Eläinten vallankumous on kaikkine yksinkertaistuksineen nerokas. Jos historia tai vallan pohdiskelu eivät missään määrin kiinnosta, ei teoksesta varmaankaan saa paljoakaan irti, mutta jos ne kiinnostavat, kannattaa tämän kirjan parissa sen vaatimat pari tuntia viettää.

Isänmaallinen päivä (runebergin tortut)

Tälläisissä isänmaallisissa tunnelmissa tänään:





Torttujen ohje täällä.


Olen ehtinyt tänä vuonna nauttia myös yhden kaupasta ostetun tortun. Kun tänä aamuna mutustelin omatekoista leivosta, oli vain pakko todeta, ettei ne kaupan leivonnaiset pärjää ollenkaan. Kauniita en noista osaa tehdä, mutta ihan tajuttoman hyviä ne ovat. Omatekoiset ovat mehukkaampia ja taikina on yksinkertaisesti parempi. Se on piparkakun murujen ansiota. Ja omaan leivonnaiseen voi sitä paitsi laittaa hilloa sisäänkin:


Nam. Kelpaa juoda äänestyskahvit!