Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet

Harva kirja on niin kuuluisa kuin Saatanalliset säkeet – ja vieläpä siitäkin huolimatta, että se ei varmastikaan ole lähelläkään luetuimpien kirjojen kärkisijoja.
 
Jos Saatanalliset säkeet on jäänyt lukematta, ei kannata häpeillä. Luin itse Rushdieta ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten (romaani oli nimeltään Maa hänen jalkojensa alla), enkä saanut kovin paljoa irti. Nyt, kymmenen vuotta ja yksi kirjallisuuden maisterintutkinto myöhemmin, ajattelin olevani vähän paremmin kykenevä nauttimaan Saatanallisista säkeistä.
 
Ei, tämä ei ole se helpoin kirja – ei ainakaan ollut minulle, ja uskon, ettei monelle muullekaan. Ainakaan minä en varmastikaan tajunnut läheskään kaikkea tästä kirjasta ja on myönnettävä, että monen sivun kohdalla ajatukseni lähtivät harhailemaan. Mutta ei tämä(kään) kirja mitenkään mahdoton ole. Siinä on helpompia ja vaikeampia osioita, joten jostain saa varmasti kiinni. Ja kun osa on helppoa, jaksaa vaikeammatkin kohdat kahlata.
 
Mutta mistä se sitten kertoo? No, ainakin päällisin puolin tarina on tämä: kaksi intialaista miestä tippuu lentokoneesta Lontoon yläpuolella ja ihmeen kaupalla he selviävät pudotuksesta. Mikään ei kuitenkaan tunnu olevan ihan ennallaan: on kuin toinen miehistä olisi muuttunut arkkienkeliksi ja toinen piruksi. Muutenkin Lontoo tuntuu menneen oudosti sekaisin. Tähän soppaan sekoittuu tarinoita profeetta Muhammedin elämästä (ja tässä siis on se syy, miksi kirjasta on niin paljon puhuttu).
 
Kuten sanottu, Saatanalliset säkeet oli minulle vaikea kirja. Jotain kummallisen kiehtovaa siinä kuitenkin oli. Jo heti alku, miesten putoaminen lentokoneesta, oli niin kiinnostavan outo, että lukemista oli pakko jatkaa. Ja kun tarinan edetessä miesten välille syntyy jännitys, on vain saatava tietää, miten se lopulta ratkeaa.
 
Rushdien romaani on aarrearkku, jostain löytyisi pohdittavaa vaikka kuinka monelle lukukerralle. Jos tuntisi islamia tai Intiaa, voisi uskonnollisista ja kulttuurisista viittauksista saada valtavasti irti. Romaani käsittelee myös Iso-Britanniaa, muun muassa sen siirtolaisiin liittyviä ongelmia. Toisaalta aiheiden paljous on hankalaa, sillä jotain menee varmasti ohi, mutta toisaalta se myös takaa, että ainakin jotain tarttumapintaa löytyy helposti, jonkun viittauksen kyllä ymmärtää.

Colm Tóibín: Brooklyn

En ollut koskaan kuullutkaan Colm Tóibín –nimisestä kirjailijasta tai romaanista nimeltä Brooklyn, mutta kun kirja sattui eteeni kirjastossa, päätin ottaa sen luettavaksi takakannen kuvailun perusteella. Ja kuten arvelinkin, Brooklyn oli oikein mukavaa luettavaa.

No, tutustuin sitten hiukan myös kirjailijaan ja selvisi, että irlantilainen Tóibín on aika palkittu kirjailija, joka on monesti ollut ehdolla mm. Booker-palkinnon saajaksi. Brooklyn ei ole hänen kirjoistaan se kaikkein arvostetuin, mutta ihan hyviä arvioita sekin on saanut.

Brooklyn kertoo nuoresta irlantilaisnaisesta, Eilisistä, joka muuttaa Amerikkaan paremman toimeentulon toivossa. 1950-luvun irlantilaisella pikkukaupungilla ei ole paljoa tarjota, mutta hyppy vieraaseen maahan, jossa ei ole yhtään tuttua, on silti Eilisille melkein liikaa. Brooklyn kaikkine siirtolaisineen on pelottava, eikä Eilis oikein osaa ystävystyä edes muiden irlantilaisten kanssa.

Tóibínin romaanista ei surkeutta puutu – on köyhyyttä, ilkeitä pomoja, tylyä vuokraemäntää, kuolemaa ja sairautta – mutta silti tarina ei ole ahdistava, masentavuuteen asti surkea. Jostain väleistä pilkottaa aurinkoa, kaiken ahdingonkin keskellä Eilis jaksaa aina välillä unohtaa murheensa ja toivoa parempaa. Ei minkään seikkailijan tarmolla, eikä mitenkään yltiömäisenä optimistina, mutta sen verran, että lukija voi uskoa tarinalla olevan jotain muutakin kuin huono loppu.

Brooklyn kertoo nuoresta naisesta 1950-luvulla, irlantilaisen yhteisön melko tiukkojen sääntöjen keskellä. Eilis on tietämätön, ujo ja pelokas, tyttö joka ei ole kokenut missään. Silti hänen tunteensa tuntuvat kovin tunnistettavilta omasta nuoren naisen näkökulmastani. On liian suuria vaatimuksia, pelkoa oman tulevaisuuden määrittävien päätösten tekemisestä ja vaikeutta valita oma suunta. Näiden tunnistettavien tunteiden ansiosta tarinaan oli helppo samaistua ja elää siinä mukana.

Romaanin sisä- ja takakannen teksteissä Tóibínin tyyliä kuvaillaan hiljaiseksi ja vähäeleiseksi. Kerrankin voi sanoa, että nämä kuvailut ovat varsin osuvia. Brooklynissä todella on jotain hiljaista taikaa.

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

Pyhän lehden kirja on resepteillä höystetty fiktiivinen elämänkerta Frida Kahlosta. Siinä taiteilijan elämän merkittävimmät tapahtumat ja ihmiset yhdistyvät hänen elämänsä tärkeimpiin ruokiin, resepteihin jotka Frida kirjasi salaiseen mustaan muistivihkoonsa, Pyhän lehden kirjaan. Lähden parin päivän päästä Mexicoon (eli siis Mexico Cityyn), joten kaikki Meksiko-aiheiset kirjat ovat kelvanneet syksyn aikana. Kun lisäksi olen kiinnostunut meksikolaisesta ruoasta ja saatan muutenkin lueskella reseptejä ihan ilokseni, tällainen yhdistelmä oli toki minun mieleeni.

Frida Kahlon tarinassa riittää kyllä aineksia romaaniin, ja onhan hänestä paljon kirjoitettukin (muun muassa pari vuotta sitten lukemani Frida http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2010/10/ihmeellinen-frida-ja-houkutteleva.html). Haghenbeck ei ollut tuonut Fridan tarinaan juurikaan mitään sellaista, mitä hänestä ei olisi jo useasti kerrottu, vaan hän seuraa Fridan elämän tunnetuimpia vaiheita. Tälle romaanille erityistä – reseptien lisäksi – on fantasia, jonka voi halutessaan tulkita Fridan lääkehoureiksi, uniksi tai kuvitelmiksi.

Ehkä kiinnostavinta romaanissa on se, miten Fridan taiteellista heräämistä ja hänen taiteilijuutensa kehittymistä seurataan. Haghenbeck kuvaa, kuinka vammautunut nuori tyttö löytää taiteesta vapautuksensa ja kuinka avioliittoonsa pettynyt nainen itsenäistyy oman ilmaisunsa kautta. Osiot, joissa kuvataan sitä, kuinka Frida saa ideat töihinsa ja maalaa, ovat kiinnostavia.

Reseptien yhdistäminen muuhun tarinaan on seikka, joka ihan taatusti ärsyttää monia lukijoita. Voisin veikata, ettei ihan jokainen jaksa lukea ainesluetteloita ja valmistusohjeita kovinkaan tarkasti. Ne kuitenkin luovat tunnelmaa ja niiden kautta lukija pääsee sukeltamaan Fridan maailmaan, hänen keittiönsä tuoksuihin, juhlapöytään ja eväshetkiin. Toisaalta jos reseptit ärsyttävät, niin kyllä tämän romaanin voisi ihan hyvin lukea hyppäämällä suoraan ohjeiden yli.

Haghenbeckin kirjalla oli hetkensä, mutta en ollut siitä mitenkään äärimmäisen vakuuttunut. Tarina ei missään vaiheessa päässyt oikein kunnolla mihinkään, vaikka tilanteita kyllä kehiteltiin ansiokkaasti. Frida Kahlon hahmo on jo itsessään sen verran dramaattinen ja traaginen, että sen kuvaus vaatii suuria tunteita. Pyhän lehden kirja jätti kuitenkin hiukan kylmäksi. Kiinnostavaa, mutta ei järin tunteikasta. Monesti se olisi ihan hyväksyttävää, mutta Fridan kohdalla tunteenpaloa jää kyllä kaipaamaan.

David Nicholls: Kaikki peliin

Kun jo romaanin kannessa lukee ”Vapise, Nick Hornby”, ei vertailua voi välttää. Omalla kohdallani vertailua lisäsi myös se, että luin David Nichollssin romaanin heti Hornbyn uusimman jälkeen. Kun oma Hornby-faniuteni ei ole mikään salaisuus, on selvää, ettei tuollainen vertailu todennäköisesti päädy verrokin kannalta mitenkään mahtavasti. Siksi olikin hauskaa, että Nicholls pärjäsi oikein mukavasti.

Nichollsin Kaikki peliin kertoo yliopistossa opiskelun aloittavasta Brianista, joka ajattelee upean elämän alkavan, kun tylsä kotikaupunki junttimaisuuksineen jää taakse. Fuksin elämä ei kuitenkaan ole ihan niin loistokasta, eikä Brian itse yhtään sen coolimpi kuin koskaan ennenkään, eivätkä epätoivoiset yritykset esittää sellaista suju kovinkaan menestyksekkäästi. 

Nuoren miehen ajatukset täyttää tietenkin pian myös se äärettömän ihana tyttö, juuri se suosittu ja kaunis, rikkaan perheen tytär, jonka moni muukin haluaisi. Lisäksi Brian päättää osallistua opiskelijoille tarkoitettuun visailuohjelmaan, ja uskoo että menestys siinä toisi paitsi mainetta ja kunniaa, myös sen tytön.

Ja kuten tyyliin kuuluu, mikään ei suju ihan niin kuin Brian toivoisi, vaan kommelluksista koituu loputon sarja noloja tilanteita.

Vilkaisin muita tästä romaanista kirjoitettuja arvioita, ja aika moni tuntuu pitävän Kaikki peliin –romaania lähinnä lapsellisena. Minusta se oli kuitenkin hauska. Kyllä, päähenkilö on kovin keskenkasvuinen hahmo ja siksi monet romaanin aiheetkin ovat lapsellisia. Mutta niinhän se vain on, että 19-vuotiaan elämässä kaverit ja menestyminen sosiaalisten suhteiden kiemuroissa ovat aika isoja juttuja ja aika monelle myös hankalia. Ja jos nyt totta puhutaan, niin moni aika paljon vanhempi sekoilee elämässään aika pitkälti samalla tavoin. Ja toki Nicholls vetää monissa kohdissa överiksi, mutta sehän juuri onkin hauskaa. 

Niin. Uusin Hornby oli mahtava, ja kieltämättä sen hahmot ongelmineen ovat monella tapaa lähempänä omaa elämääni kuin Nichollsin kuvaamat opiskelijat – ja siksikin helpommin samaistuttavia. Toki Kaikki peliin oli myös aika ennalta arvattava, mutta ei kuitenkaan mielestäni kovin häiritsevästi. Ei, ei tämä nyt vielä Hornbyä vapisuta, mutta kyllä minä tämän kirjan oikein ilolla luin.

Nick Hornby: Juliet riisuttuna

Nick Hornby on yksinkertaisesti mahtava. Kun haluaa jotain viihdyttävää, hauskaa ja silti tunteisiin vetoavaa luettavaa, Hornbyyn voi aina luottaa. Olen lukenut kaikki hänen romaaninsa ja pitänyt niistä kaikista. Uusin romaani, Juliet riisuttuna, on ehkäpä hänen parhaansa. Se ei ole ihan vähän sanottu.

Julietin idea on Hornbymäinen: on toisiinsa kyllästynyt englantilaispariskunta, Duncan ja Annie, joiden elämään päästään mukaan heidän USA:n matkallaan. Duncan on – tietenkin – intohimoinen fani, joka on houkutellut avopuolisonsa eräänlaiselle pyhiinvaellusmatkalle parikymmentä vuotta aiemmin katoamistempun tehneen muusikon, Tucker Crowen, elämän merkkipaikoille. Kun Duncan ja Annie palaavat kotiin Duncan saa paketin, joka sisältää yllätyksen: uuden version Tucker Crowen kuuluisimmasta levystä, Julietista. Levy sisältää demoversiot albumin kappaleista ja sen nimi on Juliet riisuttuna.

Tästä alkaa hornbymäisen huima tarina Duncanista, Anniesta ja Tucker Crowesta, jonka suhde omaan musiikkinsa on kaukana Duncanin palvonnasta – tämän enempää tarinasta ei kannata paljastaa, sillä sehän veisi osan lukuilosta. 

Kuivaa huumoria, uskomattomia juonenkäänteitä ,noloutta, ja vakavan ja hullunkurisen sekoittamista, siinä Hornbyn huumorin ainekset, jotka jälleen kerran saivat minun hykertelemään lukiessani. Mahtavaa.

Kuukauden kirjat, lokakuu 2013

Joskus lukeminen ei vain suju, ei vaikka kirjat olisivat mielenkiintoisia ja aikaakin riittäisi. Lokakuussa lukeminen jostain syystä tökki. Ja niinhän se menee, että jos lukee pari sivua kerrallaan, parin päivän välein, ei kirjaan ainakaan oikein pääse mukaan. Hahmojen nimet menevät sekaisin, joku juonenkäänne unohtuu. Siksipä kuukauden kirjoistakaan ei voi sanoa mitään ihmeellistä, en vain kyennyt saamaan niistä mitään suurta irti.

Bret Easton Ellis: Alta nollan

Kun kirjaa verrataan sellaisiin romaaneihin kuin Matkalla ja Sieppari ruispellossa, nousevat odotukseni aikamoisiksi. Sieppari on yksi lempikirjoistani, ja Matkalla – vaikkakaan ei oma suosikkini – on kieltämättä ollut aikanaan iso tapaus, kirja joka tuntuu jollain tapaa ravisuttavan uudelta vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeenkin. Alta nollan täyttää odotukset mielestäni vain pieneltä osin. Kyllä, se kuvaa nuorten haahuilua, vastuutonta käytöstä ja päihteiden käyttöä. Kyllä, se tuo lukijan eteen kuvan omasta ajastaan, hetkittäin aika vahvastikin. Ja ehkä voi ajatella, että vuoden 1985 losangelilaiseen ajankuvaan kuuluu tunteettomuus, mutta silti pidän pahana puutteena sitä, kuinka kylmäksi Alta nollan jättää. Kun Sieppari saa lukijan samaistumaan elämässään hapuilevaan Holdeniin ja Matkalla huokuu kiihkeää elämänrytmiä, päämäärättömyyttä ja rajojen murtamista, Alta nollan tuo hahmoja lähelle eikä toisaalta tempaa mukaansa maailmaansakaan.

Easton Ellisin oma aikansa kohukirja kuvaa rikkaiden Beverly Hillsin nuorten huumeidentäyteistä elämää muutaman viikon ajan. Sen päähenkilö, jouluksi kotiin palannut Clay haahuilee bileistä toiseen, keskellä sekalaista kaveriporukkaa, jonka suhteista ei oikein ota kukaan selvää. Kukaan ei tunnu oikein tekevän mitään – ainakaan mitään järkevää – vanhemmat ovat joko samassa liemessä tai täysin poissaolevia, huumeita kuluu ja autolla ajellaan ympäri Los Angelesia. Ja kuten vertaiskohtien perusteella voi arvata, ei tässäkään kirjassa ole mitään selkeää juonta, mitään matkaa a:sta B:hen, kuten Siepparin Holden sen totesi.

Toby Litt: Beatnikit

Tämä romaani sattui käteeni sattumalta kirjastosta, ja nappasin sen mukaan tietämättä siitä tai kirjailijasta sen kummemmin. Beatnikit oli kuitenkin ihan iloinen yllätys: ihan kiinnostava juttu, ei mitään liian rankkaa, välillä hauskaakin. 

Beatnikit, joukko nuoria 1990-luvun Britanniassa, elää kuin olisi yhä 60-luku ja kuin Bob Dylan olisi kuollut. Kun tarinan päähenkilö Mary tapaa nämä omituiset beatnikit, hän haluaa liittyä porukkaan. Marynkin on opeteltava elämään sääntöjen mukaan – on vältettävä kaikkea, mikä ei kuulu 60-lukulaiseen maailmaan, on käyttäydyttävä oikeiden normien mukaan. Alkuperäisten beatnikkien hengessä myös tien päälle on päästävä. Matka viekin ensin Brightoniin ja lopulta Kerouacin jäljille Yhdysvaltoihin.

Littin romaanissa ja sen hahmoissa on jotain vähän teennäistä, kuvaus jää vähän vajaaksi, eivätkä hahmot tunnu aidoilta. Mutta eivätpä tunnu Kerouacin hahmotkaan, joten se taitaa olla osa tyyliä, tietoinen teennäisyys. Samoin tarina tuntuu vähän epäuskottavalta, mutta jälleen, sen voi hyvin ajatella vain osaksi tyyliä. Litt tavoittaa siis monin tavoin beatnikkien esikuvien hengen. On haahuilua, on hulluja tempauksia, on tarkkoja sääntöjä ja pelejä.

Kaikesssa omituisuudessa ja teennäisyydessä on kuitenkin jotain kiehtovaa. Siksi tämä romaani kannattaa mielestäni lukea, vaikka se ärsyttäisikin.

 

Angeles Mastretta: Ota elämäni, vie sydämeni

Ota elämäni, vie sydämeni on sellainen kirja, josta vähän otollisemmassa mielentilassa olisin voinut tykätä kovastikin. Se on tarina meksikolaisesta naisesta, Catalinasta, joka päätyy liian nuorena naimisiin itseään paljon vanhemman, vaikutusvaltaisen miehen kanssa ja joutuu kasvamaan omaksi itsekseen mieheen sidottuna. Romaani on latinalaisamerikkalaiseen tapaan täynnä tunnetta, kuten jo sen nimestä voi aavistaa.
 
Mastretan romaani seuraa, kuinka Catalina kamppailee loputtomiin alistuvan vaimon rooliaan vastaan, kuinka hän oppii tuntemaan itsensä ja yrittää vapautua. Catalina ei ole mikään perinteinen naishahmo: hän ei ole lapsilleen omistautuva äiti, mutta ei kyllä mikään feministinen sankaritarkaan. Tarinan taustalla velloo Meksikon myrskyisä poliittinen elämä ja omat vaatimuksensa asetta myös kulttuuri, jossa naisen paikka on kotona, ei vallassa tai vapaana.

Catalinan kasvun seuraaminen oli kiinnostavaa, mutten silti osannut innsotua tästä romaanista mitenkään valtavasti. Sen kuvaus tuntui jäävän vähän puolitiehen, tai sitten minun olisi pitänyt kyetä lukemaan enemmän rivien välistä. Nyt sain kyllä lukea voimakkaista tunteita, mutta tapahtumat ja päähenkilö jäivät silti hiukan pinnallisiksi.

Kuukauden kirjat, syyskuu 2013

Paul Auster: Kuun maisemissa

Tartuin Austeriin pitkästä aikaa muutaman pettymyksen aiheuttaneen kirjan jälkeen. Kuun maisemissa helpotti tilannetta jonkun verran, mutta ei saanut minua varsinaisesti haltioihini. Romaani kertoo orpopojan, Marco Foggin elämästä New Yorkissa, ensin rutiköyhänä opiskelijana, sitten mystisen rikkaan vanhuksen palveluksessa. Austerille tyypilliseen tapaan romaanissa hypätään välillä pitkähköksi aikaa mukaan Foggin työnantajan, Thomas Effingin tarinaan.

Kun jo Foggin elämää kuvaava osa jakaantuu ikään kuin kahteen – aikaan ennen työtä Effingin palveluksessa ja aikaan Effingin kanssa – ja mukaan sekoitetaan vielä Effingin elämäntarina, on kohtalaisen kompaktissa romaanissa aika paljon sisältöä. Silti kaikki tuntuu jäävän hiukan irralliseksi, hahmoihin on vaikea samaistua.

Kuun maisemissa on silti helpompi kuin osa Austerin romaaneista, eikä ollenkaan samalla tavalla pelottava kuin jotkut hänen romaaneistaan (esimerkiksi Sattumuksia Brooklynissä oli mielestäni hyvä, aika helppo mutta jotenkin aivan käsittämättömän pelottava). Voi olla, että minä en vain jotenkin tajunnut sitä ja jollekulle muulle tämä on ehdoton suosikki. En voi kuitenkaan suositella sitä ainakaan niille, joille on tärkeää saada samaistua kirjan henkilöihin, niille jotka haluavat suuria tunteita tai selkeitä juonia.

Oscar Hijuelos: Mambo Kings

Mambo Kingsin alku nappaa lukijan mukaansa: se on täynnä rytmiä, tunnetta, musiikkia sykkivää New Yorkia. Kahden Mambokuninkaan, veljesten Cesar ja Nestor Castillon, tarina lähtee liikkeelle heidän huippuhetkistään, esiintymisestä Lucy Showssa ja Mambon kulta-ajan levytyksistä. Se on lähtökohta, joka houkuttaa lukemaan, täynnä niin tarkkaa kuvausta, että lukijan on helppo nähdä tapahtumat mielessään.

Kiihkeä rytmi, ja tarina Kuubasta kylmään New Yorkiin matkaavista veljeksistä pitää otteessaan kirjan puoliväliin, mutta jossain vaiheessa tulee seinä vastaan. Kirja oli mielestäni yksinkertaisesti liian pitkä. Kun Mambokuninkaan valloituksia ja hekuman hetkiä on kuvailtu jo useaan kertaan, ei aina uuden naisen iskemisestä ja viettelystä enää jaksaisi lukea ja kun lopputulos on jo hyvin selvillä, tuntuu turhalta tarinan venyttämiseltä kuvailla yhä uusia ryyppäysreissuja, ahmimisia ja esiintymisiä.

Hijuelosin romaanin on hyvin miehinen – mikä toki sopii, kun tarkoituksena on kuvata miehisen kuubalaisen mambolaulajan ajatuksia. Jotenkin miehisyys tuntui vain taas kerran tarkoittavan näkökulman yksipuolisuutta, ihan kuin miehen päähän ei tosiaan mahtuisi muuta kuin naisten vartaloiden ihailua, omien onnistumisten hehkutusta, ruokaa ja juomaa.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Itkosen uusin on mielestäni selvästi aikuisempi kuin hänen aiemmat romaaninsa. Se on oikeastaan aika perinteinen perhetarina, kertomus kodinkonekauppiaasta, hänen vaimostaan, heidän esikoispojastaan ja tämän suhteesta niin vanhempiinsa kuin tyttäreensäkin. Se on tunnistettava kuvaus Suomesta, aina sodanjälkeisestä niukkuudesta kahdeksankymmenluvun huimaan nousuun, lamaan ja 2000-luvulle, kännyköiden, Facebookin maailmaan, jossa ulkomaille muuttamisesta on tullut tavallista arkea.

Hetken hohtavan valon suurin ansio on mielestäni juuri sen tunnistettavuudessa. Se ei kerro Suomesta mitään järisyttävän uutta – yksittäisten perheiden nousua pienestä kerrostaloasunnosta omakotitalojen, kesämökkien ja lomamatkojen maailmaan on kyllä kuvattu ennenkin. On isä, itseensä loputtomiin uskova yrittäjä Esko Vuori, hänen vaimonsa, joka vasta lastensa aikuistuttua uskaltaa alkaa pohtia, mitä hän itse haluaa, poika Esa, joka ei oikein osaa pitää perheestään kiinni ja Esan tytär, joka jää kaukaiseksi. Tällaisista hahmoista olen lukenut ennemminkin, joten mitään omaperäisyyspisteitä ei Itkoselle tästä voi antaa. Luin silti näistä hahmoista mielelläni.

Itkosen romaani on niin kutsuttu lukuromaani. En löytänyt siitä mitään elämää suurempaa, mutta vietin sen seurassa levollisia hetkiä.

Kuukauden kirjat, elokuu 2013

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Oksanen osaa kirjoittaa koukuttavasti, niin että hänen kirjansa vain pitää ahmia mahdollisimman nopeasti, on yksinkertaisesti pakko saada tietää kaikki. Ahmin Puhdistuksen aikanaan päivässä, ja Kun kyyhkyset katosivat meni parissa päivässä töidenkin ohella. Se veti mukaansa heti ensimmäisestä sivustaan lähtien, salamyhkäisellä alullaan. Oksanen yhdistää jännityksen ja salaperäisyyden niin, että ihan pakkohan on vaan saada selville, että mistä tässä kaikessa on kyse ja miten juttu lopulta päättyy. Vaikka tietäähän sen, ei mitenkään nätisti.

Oksasen koukuttavuus on samaa kuin hyvissä dekkareissa ja jännityskertomuksissa. Tahti on nopea ja juoni alkaa heti ensisivuilta tiivistyä sellaiseksi silmukaksi, että melkein pitää haukkoa henkeä. Jos joskus pidänkin salapoliisitarinoita tai rikoskertomuksia aika mitäänsanomattomina - ei minua oikeasti kiinnosta ihan kamalasti, miten joku rikos selvitetään - Oksanen saa minut puolelleen historiallisella aiheellaan. Ja siinä kai se menestyksen salaisuuskin on, kun tarjoaa molempia, vetoaa niihinkin, jotka eivät pelkästään toisen takia innostuisi.

Vertailu Puhdistukseen ei varsinaisesti tee oikeutta Kun kyyhkyset katosivat –romaanille. Puhdistus on tiivis paketti, tarina kahdesta naisesta, nopeasti etenevä tarina, joka kerrotaan aika selkeästi, niin ettei lukijan tarvitse kamalasti arvailla. Kun kyyhkyset katosivat on monella tavalla mutkikkaampi, hankalampi. Siinä on useampia päähenkilöitä ja heilläkin ikään kuin useampia elämiä – omansa jokaiselle Viron historian vaiheelle.

Mutta hankaluus on myös osa romaanin viehätystä. On oltava tarkkana, painettava mieleen kaikki yksityiskohdat, pistettävä merkille kerronnan muutokset, jotta huomaa milloin tarkkaillaan ketäkin hahmoista. Lukuohjeeksi voisin sanoa, että prologi kannattaa lukea tarkkaan, siitä on sitten iloa pitkin romaania.

Jos joku hahmoista on päähenkilöksi nostettava, sellainen on itselleen uudestaan ja uudestaan oman persoonallisuuden luova Edgar Parts. Mutta ei Parts suinkaan ole ainoa, joka joutuu löytämään uuden tavan elää aina kun Viron valtakuviot muuttuvat, vaan niin tekee jokainen hahmo omalla tavallaan. Kun kyyhkyset katosivat onkin siis myös tarina niistä eri tavoista, joilla ihmiset myllerryksiin sopeutuvat.

Pirkko Saisio: Elämänmeno

Saision romaani kuvaa elämää sotienjälkeisessä Helsingin Kalliossa, työläisperheessä, jonka äiti ja tytär ovat tarinan kaksi päähenkilöä. Se näyttää palasia molempien elämästä realistisesti ja kaunistelematta.

Elämänmeno tuntui minusta aluksi kamalan vaikealta, jumitin jopa äidin eteläkarjalaisella murteella kirjoitetuissa ajatuksissa, vaikka sehän on minun oma murteeni – ja lopulta vain ihanan tuttua, ei yhtään vaikeaa. Muutenkin tykästyin kirjaan vähitellen, en heti alussa.

Saisio kuvaa hyvin tunnelmaa Kalliossa, loputonta köyhyyttä, vaihtoehtojen rajallisuutta, toivottomuutta ja joskus toivoakin. Tiedän hyvin, että aika moni kaverini ei tuollaisia tarinoita jaksa lueskella, ja onhan se totta, että vastaavia tarinoita löytyy. Ei Elämänmeno minunkaan suosikkeihini nouse, eikä Saisio ole mielestäni lähelläkään sitä koskettavuutta, johon hän Punaisessa erokirjassaan pääsee.

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Poikani Kevin oli intensiivisin ja raskain lukukokemukseni pitkään aikaan. Se oli kaikessa raskaudessaan huikean hieno kirja, jota voin kyllä suositella.

Romaanin aihe on varmaankin monille tuttu: se kertoo äidistä, jonka poika on vankilassa ammuskeltuaan koulussaan. Perheen tarina kerrotaan kirjeissä, joita äiti kirjoittaa pojan isälle, entiselle aviomiehelleen. Alusta asti on selvää, ettei mitään hyvää ole tulossa.

Vaikka jo romaanin nimessä mainitaan poika ja kertojahahmokin saa kerta toisensa jälkeen huomata olevansa nimenomaan äiti, oli minulle kirjassa merkittävää myös parisuhteen kuvaus, ja suhteessa poikaankin eniten juuri naisen kokemus äitiydestä, ei niinkään se, millainen poika oli. Niin, kai sen voi todeta jo tässä: se poikahan on aivan kamala, pelottava hahmo, jollaista ei oikeastaan haluaisi ajatella yhtään. Vanhempien parisuhteen kuvauksestakin tulee lähinnä ahdistunut olo.

Poikani Kevin jättää kuitenkin paljon varaa lukijan tulkinnoille. On lukijan päätettävissä, miksi pojasta tulee mitä tulee, tai miksi vanhempien maailmat jäävät niin erillisiksi – ja kenen syytä mikäkin sitten on.

Kjell Westö: Kangastus 38

Westöstä kirjoitin pidemmin täällä.