Valtatie numero 1:n varrelta

Varmaankin yksi kuuluisimmista road trip –reiteistä Yhdysvalloissa on Valtatie numero 1 Kaliforniassa, Tyynenmeren rannalla. Matka San Franciscosta Los Angelesiin oli ensimmäisenä meidänkin listallamme, kun aloimme miettiä, mitä Kalifornian matkalla ainakin pitäisi saada tehdä. Halusimme ajaa pitkin mutkittelevaa tietä, Tyynenmeren rantaa, ja ihastella merta ja rantakallioita.

Reitti ei ole kuuluisa syyttä, sillä onhan se aivan upea. Meille sattui ajopäiväksi aika pilvinen sää – kuten ilmeisesti aika usein noilla seuduilla – mutta silti rantatien ajaminen oli juuri niin hienoa, kuin olin aina ajatellutkin sen olevan. Jyrkkiä rantakallioita, mutkitteleva tie aivan kallion reunalla ja vuorotelle aurinkoa ja sumua. Ihan mahtavaa.

Lähdimme San Franciscosta kohti Palo Altoa, ja ajoimme Santa Cruziin pieniä teitä, kukkuloiden kautta. Pysähdyimme ensimmäisen kerran kunnolla vasta Montereyssä, joka oli ihan kiva paikka jaloitella, mutta ei nyt mitenkään äärimmäisen kaunis paikka. Montereyn laiturilta löytyisi kyllä monenlaisia ruokapaikkoja, mutta niiden äärimmäinen turistirysäfiilis ei innostanut meitä, joten emme jääneet syömään. Katsastimme vain merileijonat ja jatkoimme matkaa. Muihin rannikon kaupunkeihin emme ehtineetkään tutustua. Vähän se jäi harmittamaan, mutta kaikkeahan ei voi ehtiä. Yön vietimme Venturassa, vähän Santa Barbarasta etelään.

Valtatie numero 1:n varrelta löytyy loputtomasti upeita näköalapaikkoja. Koska tiellä täytyy ajaa hitaasti, on etenkin pohjoisesta etelään ajavan helppo pysähtyä ihailemaan näköaloja. Kuten jo aiemmin mainitsinkin, jos autosta haluaa nousta lyhyelle kävelylle ja katsella aivan upeita maisemia, yksi hyvä paikka sen tekemiseen on Julia Pfeiffer Burns State Park vähän San Simeonin pohjoispuolella. Vajaan kilometrin kävelyllä pääsee katselemaan aivan upeaa näköalaa, joka muuten kuului ennen yksityiseen pihapiiriin – vesiputouksen näki kuulemma rantakalliolla sijainneen talon olohuoneesta.

Vinkkini matkaan:

- Varaa riittävästi aikaa. Mutkittelevan kaksikaistaisen tien ajaminen on hidasta ja pienetkin visiitit kaupunkeihin voivat viedä yllättävän kauan aikaa ruuhkien ja parkkipaikkojen etsimisen takia. Erityisesti rannalla tulee todennäköisesti myös pysähdeltyä useamman kerran ihastelemaan upeita maisemia. Jos aiot selvitä koko matkasta San Franciscosta Los Angelesiin päivässä, ei kannata olettaa että ehtisit tutustua matkan varrella oleviin kaupunkeihin.

- Ota mukaan eväitä ja ainakin vettä. Tien varressa on pikkukaupunkeja ja ravintoloita, mutta ei mitenkään jatkuvasti. Jos et halua syödä mitä tahansa ruokaa mihin tahansa hintaan, varaa eväät jotta varmasti jaksat juuri siihen kaupunkiin, jossa haluat syödä.

- Tutki etukäteen, missä oikeasti haluat pysähtyä ja valitse vain pari paikkaa, jos aikaa ei ole päiväkaupalla. Kaikki rannikon kaupungit eivät ole sellaisia, mistä matkailija välttämättä saisi kamalasti irti lyhyellä pysähdyksellä. Tieltä poistuminen vie kuitenkin aina aikaa, joten sitä kannattaa harrastaa vain silloin kun oikeasti haluaa pysähtyä.

Ylistyslaulu marjoille

En oikeastaan tiedä mikä voisi olla parempaa kuin tuoreet marjat. En ala edes pohtia, mikä on suosikkimarjani, kaikki ne ovat niin hyviä. Olen aika onnekas, sillä eilisellä mökkireissulla ja tänään mummon pihalta löytyi jos jonkinlaisia herkkuja. Siispä täytyi tehdä pavlova. 

Erityisen ylelliseltä tuntui laittaa kakun päälle metsämansikoita, sillä niitä harvemmin löytää kovin paljon. Mutta eivät ne mikään välttämättömyys ole, ihan mikä vaan marja kelpaa.

Näin se (taas) syntyi:

Pavlova

4 valkuaista

2 2/3 dl sokeria

1 tl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua

1/2 tl vaniljasokeria

2/3 rkl maissitärkkelystä tai kaakaojauhetta

Päälle:

kermavaahtoa ja marjoja

Vatkaa valkuaiset ja sokeri kovaksi vaahdoksi. Lisää etikka tai sitruunamehu ja maissitärkkelys tai kaakaojauhe (molemmat kannattaa siivilöidä taikinaan). Vaahdon täytyy olla niin paksua, että kun vatkaimet nostaa siitä, se jää huipuiksi, jotka pysyvät pystyssä lähes kokonaan.

Levitä vaahto pellille ympyräksi ja tee reunoista hieman korkeammat kuin keskustasta. Paista kakkua 120-asteisessa uunissa 1 ½ tuntia – pinnan pitää hieman halkeilla. Kypsän pohjan kuuluu kuitenkin olla sisältä pehmeää ja tahmeaa. Levitä kermavaahto ja marjat pohjan päälle ja tarjoile mahdollisimman pian.

Yhä elossa

Viimeaikaiseen blogihiljaisuuteen on hyvä syy:

Vietin siis viimeiset pari viikkoa kierrellen Kaliforniaa (ja vähän naapuriosavaltioitakin). Lisää reissusta kunhan toivun jetlaakista, eli väsymys hiukan helpottaa ja saan muokattua kuvia blogiin sopivaan muotoon.

Ylläoleva kuva on muuten Julia Pfeiffer Burns State Parkista Highway 1:n varrelta, eli siis tieltä matkalla San Franciscosta Los Angelesiin, Tyynenmeren rannalla. Puisto sijaitsee pari kilometriä San Simeonista pohjoiseen ja kuvassa näkyvää maisemaa pääsee katselemaan kävelemällä puolisen kilometriä tien varresta. Jos ajelee kyseisellä tiellä, kannattaa tässä kohtaa siis pysähtyä hetkeksi ja verrytellä jalkoja lyhyen kävelyn verran.

Kuukauden kirjat, kesäkuu 2012

Sain kuun alussa vihdoin käsiini Moby Dickin, joka minun on pitänyt lukea jo pari vuotta. Sen parissa kuluikin sitten pitkälti koko kesäkuu. Aloin jo tuskastua koko kirjaan, joten välissä piti lukaista yksi Allende ihan vaan piristykseksi. Valkoisen valaan tarinaa ei siis voi suositella kovin kiireiselle lukijalle, mutta tulipahan sekin klassikko luettua. Nyt kaipaankin sitten jotain ihan erilaista, ja heinäkuun lomareissua varten hankin Jeffrey Eugenideen Middlesexin. Siitä siis tarinaa sitten kuukauden päästä.

Isabel Allende: Rakkaus ja varjo

Rakkaus ja varjo poikkeaa selvästi muista lukemistani Allenden romaaneista. Se on selkeimmin omaelämänkerrallinen ja sisältää paljon muista Allenden kirjoja vähemmän fantastisia elementtejä. Se myös sijoittuu useimmista Allenden kirjoista poiketen lähes nykyaikaan, 1970-luvulle, eikä kauas historiaan. Lisäksi Rakkaus ja varjo kuvaa muita Allenden teoksia selkeämmin ja suoremmin Chileä ja Pinochetin hallintoa.

Nämä kaikki seikat miellyttivät minua, ja Rakkaus ja varjo –romaanista tulikin heti uusi suosikkini Allenden kirjojen joukossa. Rakkaus ja varjo sisälsi vähemmän naivistisia kuvauksia ja Allenden välillä häiritsevän runsasta, kliseisen latinalaisamerikkalaista tyyliä.

Rakkaus ja varjo on, kuten nimikin jo kertoo, myös rakkaustarina. Rakkaustarinana se muistuttaa kyllä selvästi Allenden muita kirjoja. On vaikuttava ensikohtaaminen, on kiellettyjä tunteita, on ymmärtämättömiä vanhempia ja on kaksi nuorta, jotka eivät voi olla ilman toisiaan. Lisäksi, tietysti, kun Allendesta on kyse, on myös omituisia henkilöhahmoja ja fantastisia elementtejä. Nämä seikat ovat varmasti monien mielestä ärsyttäviä, ja jos muita Allenden teoksia vihaa, ei tätäkään varmasti rakasta. Rakkaus ja varjo on kuitenkin realistisempi ja suorasanaisempi, joten sen parissa voi viihtyä sellainenkin, joka ei aivan kamalasti vaikkapa Henkien talosta pidä.

Herman Melville: Moby Dick eli Valkoinen valas

Moby Dickistä ovat varmaankin kuulleet jotain kaikki. Se on kertomus valkoisen valaan metsästyksestä, Ismaelista, joka epäonnekseen päätyy mukaan valaanpyyntialukseen, jonka kapteenin ainoa tavoite on tappaa hirvittävä Moby Dick.

Paitsi valkoisen valaan metsästyksestä Melvillen romaani kertoo hyvin paljon valaista ja niiden pyydystämisestä yleensä – ei siis mitään faktoja varsinaisesti, mutta kuvaileepahan aihetta kuitenkin. Tämän vuoksi sinänsä melko simppeli tarina Ismaelista ja koko epäonnisesta Pequod-laivan retkestä on melkoisen pitkä juttu ja romaanissa onkin sivuja yli 700.

On pakko myöntää, että minä olisin mielelläni lukenut hiukan vähemmän kuvailua eri valaslajeista, niiden käyttäytymisestä, valaiden pyydystämisestä, laivoista ja niiden työnjaosta. Nämä kuvailut taitavat olla ainakin yksi niistä seikoista, joka saa monet pitämään klassikkoja liian vaikeina. Kyllä minunkin on hiukan vaikea ymmärtää, mikä niiden arvo lopulta on. Loputtoman pitkiltä tuntuneet kuvailut saivat välillä uupumaan, kun taas Ismaelin ja muiden merimiesten varsinaisten edesottamusten lukeminen oli ihan kiinnostavaa. Niiden kuvaus oli vauhdikasta ja jännittävääkin – ihan kunnon seikkailua, joka kyllä jaksoi kiinnostaa.

Kokonaisuudessaan en siis innostunut tästä kirjasta aivan valtavasti, mutta kyllä sillä hetkensä oli. Voi myös olla, että esimerkiksi pitkällä lomalla voisi olla ihan leppoisaakin lueskella sivukaupalla rauhallisia ja monisanaisia kuvauksia valaanpyynnin kiemuroista. Itse en nyt vain osannut pysähtyä niistä nauttimaan, vaan odotin aina vauhdikkaampia kohtia.