Syömässä Berliinin joulutoreilla

Jos vierailee Berliinissä joulukuussa, ei joulutoreja voi välttää. Vaikkei joulumeininki olisikaan ihan se omin juttu, on toreissa ainakin se kiva puoli, että niillä riittää elämää illallakin ja lisäksi niiltä voi kätevästi ostaa syötävää ohi kulkiessaan.

Perinteisesti toreilla myydään saksalaisia herkkuja, kuten makkaroita, perunasalaattia, hapankaalia, perunapaistikkaita, munkkeja ja keksejä. Ja tietenkin hehkuviiniä ja olutta. Nykyään useimmiltä toreilta löytyy myös aikalailla samanlaista ruokaa kuin suomalaisilta festareilta, on ranskalaisia, kiinalaista ruokaa ja ties mitä.

Perinteinen saksalainen ruoka on aika tukevaa ja lihaista. Kasvissyöjänä kannattaakin aina kysäistä, sisältävätkö annokset lihaa - esimerkiksi perunasalaatti sisälsi. Toisaalta tukeva ruoka lämmittää kylmänä iltana, ja kasvisruokiakin löytyy.

Sieniä valkosipulikastikkeella. Toimii.

Kartoffelpuffer, eli vähän kuin perunarösti, joka syödään sokerin tai omenahillon kanssa. Aika hyvää!

Ei toriruokia ihan loputtomiin jaksa syödä, sen verran rasvaisia ne ovat, mutta ainahan sieltä voi jotain pientä herkkua napata. Tai ainakin vähän hehkuviiniä...

Berliinin munkit ja muut

Pistäydyin joulukuun alussa Berliinissä. Se on kyllä herkkusuulle aika kiva kohde, sillä ruoka on halpaa ja ravintoloita riittää. En ollut ehtinyt suuremmin valmistautua matkaan, joten ravintolat valikoituivat pitkälti sattumalta, sen mukaan mitä eteen sattui silloin kuin jalat alkoivat väsyä liikaa tai lumipyry yltyä. Sain silti syödäkseni aika erinomaisia aterioita.

Ehkä kivointa oli se, että pikkunaposteltavaa löytyi ihan joka kulmasta, ja yleensä se sekä hyvää että halpaa. Kolmen euron annoksella sai hyvin vatsansa täyteen ja parilla sellaisella selvisi helposti koko päivän.

Joulukuun alussa on kun oltiin, kaupungin täyttivät tietenkin saksalaiseen tyyliin joulutorit, ja niidenkin herkkuja tuli toki maisteltua. Niistä kuitenkin toinen postaus vähän myöhemmin. Tässä hieman listaa siitä, mitä mielestäni Berliinissä ainakin kannattaisi maistella, ja pari vinkkiä, missä.

Döneriä

Turkkilaisia on tunnetusti Saksassa todella paljon, ja turkkilaisia ruokapaikkoja joka paikassa. Saksassa ei puhuta niinkään kebabista vaan döneristä, ja turkkilaisista paikoista saa aina myös kasvisversioita, usein kanadöneriäkin. Mielestäni döneriä vaan täytyy syödä Saksassa. Pitaleivan kasvistäyttein saa an alle neljän euron, ja annos on kyllä hyvinkin täyttävä. Eli siitä vaan valitsemaan, saisiko olla leipä falafelilla, fetalla vai halloumilla.

Hassua muuten oli, että kun tilasin kasvisleivän, sain erikseen pyytää tulista kastiketta, ja myyjä vielä kovasti varoitteli ja varmisteli, että ymmärränhän, että se on voimakasta. Tiedä sitten, johtuiko se kiltistä ulkonäöstä, sukupuolesta vai mistä. Samapa tuo, kastiketta sain ja se oli erinomaista. Ja sekin miellytti, että tulisen ruoan seurana sai pikaravintolassakin nauttia tulisen annoksen lisukkeeksi erinomaisesti sopivaa desperados-olutta (joka on siis ranskalaista, tequilalla maustettua olutta, jota vertaisin lähinnä sitruunalla maustettiin soliin).

Munkit ja muut makeat

Berliinissä syödään tietysti myös berliiniinmunkkeja. Tai minä en syönyt, mutta aika moni muu kyllä taitaa syödä (ainakin seuralaiseni söi). Niitä, ja muita leivoksia saa ihan joka nurkalla olevista leipomo-kahviloista. Leivoksissa riittää valinnanvaraa, on pullaa, viineriä ja munkkia, ja niiden lisäksi tietenkin vielä kakkuja. Saksalaiset tykkää kovasti kirsikasta ja pähkinästä, joten niitä löytyy suuresta osasta leivonnaisia. Kakkukahvit kolmella eurolla, se tuntuu kyllä aika mukavalta. Ja kyllä niistä kahviloista aina suolaistakin saa, eli ei tarvitse huolestua, vaikkei olisikaan mikään intohimoisin makean ystävä.

Keittoa!

Ihanassa Prenzlauer Bergin kaupunginosassa riittää shopattavaa, pieniä putiikkeja, vintagea ja söpöjä pikkukatuja. Lisäksi siellä riittää ravintoloita. Kylmän shoppailun ohessa toimi erinomaisesti iso kulhollinen keittoa.

Ihan Eberswalder Straβen aseman luona sijaitseva Suppe &Salat tarjoaa päivittäin erilaisia keittoja ja salaatteja – valikoimaa riittää enemmän kuin ravintolaan mahtuu sisään asiakkaita. Ja hyvää on, eikä tarvitse kasvissyöjänkään valittaa vaihtoehtojen puutetta. Minä maistelin punakaalikeittoa, jossa oli muun muassa kastanjoita. Toimi. Näkäisinä otimme keittojen lisäksi vielä yhteisen salaatin, mikä oli kyllä täysin turhaa. Salaatti oli hyvää, mutta eipä sitä keiton jälkeen enää kamalasti jaksanut syödä.

…Ja ainahan yhden meksikolaisenkin voi kokeilla

Prenzlauer Bergistä löytyi myös Frida Kahlo. Kun alle kolmen kympin saa lounaan viineineen kahdelle, vieläpä mukavassa ympäristössä, on helppo olla tyytyväinen. Kasvistacot oli yksinkertainen, mutta tosi maukas annos. Muuten listalta löytyy aika perinteisiä meksikolaisen ravintolan herkkuja, mutta mitäpä pienestä tylsyydestä, jos ruoka toimii.

Kuukauden kirjat, marraskuu 2012

Patti Smith: Ihan kakaroita

En lue kovinkaan paljon elämänkertoja, sillä ne ovat mielestäni usein aika tylsästi kirjoitettuja. Usein kiinnostavastakin ihmisestä saadaan elämänkerta, jota ei juuri lukuelämykseksi voi kutsua. Mutta Patti Smithin muistelmat on ihan toinen juttu. Ihan kakaroita on elämänkerta sellaisena kuin sen pitäisi olla.

Ihan kakaroita on kertomus paitsi Patti Smithin nuoruudesta, myös ja erityisesti hänen suhteestaan Robert Mapplethorniin ja kahden nuoren taiteilijan kokemuksista 1960- 70-luvun New Yorkista.  Se on myös Smithin muistopuhe rakkaalle ystävälleen, jolle hän oli luvannut kirjoittavansa heidän tarinansa.

Smithin tapa kirjoittaa on äärimmäisen kaunis ja runollinen. Hänen tekstinsä on täynnä tunnelmia ja tunteita, ja juuri siksi hänen muistelmansa ovatkin ihanaa luettavaa. Hän ei vain listaa tapahtumia, vaan kertoo tunteista. Hänen tekstistään syntyy maailma, joka on niin kiinnostava ja viehättävä, että välillä tuntui kuin olisin lukenut romaania.

Ihan kakaroita vilisee mainintoja 1960- ja -70-lukujen taiteilijoista, rokkareista, kuvataiteilijoista, näyttelijöistä ja ihmisistä heidän ympärillään. Lukija pääsee sukeltamaan Patti Smithin nuoruuden maailmaan, jossa asutaan toisinaan puistossa ja toisinaan Hotelli Chelseassa, törmätään vuoroin Salvador Daliin ja Janis Jopliniin, jossa tehdään taidetta uusilla tavoilla ja rikotaan rajoja. Tämä maailma on sekasortoinen, mutta hurmaava.

En voi muuta kuin ylistää Smithin teosta. Se on aivan upea.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Teurastamo 5 on lähtökohtaisesti vähän hankala kirja: se yhdistää toisen maailmansodan kuvauksen jonkinlaiseen humoristiseen scifiin ja sekoittaa sodan kuvauksen, pasifismin ja aikamatkailun. Sitä on vaikea sijoittaa mihinkään kategoriaan, sillä sotakuvausta toivova pettynee sen äärellä yhtä varmasti kuin scififanikin. Vaikka kirja nimellisesti kuvaakin Dresdenin pommituksia, jää varsinainen sotakuvaus melko vähiin.

Minulle tämä muoto kuitenkin sopi hyvin. Aikamatkailun mukanaan tuoma epärealistisuus ja sekavuus korostaa hienosti sodan mielettömyyttä ja ihmismielen kykenemättömyyttä sopeutua sen kauhuihin. Se näyttää sodan välähdyksenomaisina käsittämättömyyksinä, joita ne näkevä ihminen jää seuraamaan ymmärtämättä oikeastaan, mitä on tekeillä.

Alaotsikolla ”Lasten ristiretki” varustettu romaani kertoo Billy Pilgrimistä, hänen koko elämästään, mutta erityisesti hänen kokemuksistaan toisessa maailmansodassa, johon hän päätyi sotilaaksi valmistumautumattomana. Billy jää ensin sotavangiksi ja sattuu sitten Dresdeniin, joka tuhotaan täysin. Sodan lisäksi Billyn elämää määrittää aikamatkailu: hän hyppelee pitkin elämänsä eri vaiheita, jotka tuntuvat olevan kaikki yhtä aikaa läsnä.

Teurastamo 5 on sodanvastainen kertomus ja ainakin itse luin sen kertomuksena ihmisen mielen hajoamisesta vaikeiden kokemusten takia. Se on parhaita lukemiani kuvauksia sodasta, kenties siksi, ettei se kuvaa juurikaan itse sotaa, vaan ihmistä sodan armoilla.

Voihan tonnikala (voihan Jamie, voihan Hans)

Joskus pari vuotta sitten tonnikalasta alettiin puhua sen verran huolestuneeseen sävyyn, että päätin jättää sen kokonaan pois ruokavaliostani. Siinä vaiheessa tonnikala oli jo pitkään keikkunut ainakin WWF:n kalalistojen kärjessä – siinä vältettävien päässä. Tuoretta tonnikalaa en ole koskaan erityisemmin syönyt, mutta pari vuotta sitten varoittelut tuntuivat jo sen verran selviltä, että aloin aina esimerkiksi sushipaikoissa varmistaa, että eihän lautaselle nyt varmasti päädy tonnikalaa ja kaupassakin jätin tonnikalapurkit hyllyyn.

Aika moni kokkikin on sanonut, ettei halua uhanlaisia lajeja käyttää, ja jättää siksi tunan käyttämättä. Nyt näyttää siltä, että aika moni sushi-ravintola on jättänyt tonnikalan kokonaan pois listalta. Sepä mukavaa, minunkin lounastilaukseni sujuu helpommin, kun ei tarvitse varmistella, ettei lautaselle päädy jotain ei-toivottua.

Mutta ei tämäkään järkevä trendi ole vielä kaikki saavuttanut. Sain synttärilahjaksi Jamie Oliverin uuden keittokirjan (Jamien 15 minuutin ateriat), jossa tonnikalaa kyllä löytyy useammastakin reseptistä. Höh. Pari niistä näyttää aika hyvältä, joten joudun nyt ehkä selvittämään, mitä vähemmän uhanalaista kalaa niihin voisi laittaa. Hiukan oudolta tuntuu, että Jamie Oliver, joka nyt kuitenkin jauhaa kaikenlaisista ruokavallankumouksista, lähiruoasta ja luomusta, pitää kuitenkin tonnikalan käyttöä ihan hyvänä ideana.

Ja entäs meidän oma tv-kokkimme Hans Välimäki. Ensin ohjelmassaan Hansin matkassa se valmistaa sushia tonnikalasta, ja sitten Nytin haastattelussa (2.11.) sanoo, ettei käytä kyseistä kalaa missään muodossa, ja että se pitäisi jättää kokonaan rauhaan. Joo-oh.

Syksyinen salaatti (kurpitsasalaatti)

Syksyn paras uusi ruokakokeiluni on ehdottomasti salaatti paahdetusta kurpitsasta. Siitä tuli ruokaisaa ja hyvää, ja tekeminenkin oli helppoa. Kurpitsa on ollut minulle ihan vieras ruoka-aine, mutta veikkaanpa, että alan nyt käyttää sitä enemmänkin. Se ongelma kurpitsassa tosin on, että se on sen verran valtava, etten oikein keksi kovin monia ruokia, johon kokonaisen kasviksen saisi tungettua.

Salaatti paahdetusta kurpitsasta

Myskikurpitsa (maustamiseen oliiviöljyä, timjamia, chilimaustetta ja paprikajauhetta)

Vihreitä papuja

Sinihomejuustoa

Pinaattia

Lisäksi, halutessasi: tuoreita herkkusieniä, punajuuria

kastike:

1 rkl vaahterasiirappia

2 tl dijon-sinappia

1 rkl sitruunamehua

2 rkl oliiviöljyä

Kuori ja pilko kurpitsa ja poista siitä siemenet. Pilko kurpitsa salaattiin sopiviksi paloiksi. Jos haluat salaattiin myös punajuuria, pese ne ja pilko suunnilleen samankokoisiksi paloiksi kuin kurpitsat. Laita kurpitsapalat (ja punajuuret) uunipellille ja hiero niihin öljyä ja mausteita. Paahda uunissa 200 asteessa noin puoli tuntia. Mikäli haluat salaattiin herkkusieniä, lisää ne puolitettuna mukaan uuniin noin kymmenen minuutin paiston jälkeen. Jos teet myös punajuuria, rapsuta niistä paistamisen jälkeen kuori pois.

Kiehauta vihreät pavut nopeasti, niille riittää pari minuuttia. Murustele homejuusto. Kokoa salaatin ainekset kulhoon. Sekoita kaikki kastikkeen ainekset ja kaada kastike salaatin päälle.

Kuukauden kirjat, lokakuu 2012

Truman Capote: Kesän taittuessa

Lukupiirimme halusi jotain melko kepeää (muttei kuitenkaan ihan hömppätasoista) luettavaa ja erinäisten kiemuroiden jälkeen luettavaksi valikoitui Capoten romaani. Vuosi sitten ihastuin Capoten romaaniin Aamiainen Tiffanylla, joten odotin tätä teosta innolla. En löytänyt aivan vastaavaa helmeä, mutta aika kiinnostavan kirjan kuitenkin.

Kesän taittuessa sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen New Yorkiin. Se kuvaa yhtä kesää, jolloin nuori hienostoperheen tytär Grady jää kaupunkiin vanhempiensa lähtiessä Eurooppaan. Gradyn äidillä on suuret suunnitelmat tytön tulevasti debytanttivuodesta, mutta tytöllä itsellään on muita suunnitelmia. Hän on rakastunut parkkipaikkaa vahtivaan Clydeen, joka on samaan aikaan kiinnostava ja hankala. Kahden erilaisista maailmoista tulevan nuoren suhde ei ole mitenkään helppo juttu, eikä sitä auta se, ettei kumpikaan tunnu uskaltavan olla täysin rehellinen itsestään ja tunteistaan puhuessaan.

Romaani etenee hyppäyksittäin, lyhyiden tilannekuvien kautta läpi kesän. Paljon jää sanomatta, mutta vähät sanat luovat upean tarkkanäköisen kuvan hahmoista ja heidän ajatuksistaan. Niinä hetkinä, kun kertoja valottaa tapahtumia, lukija näkee syvälle.

Capote ei eläessään halunnut Kesän taittuessa –romaania julkaistavan, mutta se kuitenkin julkaistiin käsikirjoitusten löydyttyä kirjailijan kuoleman jälkeen. Onkin hiukan epävarmaa, puuttuuko romaanista vielä jotain, olisiko kirjailija ehkä vielä halunnut viilailla sitä ja onko esimerkiksi romaanin pirstalemainen rakenne täysin tarkoituksellinen vai ei. Tämän kaiken tietäen voi romaanista helposti löytää kohtia, joita kenties voisi vielä viilata ja tietysti myös pirstaleisuus asettuu uuteen valoon. Ei sille ehkä liikaa ajatuksia kuitenkaan kannata uhata. Lukupiiristämme muutama ainakin sanoi, että hyvä että tiesivät tämän vasta romaanin luettuaan.

Kesän taittuessa ei ollut aivan yhtä tyylillisesti viilattua ja viimeisteltyä taituruutta kuin Aamiainen Tiffanyllä, mutta jollain tavoin se pääsi syvemmälle hahmoihinsa. Se jätti paljon kysymyksiä, mutta ei mitenkään huonolla tavalla.

John Irving: Neljäs käsi

Antikvariaatissa osui taas käsiin uusi Irving, enkä malttanut olla aloittamatta sitä, vaikka olenkin jo aiemmin todennut, ettei Irvingin kirjoja kannattaisi lukea liian tiuhaan, ei niistä pysty nauttimaan niin. No, ilmeisesti muutaman viikon tauko riittää, sillä Neljäs käsi oli erinomaisen miellyttävä lukukokemus.

Neljäs käsi yllätti minut heti alkumetreiltä: sen kertoja tarkkailee tarinan päähenkilöä (tai oikeastaan päähenkilöitä) selvästi hieman kauempaa, kuin useimpien Irvingin romaanien kertojat. Kerronta ei myöskään ole aivan yhtä vahvasti tulevaa ennakoivaa ja jatkuvasti eri aikatasoilla hyppivää, vaan enimmäkseen edettiin aika lineaarisesti. Neljäs käsi on siis tavallaan simppelimpi ja selkeämpi, kuin monet muut Irvingin kirjat. Se olikin virkistävää vaihtelua.

Neljännen käden päähenkilö – Irvingille tyypilliseen tapaan kyseenalainen sankarihahmo – on vasemman kätensä menettänyt tv-toimittaja, joka tekee tasottomia juttuja niin kutsutulla raatokanavalla, eli kanavalla, jossa sensaatio on tärkeämpää kuin uutsikriteerit. Tästä leijonamiehestä (toimittajan käden on siis syönyt leijona) kiinnostuvat sekä Bostonilainen käsikirurgi kuin wisconsinilainen kotirouvakin. Ja Irvingille tyypilliseen tapaan soppa on valmis. Tälläkin kertaa lukija voi aavistella lopputuloksen jo kirjan alkumetreiltä lähtien, mutta sehän ei haittaa, eivätkä viittaukset ole yhtä vahvoja ja jatkuvia kuin monissa muissa Irvingin kirjoissa.

Neljäs käsi on selkeä viihderomaani, ja sellaisenaan mielestäni erinomainen. Se ei ole Irvingin kehutuin, päinvastoin, mutta en minä sitä haukkumaankaan alkaisi. Totta, Neljäs käsi ei yllä esimerkiksi Kaikki isäni hotellit –romaanin koskettavuuden tasolle, mutta mielestäni se ei ole sen tarkoituskaan. Neljäs käsi on selkeää ja Irvingin mittakaavassa todella tiivistä kerrontaa, se on kevyt kirja, ei sellainen joka pyörii mielessä loputtomiin (kuten nyt sitten vaikka se Kaikki isäni hotellit). Mielestäni se on myös tämän romaanin vahvuus. Se ei vaadi lukijalta sellaista kestävyyttä kuin monet muut Irvingin romaanit, vaan viihdyttää.

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Täytän ensi viikolla 27 vuotta, joten olikin enemmän kuin osuvaa, että törmäsin Salmelan teokseen kirjastossa juuri nyt – aina aiemmin se on ollut pitkän varausjonon päässä. Kirjasto oli pakosti syntynyt jonkinlainen ennakkokäsitys, olihan se niin paljon julkisuudessa julkaisunsa ja saman vuoden Finlandia-kisan aikaan. Ennakkokäsitykset voivat olla vaarallisia: ainakin minä odotin jotakin aivan uskomatonta, ja kirjan alku menikin pohtiessa, että ei tämä nyt vaan nappaa, en tajua tätä, en innostu. Lopulta pääsin irti ennakko-odotuksista ja aloin ymmärtää ainakin jonkun verran, onneksi.

Salmelan romaanin keskiössä on Angie, joka 27 täyttäessään päättää, että vuoden päästä on kuuluisa ja kuollut, suuri taiteilija muiden nuorena kuolleiden joukossa. Siitä alkaa sekoilu, tai kenties oikeastaan vain jatkuu joku jo kauan sitten alkanut. Samaan aikaan Suomessa nuori perhe elää keskellä ei mitään, koettaa olla ekologinen ja toteuttaa ihanteitaan. Nämä kaksi yhdistyvät Angien muuttaessa perheen piharakennukseen.

27 eli kuolema tekee taiteilijan on kooste erilaisia kerrontatapoja ja kertojia. Ainakin minun oli vaikea saada niistä otetta, mutta vähitellen eri tyyleistä muodostui kokonaisuus jossa jokaisella tyylillä oli oma osansa, jokainen näytti samasta tarinasta eri näkökulmia ja paljasti jotain, mitä muut eivät nähneet. Tyylit olivat osittain uskomattoman ärsyttäviä, siinä määrin että pohdin onko kyseessä tekotaiteellisuus vai tavoiteltu tyylikeino. Samanlaisia olivat hahmot: kliseisiä, rasittavia, yksipuolisilta vaikuttavia. Kesti kirjan loppumetreille saakka, että aloin ollenkaan ymmärtää niitä.

Salmelan romaani ei siis ollut minulle mitenkään helppo pala, enkä oikein vieläkään osaa sanoa, missä määrin siitä pidin. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että minun vain oli pakko saada tietää, mitä Angielle käy ja suomalaisen pariskunnan keskinäiset kemiatkin alkoivat kiinnostaa. Jotenkin siitä kaikesta alkoi löytyä jotain tuttua, onhan kyse tosiaan nuorista aikuisista ja heidän valinnoistaan, siitä kun omat ideologiat ja todellisuus eivät kohtaa, siitä kun ei itse täytä omia ihanteitaan, kun huomaa elävänsä ihan toisenlaista elämää kuin joskus toivoi ja toisaalta siitä, kun ei oikein edelleenkään tiedä mitä oikeastaan haluaa.