Törmäyksiä Barcelonassa

Yksi asia, josta todella pidän Barcelonassa, on se, miten uusi ja vanha kohtaavat kaupungissa. Barcelonan keskusta on täynnä vanhoja, ränsistyneitä taloja ja kapeita kujia. Kaikki on juuri niin ihanasti rempallaan kuin vain voi - ja myönnettäköön, että on siellä seassa ihan vaan yksinkertaisesti likaa, haisevia roskiksia, taloja joiden rapistuminen ei ole vain kaunista vaan oikeasti ongelmallista. Ja kaiken tuon keskellä on kuitenkin kaikenlaisia moderneja juttuja (moderni on toki tässä kohtaa suhteellinen käsite, riippuen vertailukohdasta se voi olla 2000-lukua tai 1900-luvun alkupuolta, tai oikeastaan mitä vain siltä väliltä).

Yksi tällainen juttu on modernin taiteen museo Ravalin kaupunginosassa. Valkoisena hohtava selkeälinjainen rakennus luo miellyttävän vastakohdan ympäröiville taloille, joista aina roikkuu lippuja, pyykkejä ja kaikenlaisia kylttejä. Kapeiden kujien kaupunginosassa iso valkoinen rakennus ja aukio sen edessä tuntuvat vaikuttavammilta kuin monessa muussa paikassa. Vertailukohtana on helppo käyttää vaikkapa kotoista Kiasmaamme, joka nyt ei ainakaan enää tunnu erityisesti pistävän silmään. No, skeittarit ovat löytäneet myös Barcelonan modernin taiteen museon edustalle, joten paljonhan noissa on samaakin, ympäristö vain nostaa rakennukset eri tavoin esille.

Modernin taiteen museo, eli MACBA (Museu d'Art Contemporani de Barcelona), on siis näkemisen arvoinen, vaikkei sisälle ennättäisikään. Barcelonassa on niin monta kiinnostavaa museota, että ainakin 1900-luvun taiteesta pitäville kaupungissa tulee suorastaan runsaudenpula, ainakin jos nyt ei ihan koko lomaansa halua museoissa viettää. Kannattaa kuitenkin selvittää, mitä MACBAssa on esillä. Itse satuin vierailemaan museossa hiukan huonona päivänä, koska yksi näyttely oli juuri loppumassa, mutta museossa riitti kyllä silti kiinnostavaa nähtävää. Ei yhtä nimekästä kuin vaikkapa Dali tai Picasso, joilla molemmilla on omat museona Barcelonassa, mutta kiinnostavaa kuitenkin.

Tapas, tapas, tapas – eli herkuttelua Barcelonassa

Tulin toissapäivänä Barcelonaan vajaaksi kahdeksi viikoksi, lomailemaan ja opiskelemaan vähän espanjaa. Ja tietenkin syömään.

Olen ensimmäistä kertaa yksin reissussa, joten ensimmäinen päivä meni hiukan hämmentyneissä tunnelmissa. Alkuillasta törmäsin pieneen elokuvateatteriin, ja päätin mennä katsomaan brittiläisen Kvartetti-elokuvan. Lippuostoksilla yllätyin iloisesti: leffalippuun sisältyi myös olut naapuriravintolassa.

Ja mikä ravintola! Heti kun istuin Bagaudan tiskin ääreen tiesin, etten selviä pelkällä oluella. Maltoin mieleni ja valitsin suosikkini, ylimmässä kuvassa näkyvän leivän sherry-sinappikastikkeella, kylmäsavulohella ja seesaminsiemenillä. Aivan käsittämättömän hyvää. Muita tapaksia on vielä loman aikana ehdottomasti ehdittävä maistelemaan. Hinnasta sanottakoon sen verran, että leipäni maksoi 2,5 euroa. Ei siis mitään superpihistelyä, mutta ei kallistakaan.

Elokuvateatteri puolestaan oli juuri sellainen, josta vanhojen pikkuteattereiden ystävät taatusti innostuvat. Ainakin tällä hetkellä siellä saa katsella leffoja yhden lipun hinnalla vaikka koko päivän, ja toisin kuin monet teatterit Barcelonassa, se näytää elokuvien alkuperaisversioita - ei siis dupattuja. Ei siis mikään huono tapaa viettää aikaa lomalla.

Sekä Cinema Malda että ravintola Bagauda sijaitsevat vanhan kaupungin eli Barri Goticin Carrer del Pillä.

Raparperikeikaus, edelleen ihanaa

Vaikka uusien juttujen kokeileminen on hauskaa, ei sitä aina jaksa. Eikä se kannata, jos on jo superherkku tiedossa. Ja siksipä kiireisen illan paras raparperiherkku on edelleen keikausleivos. Kun se on vaan niin hyvää ja helppoa. Sillä on siis taas herkuteltu, ja voin edelleen suositella. 

Harva herkku syntyy oikeasti 20 minuutissa, mutta tämä syntyy. Ja puolessa tunnissa se on kyllä jo helposti syötykin, ainakin meidän malttamattomien taloudessa.
 

Raparperikeikausleivokset (4 leivosta)

Voitaikinaa (2 levyä)

Raparperia (n. 2 dl pilkottuna)

(2 rkl) voita

(½ dl) sokeria

(½ dl) vettä

Pilko raparperi parin sentin mittaisiksi paloiksi. Sulata voi kattilassa. Lisää kattilaan sokeri ja vesi ja kuumenna. Anna kiehua pari minuuttia, lisää raparperi ja keitä vielä pari minuuttia.

Jaa raparperiseos pienten vuokien pohjalle. Leikkaa voitaikinasta vuokien kokoiset palat ja aseta raparperiseoksen päälle. Pistele taikinaan pari reikää. Paista leivoksia 10-12 minuuttia 225 asteessa. Kumoa leivokset hieman jäähtyneinä lautasille ja tarjoa vaniljajäätelön kanssa.

Rikos yllätti kirjallisuustieteilijän

No niinhän siinä sitten taas kävi, että juuri kun olin oikein ennakkoluuloinen, yllätyin myönteisesti. 10 kirjaa rikoksesta –sarjan eilinen jakso Mario Puzon Kummisedästä oli erinomainen. Ja se itse kirjakin tuli luettua viikossa, koska sekin oli suorastaan erinomaista viihdettä.

En tosiaan yleensä lue dekkareita. Ja ei, ennen kuin nyt joku ehtii sanomaan jotain kirjallisuusmakuni hienostuneisuudesta, kyse ei ole siitä että pitäisin niitä liian viihteellisenä. Ja kyllä, tiedän, että dekkareita on hyvin erilaisia, olen lukenut hyvin erilaisia dekkareita, enkä vain ole oikein koskaan innostunut niistä. Ja laajennetaanpa vielä hiukan: en yleensä pidä mistään, mikä on liian jännittävää tai pelottavaa. En tykkää kauhuleffoista, enkä thrillereistä. En tykkää murhista, poliisit eivät innosta, ei vaan nappaa. Jännittävintä, mitä luen, ovat Harry Potterit (niin, en muuten lue paljon fantasiaakaan).

Mutta se Kummisetä, siitä kyllä pidin. Eivät häirinneet murhat eikä veri. Osansa voi olla sillä, että olen katsonut Sopranos-sarjan ja nähnyt Kummisetä-elokuvankin, joten mafia-kuvasto oli kyllä minulle jo tuttua. Suhtauduin siis lähtökohtaisesti myönteisesti Kummisetään.

Mafia-jutuissa on jotain samaa kuin vaikkapa merirosvoissa. Eihän se nyt oikeastaan sen kummempaa ole kuin muukaan rikollisuus, mutta kulissit ovat kiehtovat – merirosvoilla ne laivat ja, ainakin elokuvissa värikkäät, sopivasti resuiset vaatteet, mafiosoilla sitten italialainen tyylikkyys ja tietenkin ruoka. Kuten Silvia Modig ja Anna Kortelainen 10 kirjaa rikoksesta –sarjan jaksossa toteavat, mafian maailma on oikeasti aivan kamala, äijät ovat itsekkäitä paskiaisia, ja naisen asema surkea. Mutta sehän siinä kummaa onkin. Ei minun tarvitse pitää mafiatarinoiden päähenkilöistä, he vain ovat kiinnostavia. 

Jakson voi katsoa täältä: http://areena.yle.fi/tv/1910489

Baijerin iloja

Kävin tyttökavereiden kanssa pikaisella Baijerin reissulla. Tutustuimme Neuschwansteinin hulppeaan linnaan, patikoimme sateisessa Garmisch-Partenkirchenissä ja vietimme pari vieläkin sateisempaa päivää Münchenissä. Sade hiukan rajoitti matkailun iloja, ja lisäksi kamerani katosi tai varastettiin, joten kuvatkin jäivät vähäisiksi. 

Mutta ei se mitään, parit matkavinkit voin silti kertoa, vaikkakin tosiaan tällä kertaa aika vähäisellä kuvituksella.

Garmisch-Partenkirchen

Syö: Mukkefuck

Osuimme ensimmäisenä iltanamme sattumalta aivan mahtavaan ravintolaan. Meillä oli taas se tyypillinen reissuporukan ongelma: yhdellä ei ole ollenkaan nälkä, toisella on aivan kamala nälkä, kolmas tahtoo oluen ja neljäs ”voisi syödä jotain pientä”. No, Mukkefuck ei nyt varsinaisesti ole mikään olutjuottola, eikä myöskään mikään pikkusyötävien paikka. Kaikki olivat kuitenkin tyytyväisiä.

Itse söin aivan tajuttoman hyvän peruna-kanttarellistruudelin, joka tarjoiltiin haudutetun purjosipulin ja valkosipulisen kastikkeen kanssa. Kasvissyöjäkin oli siis onnellinen. Niille, joilla ei ollut niin iso nälkä, löytyi esimerkiksi keittoja. Mukkefuckin kuuluisuuksia taitavat olla sen salaatit, joita tarjoiltiin valtavissa kulhoissa. Niissäkin siis riittäisi syötävää.

Näe: Partnachklamm

Paikkakunnan ykkösnähtävyys on tietenkin Zugspitze. Meidän vierailumme aikaan oli kuitenkin aivan liian sateinen ja sumuinen sää sen valloitukseen, joten tyydyimme Partnachklammiin. Se todella kannatti, vuoristojoen viertä kulkeva luola oli todella upea. 

Neuschwanstein

Neuschwansteinin linna on juurikin se kuuluisa Prinsessa Ruususen linna. On tornia ja uloketta ja koko linna aivan mahtavalla paikalla vuoren rinteessä. Lisäksi linna on aika lähellä Müncheniä ja Garmisch-Partenkircheniä, joten jos vuokraa auton, siellä on helppo pistäytyä. Naapurissa olisi toinenkin linna, Hohenschwangau, johon olisi helppo pistäytyä samalla. Me jätimme Hohenschwangaun kuitenkin väliin.

Neuschwanstein on tosiaan aika upea näky ja oli siellä ihan kiva pistäytyä. Kannattaa kuitenkin huomata, että tavallinen turistikierros linnassa kestää noin puoli tuntia, ja kun mukana on samalla kertaa muutama kymmen muukin vierailija, ei kokemus ole ihan äärimmäisen ihmeellinen. Linnasta saa kierroksella nähdä vain hyvin pienen osan – varmaankin osittain siksi, että suuri osa linnasta ei ole koskaan valmistunut. Ulkoa linna on kyllä tosiaan hieno, ja niin ovat myös näkymät näköalapaikoilta. Niiden takia linnalla pistäytymistä voi hyvin suositella, jos sattuu liikkumaan lähiympäristössä. Ja jos tykkää vaeltaa, linnan ympäristössä voisi tehdä kätevästi parin tunnin vaelluksen.

München

Näe: Museum Brandhorst

Minulla on tapana käydä jokaisella matkallani jossain modernin taiteen museossa. Münchenissä kohteeksi valikoitui Museum Brandhorst, jossa katselin muun muassa Andy Warholin ja Cy Twomblyn töitä. Tykkäsin museosta kovasti, jo rakennus oli mukavan ilmava ja rauhoittava. Lisäksi museo oli minulle sopivan kokoinen, eli ei mitenkään valtava.

Näe: Deutsches Museum

Münchenin taatusti kuuluisin museo, valtava Deutsches Museum on sellainen, jota sanotaan tiedemuseoksi, vaikka nimitys ei sille oikeastaan oikein sovikaan. No, on siellä toki tiedettäkin, mutta varmaankin kiinnostavimpia useimmille ovat erilaiset kulkuvälineet ja koneet, joita museossa on valtava kokoelma. On sukellusvenettä, lentokonetta, painokonetta, vanhoja soittimia, minirautatie, avaruusosasto, laivojen pienoismalleja, lasinpuhallusta ja ties mitä. Niin paljon kaikkea, että varmaan jokainen kiinnostuu jostain ja aikaa saa helposti kulumaan. Näytteillä olevien esineiden monipuolisuus heijastuu myös kävijäkuntaan: sateisena sunnuntaina me, neljä parikymppistä naista, emme erottuneet erityisesti joukossa, mutta paikalla oli kyllä paljon myös lapsiperheitä.

Kuukauden kirjat, toukokuu 2013

Kaikenlaisten flunssien, matkailujen ja ties minkä takia olen lukenut viime aikoina tavallista vähemmän. On siinä jotain muutakin: tuntuu, että olen lukenut ihan kiinnostavia kirjoja, mutta en mitään sellaista, mistä nyt aivan valtavasti innostuisin. No, kenties se innostus taas jostain löytyy, sillä nyt luettavana on Kjell Westön Isän nimeen, ja Westö on tähän saakka aina saanut minut uppoutumaan luomaansa maailmaan ihan täysin.

Lisäksi tänään alkaa Ylen 10 kirjaa rikoksesta –sarja. Mikäli aiempien vuosien tyyli jatkuu, keskustelut kyllä tempaavat mukaansa ja pakottavat lukemaan. Vähän kyllä jännittää, sillä en oikeastaan koskaan lue dekkareita. Saa siis nähdä, miten nyt käy.

Mutta ne toukokuun kirjat:

Jeffrey Eugenides: Virgin suicides

Middlesexin jälkeen odotin Eugenideeltä paljon – ja sitten toisaalta taas en, minulla oli joku omituinen ennakkokäsitys Virgin suicides –romaanista, joku epämääräinen ajatus siitä, etten varmaankaan olisi äärimmäisen ihastunut. Enkä sitten ollutkaan.

Jotenkin en ihan saanut otetta tästä romaanista. Se oli kyllä kiinnostava, jollain omituisella tapaa vangitseva, lukemaan pakottava, mutta silti vähän paikoillaan junnaava, liian masentava. Tavallaan sitä halusi kovasti lukea, mutta silti alusta asti tuntui, ettei tarinasta saa irti ihan niin paljon kuin toivoisi.

Romaanin idea käy selväksi heti ensisivuilta: se kertoo viidestä teini-ikäisestä siskoksesta, jotka kaikki päätyvät tekemään itsemurhan. Tarina kerrotaan tyttöjä melkeinpä pakkomielteisesti seuraavien poikien näkökulmasta. Tytöt jäävät siis kaukaisiksi, kaikki mitä heistä kerrotaan, on vain muiden päätelmiä. Ehkä se olikin se, mikä minua vaivasi: kaikki on etäännytettyä, lukija ei pääse lähelle yhtäkään hahmoa.

Silti Eugenides on kertojana niin lahjakas, että ei tätäkään romaania huonoksi voi sanoa. Se on omituinen ja aika turhauttava, mutta silti kiinnostava.

Michale Ondaatje: Divisadero

Divisaderon juoni menee jotenkin näin: erakkomainen isä kasvattaa kolmea lasta – yhtä biologista ja kahta eri tavoin hänen hoidokikseen päätynyttä – jossakin päin Kaliforniaa, erossa muista ihmisistä. Kun pieni perheyhteisö hajoaa, kolme nuorta päätyy jokainen omille teilleen, kauas muista. Biologisen tyttären, Annan, mukana tarina päätyy Ranskan maaseudulle, ja kolmen sisaruksen tarinaan sekoittuu tarina ranskalaisesta kirjailijasta.

Ondaatjeessa on paljon samoja piirteitä kuin Eugenideessa, hänkin kirjoittaa kauniisti ja luo lukijan eteen maalauksellisia kuvia, unenomaisia tunnelmia ja hetkiä, joista voi aistia kaikki värit, tuoksut, ilman kosteuden ja lämpötilan, voi suorastaan kuulla metsän äänet tai tuulen autiomaassa. Ja siinä onkin myös tämän kirjan vahvuus. Hetkittäin lukija voi vain upota kuvattuun tilanteeseen ja nauttia siitä.

Divisaderon ongelma on ehkä eniten kirjailijatarinassa. Se voisi sinänsä olla kiinnostava ja varmaankin kahden tarinalinjan yhdistämisestä voisi löytää paljonkin hienoja piirteitä, mutta jotenkin se vain häiritsi minua. Se vei liikaa tilaa kolmen päähenkilön kohtaloiden setvimisestä, ja väsytti ainakin minut täysin. Samalla vähän turhaannuin: juurihan minä olin kiinnostunut niistä kolmesta nuoresta kalifornialaisesta, olisin halunnut tietää heistä enemmänkin.

Ehkä olin liian huono keskittymään, tai ehkä en vain tajunnut jotain. Jotenkin Divisadero vain jäi hiukan pettymykseksi. Se oli kaunis, hetkittäin aivan uskomattoman kaunis, ja osittain pidin siitä todella paljon. Mutta silti, jotain jäi vain puuttumaan.