Michael Cunningham:
Illan tullen
En edelleenkään voi sanoa Cunninghamista muuta kuin että hän
on loistava. Illan tullen on lukemistani Cunninghamin romaaneista Tunnit-romaanin
ohella suosikkini. Enkä ihan osaa sanoa miksi: tarina sinänsä oli jopa
aavistuksen ärsyttävä, tai ainakaan se ei mennyt yhtään niin kuin olisin
toivonut. Silti romaani on aivan upea, melkeinpä voisin sanoa mykistävä.
Romaanin päähenkilöt toivat mieleen Paul Austerin:
taidegallerian omistava mies ja hänen vaimonsa, kulttuurilehden toimittaja,
jotka asuvat Manhattanin alakaupungilla ja heidän elämäänsä yllättäen
tupsahtava vaimon pikkuveli, epäilyttävä mutta viehättävä haahuilija (mutta
henkilöihin yhtäläisyydet Austerin kanssa sitten loppuvatkin). Pariskunnan
elämä on pitkään yhdessä olleen avioparin tottunutta, uomiinsa asettunutta
arkea. On taidenäyttelyitä ja –kauppoja, kutsu tuttavien luona ja illallisia
kotona. Epäluotettava pikkuveli rikkoo totutut kuviot ja saa pohtimaan
vaihtoehtoja tutulle ja turvalliselle.
En oikein osaa selittää, mikä Cunninghamissa on niin hienoa.
Kai se on vain hänen tapansa kuljettaa tarinaa, uskomattoman kauniit lauseet ja
se, miten teksti soljuu. Tämän romaanin lukeminen oli helppoa ja sujui
nopeasti, sen maailmaan oli ihana sukeltaa ja vaikka tarina ei olekaan
mitenkään iloinen, lukemisesta jäi jotenkin älyttömän hyvä olo.
Elina Hirvonen:
Kauimpana kuolemasta
Elina Hirvosesta tulee kovaa vauhtia yksi ehdottomista
lemppareistani. Hänen romaaninsa Että hän muistaisi saman oli mielestäni
erinomainen, eikä vain koska se hienosti jatkaa Virginia Woolfin Rouva Dallowayn
ja Cunninghamin tuntien ketjua. Hirvosen kolumnit Hesarissa ovat myös
mielestäni aivan mahtavia, parasta Hesarissa nykyään. Aloinkin lukea Kauimpana kuolemasta
–romaania aika suurin odotuksin. Enkä pettynyt.
Hirvonen sitten osaa hienosti kertoa asioista koskettavasti
sortumatta ylitunteellisuuteen. Kauimpana kuolemastakin käsittelee aiheita,
joista olisi helppo kirjoittaa nyyhkykirja. On epäonnistunutta avioliittoa,
lasten järkyttävää hyväksikäyttöä, paljon kuolemaa, yksinäisyyttä ja
epäoikeudenmukaisuutta. Silti kirjassa on myös valoa, se ei jätä vain
masentunutta ja ahdistunutta oloa, eikä pelkästään kutkuttele kyynelkanavia. Se
saa ajattelemaan, eikä vain vetoa tunteisiin tai lamauta ahdistavuudella.
Hirvosen romaanin toinen kertoja on lapsuutensa kotimaahan,
nimeämättä jäävän afrikkalaisvaltion palannut suomalaismies, joka muistelee
niin lapsuuttaan kuin entistä avioliittoaan, vaimoa ja poikaa, josta ei
tullutkaan sitä, mitä vanhemmat toivoivat. Toinen kertojista on saman
afrikkalaisvaltion kansalainen, nuori nainen, joka kasvattaa pientä, kovia
kokenutta tyttöä ja koettaa itse selvitä niin lapsuuden ystävän kuin miehen
menetyksestä. Kertojia yhdistää surumielinen kaiho ja tietynlainen eksyksissä
oleminen, kumpikaan ei oikein tiedä, miten elämää tulisi jatkaa. Heidän
kohdatessaan molemmat saavat jollain tapaa uuden suunnan, tai ainakin uusia
mahdollisuuksia elämäänsä.
Huomaa, että Hirvonen tietää, mistä kirjoittaa. Kuvaus
kaukaisesta maasta tuntuu aidolta ja uskottavalta, lasten rankat kokemukset
totuudenmukaisilta. Hänen hahmoissaan on tiettyä kulmikkuutta,
karikatyyrimäisyyttä, mutta ei ärsyttävyyteen asti. Hirvonen kuvailee asioita
säästeliäästi, eikä hukuta lukijaa sanoihin. Kirjassa onkin hienovarainen vire,
tuntuu että sitä lukiessa pitää hengittääkin varovasti. Ja toisaalta taas
sanoissa on hämmentävää voimaa, joka kannattelee lukijaa rankkojenkin osien
läpi ja pitää hallussaan.
Alice Munro:
Kerjäläistyttö
Kerjäläistyttö on tavallaan novellikokoelma, tavallaan ei.
Tarinat siis voisi lukea yksittäinkin, mutta kun ne kaikki kertovat samasta
ihmisestä, tulee helposti luettua koko kirja kuin romaani, mikä ei ehkä anna
täysin oikeutta yksittäisille pätkille. Ainakin itse jäin vähän jumiin
ensimmäiseen novelliin (tai lukuun, miten sen nyt ottaa), josta en oikeastaan
erityisemmin pitänyt, enkä ehkä siksi ihan täysin osannut nauttia niistäkään,
joista pidin.
Kerjäläistytön tarinoiden pääosassa on Rose, tyttö pienestä
kaupungista, köyhästä kodista. Myöhemmin Rose päätyy ensin opiskelemaan, sitten
rikkaisiin naimisiin ja lopulta näyttelijäksi ja jättää vanhan kotikylän kauas
taakseen. Silti hän on aina jossain määrin pikkukaupungin köyhä tyttö, aina
altavastaaja ja vähän nukkavieru. Munron novellit näyttävät väläyksiä Rosen
elämän eri vaiheista eivätkä pyrikään kuvaamaan kaikkea mahdollista.
Minä en jotenkin ehkä saanut ihan kaikkea mahdollista irti
tästä kirjasta. Osa novelleista oli sellaisia, jotka luin ihan ilolla, osa
tuntui aika työläiltä. Osasta sain ihan jotain ajatuksiakin irti, osa vain
ahdisti loputtomalla toivottomuudellaan, sillä ettei mikään koskaan oikein
onnistunut. Munro osaa kyllä kuvata hienosti heikoista lähtökohdista olevan
Rosen loputonta vierauden ja epävarmuuden tunnetta, sitä ettei karusta
lapsuudesta oikein pääse koskaan eroon. Se oli minulle tämän kirjan parasta
antia mutta ei, en voi kyllä sanoa osanneeni ihan kamalasti nauttia näistä
tarinoista.
Cecilia Samartin: Kaunis
sydän
Kaunis sydän –romaanin nimi viitannee sen päähenkilöön,
Anaan, joka hoitaa kuolemaisillaan olevaa miestään suuressa hienossa talossa ja
kertoo samalla tarinaansa eli sitä, miten on päätynyt suureen taloon El Salvadorin
viidakoista. Samartin osaa rakentaa
tarinaa ja luoda jännitettä. Tämänkin teoksen alku on hieno, se herättää
kiinnostuksen ja halun lukea koko kirja nopeasti. Hän myös kuvaa upeasti
tunnelmia, lukija pääsee sisään tarinan maisemiin, voi tuntea valon, tuoksut,
lämmön tai sateen. Mutta jotenkin silti jossain kohden tyssää. Loppuratkaisu
tuntuu pettymykseltä, hahmot eivät lunasta lupauksia, vaan jäävät jotenkin
vaillinaisiksi, liian yksinkertaisiksi. Sitä, miksi joku muuttuu tai muuttaa
mieltään, ei oikeastaan kuvata.
Tietty naivismi kuuluu kyllä olennaisena osana Samartinin
tyyliin, eikä se sinänsä ärsytä (ainakaan liian pahasti), mutta kirjan loppua
kohden tuntuu, että koko juttu menee turhan naiviksi. Se, mikä on ihan ok
lapsen käytöstä kuvatessa, ei oikein enää riitä nuoren aikuisen luonteen
analyysiksi. Päähenkilö Anan kohdalla
lapsenomaisuus on ymmärrettävää pitkään, mutta kun hahmoon ei missään vaiheessa
saada muuta kuin laupean hyväntekijän piirteitä, syntyy kuva pikemminkin
lapsellisesta, ei kovin älykkäästä ihmisestä, kuin suunnattoman viisaasta,
hyväsydämisestä naisesta. Siinä onkin Samartinin heikkous. Hyvin alkanut teos
taantuu paolocoelhomaisen elämänviisauden tasolle. Ärsyttävää.
