Kuukauden kirjat, joulukuu 2012

Kovin meni Irving-voittoisesti vuoden viimeinenkin kuukausi, mutta nyt aion pitää taukoa. Kulunut syksy on osoittanut, että lempikirjailijoihinsakin voi kyllästyä (ei nyt liian vakavasti kuitenkaan), ja että jokainen kirjailija kirjoittaa joskus myös ei-niin-mahtavia teoksia – ainakin jos tuotanto sisältää enemmän kuin pari teosta.

Joulukuu oli kuitenkin taas myös himolukijan onnen aikaa, kun ehdin syventyä tavallista useampaa romaaniin ja jälleen kerran todeta, että eipä juuri mitään parempaa ole, kuin hyvän kirjan lukeminen.

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa

Alaotsikolla "Nuoruuteni vastarintaliikkeessä" varustettu Aguirren teos oli joululahjakirja, jota mietin edelleen. Se on Aguirren tarina omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan Chilen sotilasjunttaa vastustaneiden vanhempien tyttärenä ja vastarinnan jäsenenä. Kiihkeä maa on kirja, jossa tarina, ja se, että se on totta, on tärkeämpää, kuin kirjalliset arvot – vaikka toimisi se kyllä romaaninakin.

Carmen Aguirre muutti perheineen pakolaisena Kanadaan pian Pinochetin noustua Chilessä valtaan vuonna 1973. Kiihkeä maa alkaa Los Angelesin lentokentältä, jossa Carmenin äiti ilmoittaa tyttärilleen, etteivät he olekaan matkalla sinne minne vanhemmat ovat ilmoittaneet, vaan matka vie ensin Peruun ja sitten Boliviaan, sillä vanhemmat toimivat Chilen vastarintaliikkeessä, ja heidän on autettava liiketta kaikin mahdollisin keinoin. Äiti on muiden neuvoista huolimatta kieltäytynyt jättämästä tyttäriään taakseen, joten tytärtenkin on opittava elämään kaksoiselämää, jossa on altava aina varuillaan. Carmen ja hänen siskonsa kasvavatkin aikuisiksi tasapainotellen tavallisen teinin elämän ja usein pelottavankin vastarinataliikkeen rajamailla.

Kiihkeä maa on jännittävä ja järkyttävä tarina. Se ei juurikaan anna vastauksia, vaan lähinnä herättää kysymyksiä. Se saa yhtä aikaa pohtimaan, millainen äiti riskeeraa lastensa turvallisuuden poliittisen toimintansa takia – ja toisaalta ihailemaan sitä, että jotkut todella uskaltavat toimia, eivätkä vain yritä järjestää omaa elämäänsä mukavaksi. Se kertoo myös hienosti siitä, miten teinit ovat aina teinejä: oli tilanne mikä tahansa, ihastukset, idolit ja oikeaan porukkaan kuuluminen ovat aina tärkeitä.

John Irving: Vesimies

Vesimies on monella tapaa hyvin tyypillinen Irvingin romaani: kertomus surkeasta sankarista, miehestä jolla kaikki ei todellakaan meni ihan putkeen. On kiukkuinen ex-vaimo, rakastaja, epäonnistunut ura, huonot välit vanhempiin ja lisäksi vielä kiusallinen vaiva virtsaputkessa, joka vaatii vesihoitoa. Monesti Irving on saanut näistä aineksista aivan mahtavaa maininkiä aikaan, mutta tästä romaanista en ainakaan minä ihan äärettömästi innostunut, en ainakaan nyt.

Vesimiehessä ei tavallaan ole mitään valtavan suurta vikaa. Jotenkin se vain tuntuu olevan enemmänkin vähän sinne päin kuin aivan nappisuoritus. Loppua kohden kyllä paranee, mutta Irvingin kirjoille aivan epätyypilliseen tapaan minun oli aika hankalaa tuntea suurta sympatiaa päähenkilöä kohtaan, tai jaksaa erityisesti kiinnostua hänen kohtalostaan.

No, rehellinen on oltava: olen Irvingille aika armoton, sillä olen pitänyt monista hänen teoksistaan niin valtavasti. Jollekulle muulle olisin kenties antanut jotkut romaanin puutteet anteeksi. Pakko silti sanoa, että jos nyt jonkun Irvingin kirjan haluaa väliin jättää, se voisi hyvinkin olla tämä.

John Irving: Vapauttakaa karhut

Vasta tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Irvingin esikoisteos on tunnistettavasti nuoren kirjailijanalun ensimmäinen romaani. Sillä on hetkensä ja se on paikoitellen jopa erinomainen. Paikoitellen se olisi mielestäni kuitenkin vaatinut vielä työstöä, selkeytystä nyt eniten ja ehkäpä hiukan karsimistakin. Jos nyt sattuu olemaan Irvingin jonkinasteinen fani, on esikoisteos toki pakollista luettavaa. Minusta Vapauttakaa karhut oli mielenkiintoista luettavaa jo siksikin, että se osoittaa, että ennen Garpin maailmaa ja Kaikki isäni hotellit -romaania oli jo muutakin. Irvingin tunnistettavavin tyyli – jota Garpin maailma ja Kaikki isäni hotellit kovin tyylipuhtaasti esittelevät – ei ole toki kaikki, mitä Irvingillä on tarjottavana.

Vapauttakaa karhut -romaanissa on kolme osaa: ensimmäinen, jossa kaksi nuorta opiskelijapoikaa, Siggy ja Graff lähtee ajelemaan moottoripyörällä Wienistä vailla määränpäätä, toinen osa eli Siggyn muistikirja, jossa lomittuvat huomiot eläintarjasta ja Siggyn perheen historiasta, sekä kolmas osa, jossa Graff matkustaa ihastuksensa, Alppikylän nuoren tytön, Gallenin kanssa. Ensimmäinen osa oli mielestäni kirjan heikoin. Kannattaa siis sinnitellä ensimmäisen osan läpi, sillä toisessa osassa tarina käy kiinnostavaksi, ja Irving osoittaa kertojanlahjansa.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Aiemmin syksyllä etsimme kaverini kanssa jotain "Downton Abbeyn tyylistä" luettavaa. Siis jotain ihanaa, suuria tunteita sisältävää epookkiromaania. Ei mitään liian vakavaa, mutta ei nyt ihan surkeinta hömppääkään. Ja Paluu Rivertoniin täytti kyllä kaikki vaatimukset. Jos siis pidät Downton Abbeystä, pidät aika varmasti myös tästä romaanista.

Rivertonin kartanon ja sen asukkaiden tarinan kertoo talon palvelijana toiminut Gracen, tarinan kertomahetkellä 1990-luvulla jo lähes satavuotias Grace. Kun Rivertonista aletaan tehdä elokuvaa, palaa Grace muistoissaan nuoruuteensa ja kertaa Rivertonin, sen asukkaiden ja oman elämänsä vaiheet.

Mortonin romaania kutsutaan sen takakannessa lukuromaaniksi, ja sitä se todella on. Se on tunteisiin vetoava tarina, englantilaista kartanoromantiikkaa ja 1920-luvun fiilistelyä. Se on myös hyvin kirjoitettu romaani, jonka jännitys ei lopahda, vaan heti alussa lukijalle esitetty mysteeri avautuu vähitellen, pala palalta.

Paluu Rivertoniin ei varmaankaan tule mainituksi romaanitaiteen merkittävimpänä teoksena, tuskinpa sitä nostetaan yhdellekään "nämä kirjat pitäisi lukea" -listalle, mutta minulle se oli pimeän joulukuun alussa ehdottomasti täydellinen valinta. Laatuviihdettä, ehdottomasti.

Se on muuten vielä huomautettava, että Mortonin kirja on paikoitellen ihan hämmentävän paljon samanlainen kuin Downton Abbey. Aiheissa on enemmän kuin pari samaa. En ole vielä ehtinyt tutkia, onko kyse vain sattumasta tai kliseisimmästä mahdollisesta tavasta kuvata 1920-lukua, vai onko jompi kumpi kirjoittajista voinut kauniista sanottuna ottaa toselta vaikutteita.