Kotoista pikaruokaa: hampurilaiset

En ole oikein koskaan tykännyt pikaruokaravintoloiden hampurilaisista – eikä tässä edes ole kyse mistään terveellisyyden tavoittelusta, vaan siitä etten yksinkertaisesti pidä niiden mausta. Koska en syö punaista lihaa, olen kokeillut monenlaisia kasvis-, kana- ja kalahampurilaisia ja useimmat ovat tylsiä ja melko mauttomia. Mikä siinä onkin, että a) kasvishampurilaiseen tungetaan yleensä jauhoinen juurespihvi b) aika harvassa paikassa oikeasti saa kana-, kala- tai kasvispihvin useammalla kuin yhdellä tavalla ja c) näiden versioiden maustaminen on yleensä jätetty puolitiehen.

Parin vuoden takaisella New Yorkin matkalla sain viimein oikeasti herkullisen kasvishampurilaisen. Sen pihvinä oli friteerattu sieni-juustopihvi. Ei siis terveellistä, mutta aivan uskomattoman maukasta. Kun nyt perjantai-iltana teki mieli jotain oikein hyvää ja meillä oli vielä käymässä vieraskin, päätin kokeilla osaisinkin itse tehdä edes lähes yhtä hyvän hampurilaisen kuin mitä Ameriikan maalla sain.

Ensin kastikkeen tekoon. Yksinkertaisen barbecue-kastikkeen tekoon ei ihmeitä tarvita, eikä se myöskään vie paljon aikaa tai energiaa. Täytyy kyllä myöntää, että ei tämä vielä mikään luksuskastike ole, mutta hyvä kuitenkin. Minä kun en myöskään ole mitenkään erityisesti ketsupin ystävä, niin jonkinlainen kastike on tehtävä, muuten jää hampurilainen liian mauttomaksi.

BBQ-kastike

1 dl ketsuppia

2 rkl soijakastiketta

2 tl sinappia

2 rkl siirappia

2 rkl omenamehua

2 rkl valkoviinietikkaa

4 kokonaista valkosipulinkynttä

½ dl vettä

chiliä, suolaa ja pippuria

Laita kaikki ainekset kattilaan ja keitä kunnes seos paksuuntuu. Poista halutessasi valkosipulinkynnet seoksesta.

Lisäksi kasvishampurilaisiin tarvitaan

Sämpylöitä

Herkkusieniä, noin 1 sentin paksuisina siivuina paistettuna

Paistettua sipulia

Tomaattia

Salaattia

Juustoa

(Majoneesia)

Herkkusienet tulee paistaa kunnolla kypsiksi, silloin ne ovat herkullisimmillaan. Ne toimivatkin hampurilaisen välissä erinomaisesti ja valmistuskin oli helppoa. Pakko myöntää, että seuralaiseni nauttivat hampurilaisensa jauhelihapihveillä.  Niistä on kuitenkin mainittava sen verran, että poikaystäväni teki pihvit ihan itse, ensimmäistä kertaa elämässään – eikä hän ollut siis koskaan aiemmin tehnyt mitään jauhelihasta. Ja pihvit olivat kuulemma erinomaisia. 

Pakko myös huomauttaa, että jos ei leivo sämpylöitä itse, tällainen sapuska on aika pikaista ruokaa. Kastike kiehuu vain hetken (ehkä kymmenisen minuuttia) ja herkkusienet ja sipulit voivat paistua aika rauhassa sillä aikaa kun siivuttaa tomaatit, repii salaatit, kattaa pöydän ja puolittaa sämpylät ja sitten onkin jo valmiina taatusti parempi ateria kuin tylsät juurespihvihampurilaiset sotkuisessa pikaruokalassa.

Töllön äärestä

No nyt se on sitten vihdoin alkanut, jo syksyllä kaipailemani Top Chef siis. Jo viime viikolla alkoi Nelosen Master Chef, ja pitihän sekin katsella kokeiluksi. Kokkikisoja siis pukkaa ja jonkinlaista kanavakilpailua tässä kai voi havaita.

Master Chefistä en oikein innostunut (en tosin ole tykännyt niistä ulkomaalaisistakaan), mutta eilinen Top Chef vakuutti. Tietenkään puitteet eivät ole aivan yhtä huikeat kuin jenkkiversiossa - ainakin palkintolista oli nyt enemmänkin tasoa "ihan kiva lisä" kuin jenkkien "auttaa uran edistämisessä"-tyyppiset uudet keittiökoneet, mahdollisuus esittäytyä messuilla ja kivaksi lisäksi vielä auto siihen päälle. Senkin huomaa, että piirit ovat pienet, moni kisailee vanhojen tuttujen kanssa. Silti Top Chef oli mielestäni viihdyttävä ja jo ensimmäisessä osassa näkyi häivähdyksiä siitä taviskokin silmissä uskomattomasta  kekseliäisyydestä ja kyvystä luoda nopeasti ja erikoisissa oloissa maukasta syötävää.

Top Chefin kilpailijoissa on niin nuoria kuin vanhempiakin kokkeja ja heidän kokemuksissaan valtavat erot. Tuntuu tavallaan epäreilulta laittaa parikymppiset, vasta uraansa aloittelevat kokit kisaamaan esimerkiksi itsevarmuutta puhkuvaa, telkkaristakin tuttua Maija Silvennoista vastaan. Mutta toisaalta: Top Chef korostaa kekseliäisyyttä ja kykyä mukautua muuttuviin olosuhteisiin, mikä tasottaa tilannetta ja voi jopa suosia nuoria. Eikä nuorilla taida olla paljonkaan menetettävää, Silvennoiselle epäonnistuminen taitaisi olla aika paljon nolompaa kuin nuorille. Toisaalta voi myös nostaa hattua kokeneelle kokille, joka ottaa riskin. Eipä näy muita julkkiskokkeja kisailemassa. Jenkkikisassa nuoret ovat monesti jyränneet vanhat, saa nähdä miten Suomessa käy.

Quesadillat ja guacamole – nam

Kuten blogia lukeneille varmasti jo on käynyt selväksi, olen aika pahasti addiktoitunut avokadoihin, ja muutenkin meksikolaistyyppinen ruoka maistuu. Kun fajitaksista jää tortilloja ja täytteitä yli, meillä syödään poikkeuksetta quesadilloja. Tällä kertaa niiden seuraksi saatiin salaattia ja, mikä parasta, vähän guacamoleakin.
 

Edelliseen ekoilu-postaukseeni viitaten voin todeta, että quesadillat nyt eivät ainakaan ole mitään erityisen terveellistä ruokaa, eivät ainakaan meillä. Ne ovat kovin juustoisia ja siksi rasvaisia, mutta kun meillä rakastetaan juustoa, niin näitäkin ahmimme onnessamme. Onneksi salaatti vähän tasapainottaa. Avokado sen sijaan on ihan fiksua syötävää (jos nyt ne kuljetuksen ongelmat unohdetaan), ja kotitekoista guacamolea voikin syödä ihan hyvällä omalla tunnolla. 

Quesadillat

tortilla-lettuja

juustoa

sipulia

tomaattia

salsa-kastiketta

Leikkaa sipuli ja tomaatti ohuiksi siivuiksi tai hienoksi silpuksi. Laita tortillalle kerroksittain juustoa, kasviksia, salsaa ja taas juustoa ja laita päälle toinen tortilla. Purista lettujen reunoista hieman yhteen. Paahda pannulla (ilman öljyä) molemmilta puolilta. Leikkaa neljään osaan ja tarjoa lämpimänä.

Täytteiden määrän voi itse valita, mutta liikaa ei kannata laittaa, sillä silloin täytteet eivät pysy lettujen välissä. Ideanahan on, että juusto sulaessaan pitää paketin kasassa, joten kannattaa käyttää helposti sulavaa, venyvää juustoa. Tukevampaa ruoasta saa, kun lisää täytteeseen papuja tai lihaa.

Guacamole

Avokadoa (1 keskikokoinen)

Sipulia (1 pieni)

Valkosipulia (3 kynttä)

Tomaattia (1 pieni)

Chiliä tai chilikastiketta

Tuoretta korianteria (vajaa puolikas ruukkukorianterista)

Sitruunamehua (1-2 rkl)

Suolaa (1tl)

Leikkaa sipuli ja valkosipuli hienoksi silpuksi, pilko tomaatti pieniksi paloiksi ja hienonna korianteri. Pilko avokado – jos se on kunnolla kypsää, se kyllä soseutuu hienommaksi sekoittaessa. Laita kasvikset kulhoon, mausta chilillä, sitruunamehulla ja suolalla. Lisää varovasti mausteita, etteivät ne peitä täysin kasvisten makua. Avokado kaipaa vähän suolaa, mutta liika pilaa koko soossin. Reseptin määrät ovat suluissa, sillä ne ovat makuasioita, ja lisäksi kasvisten koot vaihtelevat aika kovasti, että niitä on vaikea määritellä. Kuitenkin sipuleita ja tomaattia tulisi olla yhteensä hieman vähemmän kuin avokadoa. Chiliä voimakkuuden ja oman sietokyvyn mukaan.

Korianteri ei ole mitenkään pakollinen guacamolessa, ja epäilin pitkään sen tarpeellisuutta. Teen edelleen usein guacamoleni ilman korianteria, sillä koko nipun ostaminen pientä määrää varten tuntuu tuhlaukselta. Kannatan kuitenkin ehdottomasti korianterin kokeilemista, sillä se muuttaa koko guacamolen ja mielestäni ehdottomasti parempaan suuntaan.

Ekoa?

Ekologisesta, luomusta ja eettisestä ruoasta on lähiaikoina puhuttu joka puolella. Glorian ruoka & viini -lehdessä (1/2011) liputetaan lähiruoan ja suomalaisen pientuotannon, sekä muun muassa nykyaikaisen, energiaa säästävän ja ruoan hyvin säilyttävän teknologian puolesta. Heli Sutela kirjoitti Hesarissa (13.1.) broilerintuotannosta, ja samasta puhui myös YLEn juttu broilerihybrideistä. Uudessa Mustassa taas pohdittiin muun muassa hernerouhetta lihan korvaajana  ja Kemikaalicocktail-blogissa paljon keskustelua herätti kaupan guacamole, joka sisältää avokadon sijaan kovasti lisäaineita - ja ovatko ne nyt sitten vaarallisia, tarpeellisia vai mitä.

Mikä nyt sitten on hyvää ruokaa? Mitä voi hyvällä omalla tunnolla syödä? Riippuu kysyjältä. Työttömän ja opiskelijan kotitaloudessani lisää haasteita tuo rahapula. Ja koska olen vaihteeksi taas päivät töissä (tai siis palkatta harjoittelussa, heh), ei aikaakaan ole loputtomasti. Nopea, maukas, ekologinen ja eettinen ruoka? Ei ihan yksinkertainen juttu. Vielä kun koettaa huomioida ravintoarvot (enkä edes yritä tässä ottaa tolkkua keskustelusta parhaasta mahdollisesta ruokavaliosta), kauppareissu ei ole ihan yksinkertainen juttu.

Tänään meillä syödään fajitaksia, siis täytettyjä tortilloja. En ole vielä oppinut tekemään hyviä tortilla-lettuja, joten ne ostetaan valmiina. Lisäaineita, auts. Tomaatit, avokadot ja valkosipuli tulevat todennäköisesti ulkomailta. Kuljettaminen saastuttaa, enkä todellakaan tiedä mitään viljelmien työntekijöiden oloista tai käytetyistä myrkyistä, auts. Täytteeksi lättyihin tullee kanaa ja/tai kidneypapuja. Kanat ovat juurikin niitä tehotuotettuja yksilöitä säilöntäaineineen ja missäköhän ne pavutkin on kasvatettu, auts, auts. Salaatti voi olla suomalaista, mutta oma keskustelunsa on kasvihuoneiden lämmitys Suomen talvessa, auts. Salsan teen itse, se taitaa olla ihan hyväksyttävää kamaa. Sipuleistakaan ei taida niin kamalasti tarvita huolehtia. Mutta juomana on limua, eli lisäaineita, aromeita, sokeria, ei mitään hyvää. Auts, auts, auts.

On kuitenkin yksi ekologisesti, eettisesti ja ihan miten vaan katsottuna fiksu juttu, jossa voin sanoa olevani hyvä: en heitä juurikaan ruokaa roskiin. Myönnettäköön, että se johtuu suureksi osaksi pihiydestäni. Mutta silti, on ihan sama miten ruoka on tuotettu, pakattu ja miten paljon sen kuskaaminen kauppaan ja kaupasta kotiin on saastuttanut, jos ruoka päätyy roskiin. Ilmeisesti tämä ei ole niin jännittävä aihe, että siitä kovin usein jaksettaisiin kirjoitella lehdissä tai blogeissa. Harmi. Kun luomun ostaminen voi vaatia paksua lompakkoa, lisäaineiden syynäily pitkähköä tutkimustyötä ja lihasta luopuminen elämänmuutosta, vaatii ruoan haaskauksen lopettaminen lähinnä joko oman elämän suunnittelua tai ahkeraa kaupassa käyntiä. Lisäksi se vaatii sitä, että kaupassa tavaroita valitessa harkitsee hetken, tuleeko tuotetta syötyä. Ja, valitettavasti, ainakin pienessä kotitaloudessa se vaatii myös kärsivällisyyttä syödä joskus samaa ruokaa pari päivää ja samaa leipää puolen viikkoa. Toivottavasti säilytän sen kärsivällisyyden, vaikka tulot joskus kasvaisivatkin.

Jäähyväiset Annan idyllille

Kirjakaupassa osui silmiin L. M. Montgomeryn kirja Annan jäähyväiset. Hämmennyin: jotain oli nyt mennyt pahasti ohi. Pakkohan se kirja oli ostaa.

Pidän tyttökirjoja omana alanani, olen lukenut niitä paljon ja tein niihin liittyen gradunikin. Yleensä myös seuraan aiheeseen liittyvää keskustelua ja uutisointia, mutta Annan jäähyväiset –kirjasta en ollut koskaan kuullutkaan ennen kuin törmäsin siihen kaupassa. Kyseessä on vuonna 2010 suomeksi julkaistu kirja, joka sisältää novelleja ja runoja. Tarinoissa Anna perheineen on usein sivuhenkilöinä, ja heidät nähdään toisten näkökulmasta. Kirja antaa siis uuden näkökulman Annan tarinaan ja täydentää sitä. Kirjan esittelytekstin alku kuuluu: ”Aviorikokset, laittomuudet, kostonhimo ja kuolema eivät ole teemoja, jotka perinteisesti yhdistetään romanttisten tyttökirjojen luojan L. M. Montgomeryn tuotantoon. Tummat sävyt värittävät kuitenkin Anna-sarjan viimeistä teosta, joka toimitettiin kustantajalla kirjailijan kuolinpäivänä.”

En ole vielä lukenut kirjaa kokonaan, mutta jo nyt mielessä pyörii kysymys: miksi? Miksi minä ostin tämän kirjan? Miksi tämä kirja julkaistiin? Mitä minä tästä saan irti?

Toistaiseksi lukeminen ei ole ollut mikään suurin mahdollinen nautinto. Annan tarina on ollut minulle tärkeä juuri siksi, että se on ollut idylliä. Nuorempana tarina tarjosi tietysti myös samaistumisen mahdollisuuden ja muistan kyllä kokeneeni suuria tunteita kirjojen parissa. Enkä nyt tarkoita näitä kommentteja tippaakaan väheksyen: turvallisuuden tunteen luova pako idyllisen tyttökirjan pariin on joskus parasta mitä tiedän, eivätkä Montgomeryn hahmot kiltteydestään huolimatta mielestäni ole liian yksinkertaisia. Anna-kirjat ovat myös opettaneet minulle paljon, niiden avulla tajusin aikanaan ensimmäisestä maailmansodasta paljon enemmän kuin kouluopetuksen ansiosta ja kirjat myös auttoivat ymmärtämään erilaista aikaa ja sen tapoja. Anna-kirjojen takia piti myös ottaa selville konservatiivinen-sanan merkitys. Idyllin rikkominen tuntuukin hieman ahdistavalta.

No, ahdistuneita ovat tainneet olla kustantajatkin, sillä kirjan aineisto on nyt ensimmäistä kertaa julkaistu kirjailijan haluamassa muodossa, aiemmin vain osittain. Uskomattominta on, että vielä 1970-luvullakin kustantajat ovat ilmeisesti pitäneet kokonaisuutta jotenkin sopimattomana, ja otteita kirjasta on julkaistu aivan erilaisena kokonaisuutena. Näistä vaiheista kirjan sisältämä esipuhe antaa kattavan kuvan.

Nyt palaan Annan pariin. Vaikka kirjan alku ei lupaakaan yhtä suuria tunteita kuin aiemmat Annat silloin joskus, jotain kirjojen merkityksestä kertoo se, että oikeastaan ostin kirjan enemmän toivoen saavani lukea tutuista hahmoista vielä vähän, enkä mistään ammatillisesta kiinnostuksesta.

Halloumisalaatti

Viime kesän helteiden aikana ei tehnyt juuri mieli syödä tai valmistaa mitään lämpimiä ruokia, joten keksimme loputtoman määrän ruokaisia salaatteja vatsaa täyttämään. Näin talvella tulee harvemmin valituksi salaattia ruoaksi, vaikka viimeisin kokeilu taas muistutti, miksi kannattaisi. Halloumisalaatti on sellainen ruoka, jota syödessä tulee aina ihmeteltyä ihmisiä, joiden mielestä kasvisruoasta tai etenkään salaatista ei voi saada vatsaa täyteen.

Halloumin, munakoison ja tomaatin yhdistelmä on yksinkertaisesti täydellinen. Salaattia syödessäni pohdiskelin, että minäkään en aina ole pitänyt munakoisosta, kesäkurpitsasta tai pavuista. Nyt se tuntuu oudolta, mutta edelleen saan aika usein kuulla, etteivät tutut koskaan valmista ainakaan munakoisoa, eivätkä tiedä, miten siitä saisi hyvää. Se on vähän hassua, sillä eihän tuo ihmeitä vaadi: herkkua syntyy, kun leikkaa kasvista siivuja ja paistaa niitä reilussa öljyssä. Halutessaan siivuja voi tietysti itkettää ennen paistoa, eli ripotella niiden päälle suolaa, odottaa hetken ja pyyhkiä sitten irronnut vesi pois. Tärkeintä kuitenkin on, että munakoisoa kypsentää tarpeeksi. Ja tässäkin toimii mielestäni porttiteoria: kun alkaa tykätä yhdellä tavalla valmistetusta munakoisosta, tykkää siitä muillakin tavoin. Tämä salaatti on yksi hyvä tapa kokeilla. Pavut tuovat ruokaisuutta ja proteiinia, mutta tietysti salaatin kanssa voisi tarjota jonkun pihvinkin, jos sellaisia syö, ja jättää sitten pavut pois. Oliivit ja siemenet ovat usein puuttuneet salaatistamme, eivätkä ole mitenkään välttämättömiä.

Halloumisalaatti

halloumijuustoa

munakoisoa

kesäkurpitsaa

tomaattia

sipulia

salaattia (meillä rukolaa)

kidneypapuja

oliiveja

auringonkukansiemeniä

oliiviöljyä

kuivattua oreganoa

suolaa, pippuria

 viinietikkaa tai sitruunamehua (meillä oli tällä kertaa sitruunalla maustettua balsamikoa)

Pilko tomaatit ja sipulit haluamallasi tavalla ja revi salaatti. Sekoita papujen, oliivien ja siementen kanssa. Leikkaa kesäkurpitsasta noin puolen sentin ja munakoisosta noin sentin paksuisia siivuja. Itketä munakoisoa halutessasi. Paista reilussa öljyssä pannulla ja mausta munakoisot paistovaiheessa kuivatulla oreganolla. Leikkaa halloumista reilun sentin paksuisia siivuja ja paista niitä pannulla hetki niin, että ne pehmenevät. Siirrä muun salaatin joukkoon. Mausta salaatti viinietikalla/sitruunamehulla, suolalla ja pippurilla, mutta muista että halloumi on suolaista. 

Kesäkurpitsat maistuvat, vaikka jäisivätkin hieman napakoiksi, mutta munakoisot pitää paistaa kunnolla ja itse annan niiden imeä aika paljon öljyä. Paistamiseen sopii erinomaisesti parilapannu ja grillissä ruoasta tulee erinomaista. Itse paistan kaikki ainekset yhdellä pannulla, ensin kesäkurpitsan (joka sitten hieman jäähtyy), sitten munakoison ja lopuksi vielä halloumin.

Kuukauden kirjat, joulukuu 2010

Joulukuun lukemiset jäivät sairastelun takia vähäisiksi. En ole vieläkään saanut edes joululahjakirjojani luetuksi, kun tukkoinen pää ei vain tunnu jaksavan keskittyä lukemiseen. Samasta syystä myös blogin päivittäminen tökkii, ja tämäkin listaus tulee myöhässä.

Paul Auster: Mies pimeässä

Suomessa Mies pimeässä ilmestyi yhteispainoksena Matkoja kirjoittajankammiossa –tarinan kanssa. Kirja sattui silmiin antikvariaatissa ja ostimme sen isälleni joululahjaksi. Ehdin kuitenkin salakavalasti lukea ensimmäisen osan ennen lahjan antoa.

Kuten tavallista, Austerin tekstin lukeminen oli helppoa ja nopeaa ja laatu taattua. En kuitenkaan pitänyt tästä tarinasta yhtä paljon kuin Austerin aiemmista. Lyhyt teksti kertoo vammautuneesta kirjailijasta, joka on muuttanut erosta selviävän tyttärensä, ja poikaystävänsä kuolemasta järkyttyneen tyttärentyttärensä luo. Yöllä kirjailija ei saa unta, vaan pohtii omaa elämäänsä ja uutta romaania, jonka tarina limittyy kirjailijaan omaan elämäntarinaan.  Molemmat ovat kiinnostavia, mutta tässä oli mielestäni myös romaanin ongelma: olisin halunnut päästä tarinoihin syvemmälle, mutta lyhyt teksti oli vain pintaraapaisu. kuten sanottua, kyllä Austeria aina ilolla lukee, mutta ei tämä kirja aivan samanlaista vaikutusta tehnyt kuin aiemmat lukemani Austerit.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Olin nähnyt Itkosen Kohti-näytelmän KOM-teatterissa, mutten ollut lukenut hänen kirjojaan, joten kun näin kirjoastossa sattumalta tämän kirjan, ajattelin että olisi hyvä aika tutustua tähänkin paljon puhuttuun kirjailijaan. Tykkäsin Kohti-näytelmästä kovasti, joten ennakko-odotukset olivat hyvät, eikä kirja niitä pettänyt.

Tämä kirja on ehdottomasti yksi viime aikojen suosikkejani. Se oli juuri sopivan viihteellinen, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu, ihanan helppo lukea mutta ei kuitenkaan liian yksinkertainen. Tarina laulajatähti Summer Maplesta, tai enemmänkin hänen läheisistään, äidistä ja entisestä poikaystävästä vei minut täysin mukanaan ja ahmin kirjan parissa päivässä. Pidin viittauksista populaarikulttuuriin, pidin yllätyksistä ja pidin siitä, että loppujen lopuksi hahmot olivat kovin tavallisia ihmisiä.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Jatkoin edelleen Morrison-harrastustani. Minun kansani, minun rakkaani on lukemistani Morrisonin kirjoista varmaankin raskain – eivätkä ne aiemmatkaan kovin keveitä olleet. Morrisonin varmaankin kuuluisin teos kertoo entisistä orjista ja heidän mahdottomista tilanteistaan, joissa hyviä vaihtoehtoja ei ole. Tarinan päähenkilö on karannut naisorja, joka on tappanut yhden lapsistaan. Naisen tarina avautuu Morrisonille tyypillisesti vähitellen.

Kuvaukset orjien oloista, heidän kohtelustaan ja yrityksistä elää vapaata elämää ja järjestää lapsilleen paremmat olot ovat ahdistavia. Raskasta luettavaa, mutta silti tässäkin tarinassa oli pieni toivon häivähdys.

Mario Vargas Llosa: Puhujamies

Vargas Llosa on jälleen niitä kirjailijoita, joista olen kyllä kuullut paljon, mutta en muista, olenko aiemmin oikeastaan lukenut hänen teoksiaan. Tarkoituksena oli kyllä tarttua niihin jo alkusyksystä, mutta sitten mies meni saamaan Nobelin, eikä uudempia kirjoja enää millään saanut kirjastosta.Puhujamies kuvaa Perun intiaaneja ja heidän kulttuuriaan ja minulle, joka olen lapsesta asti lukenut kaikenlaisia intiaanikirjoja tämä romaani oli tietysti erittäin mielenkiintoinen lukukokemus.

Puhujamiehen kertoja on akateemikko, joka heti teoksen alussa törmää italialaisessa galleriassa kuviin machiguena-intiaaneista ja alkaa muistella vanhaa ystäväänsä, Naamarikko-nimellä tunnettua kansantieteilijää, joka tutustui jo nuorena läheisesti Amazonin intiaaneihin. Akateemikkojen tarinan ohella kulkee machiguenojen tarusto, välillä käsittämätön ajatuksenvirta. Näistä kahdesta muodostuu hieno kokonaisuus, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Yksinkertaisen herkullista: sinihomejuusto-viinirypälepasta

Hyvää uutta vuotta! Oma vuoteni on alkanut flunssalla, joka on vienyt täysin äänen. Täällä on siis viime päivät viitottu ja kirjoitettu lähes kaikki sanottava. Puhumattomuus on ollut minulle huomattavan vaikeaa, mutta poikaystävä on nauttinut tilanteesta. Ja onhan meillä ollut ihan hauskoja hetkiä, kun hän on koettanut arvailla, mitä eleeni milloinkin tarkoittavat.

Piristystä sairaspäiviin on tuonut äitini joululahja, Glorian ruoka & viini –lehden tilaus, jonka ensimmäinen numero (joulukuun lehti, siis) saapui viime vuoden viimeisenä päivänä. Kyseisen lehden ohjeet ovat tietysti aika fiinejä, usein monimutkaisia ja kalliita tai vaikeasti saatavia aineita sisältäviä. Ne ovat kuitenkin myös erittäin herkullisilta vaikuttavia (kuvaajat osaavat asiansa) ja useimmista voi tehdä myös hieman yksinkertaisempia, mutta edelleen maistuvia muunnoksia.

Lahjalehdestä löytyikin idea vuoden kolmannen päivän yksinkertaiselle aterialle, joka täydennettynä toimisi hienosti juhlavammankin aterian osana. Monimutkaisinta tässä ruoassa onkin nimi, jonka kirjoittaminen kestää lähes yhtä kauan kuin yksinkertaistetun version tekeminen:

Sinihomejuusto-viinirypälepasta (kahdelle)

100 g sinihomejuustoa

1 rkl voita

1 dl kermaa

timjamia

mustapippuria

(suolaa)

2 dl puolitettuja vihreitä viinirypäleitä

pastaa (meillä spagettia, tagliatelle olisi parempi)

Laita pasta kiehumaan. Sulata voi ja juusto hitaasti kattilassa. Lisää kerma koko ajan sekoittaen. Mausta timjamilla ja mustapippurilla. Suolan tarve riippuu juustosta, mutta kastike saa olla aika suolaista. Valuta kypsästä pastasta vesi ja sekoita pasta ja viinirypäleet kastikkeen joukkoon. Tarjoile heti.