Kuukauden kirjat, huhtikuu 2012

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Rouva Bovary oli huhtikuun klassikkokirjani, teos jota en varmaan olisi lukenut ilman loputonta sivistysprojektiani  ( ja sitä sadan kirjan listaa). En ollut siitä mitenkään äärimmäisen innoissani, mikä ei ole mitenkään hedelmällinen lähtökohta lukukokemukselle. No, luettua kuitenkin tuli ja kokemusta voisi luonnehtia ilmauksella ”ei niin paljon huonoa, ettei jotain hyvääkin”.

Monet ei-niin-miellyttävistä piirteistä voi pistää kirjoitusajankohdan piikkiin. Mielestäni tarinan olisi saanut kerrottua paljon tiiviimminkin. Kirjan kerronta on poukkoilevaa ja keskittyy milloin mihinkin tarinan kannalta aika epäolennaisiin juttuihin hyvinkin pitkällisesti. Lisäksi teoksen naiskuva nyt on mitä on – nainen on heikko, ei kovin älykäs, ei missään tapauksessa miellyttävä.

Mutta olisi siinä jotain aitouttakin. Kyllä Flaubert jotain aika syvällistä tuntuu ihmisestä tajunneen, ja huomasin monessa kohdassa pohtivani, että juuri noinhan sitä toimii, noinhan sitä valehtelee itselleen, siirtää ikävät asiat sivuun.  Kun jaksoi lukea sivukaupalla epäolennaiselta tuntuvia kuvauksia, löytyi niitä aitoja ja koskettaviakin kohtia. Emma Bovarya kohtaan oli vaikea tuntea myötätuntoa, mutta paikoitellen häntä oli helppo ymmärtää.

Ernest Hemingway: Kirjava satama

Kirjava satama puolestaan oli lukupiirimme huhtikuun kirja. Yhteinen tuomiomme kuului jotakuinkin niin, että kirja oli kyllä helppoa luettavaa ja ihan jännittäväkin. Myös ilmaisun tiiviys ja sujuvuus sai kiitosta. Eniten meitä – parikymppisiä naisia – ärsytti naiskuva ja yleinen turha machoilun ihannointi. Se ei meihin iskenyt.

Yhden painoksen takakannessa määriteltiin, että Kirjava satama kertoo yksilön ja yhteiskunnan suhteesta ja yksilöiden välisestä epätasa-arvosta, siitä miten toisilla on kaikkea, toisilla ei mitään. Jonkinlaisen epätasa-arvon kuvauksen mekin löysimme, mutta emme osanneet tulkita sitä miksikään suureksi yhteiskunnalliseksi kannanotoksi tai syvälliseksi viisaudeksi. Tarinan päähenkilö, epäonninen kalastaja/salakuljettaja Harry joutuu romaanin alussa ongelmiin ja lopputeos keskittyy pääosin seuraamaan, miten hän yrittää pelastaa taloutensa ja elämänsä. Floridan ja Kuuban satamiin ja merelle sijoittuva romaani kuvaa satamien monenlaista väkeä, kapakoita, erilaisten ihmisten kohtaloita ja heidän ajatuksiaan palan sieltä, toisen täältä, keskittyen välähdyksenomaisesti eri tilanteisiin.

Mitään äärimmäisen upeaa emme tästä teoksesta löytäneet. Hahmoihin oli vaikea samaistua ja paikoitellen kuvattujen hahmojen ja yksityiskohtien merkitys tarinassa jäi ärsyttävän epämääräiseksi.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Miksi, oi miksi päädyin lukemaan Saisiota vasta nyt? Miksi kukaan ei koskaan sanonut, että tämä kirja on ihan pakko lukea, että se on aivan mahtava, että se pitää lisätä kaikille mahdollisille koulujen lukulistoille hienoimpien suomalaisten teosten joukkoon? Miksi mikään kehuvakaan artikkeli tai arvostelu ei sanonut, että tämä nyt vaan täytyy lukea?

Niin, Saision romaani on taitavasti kirjoitettu, hienosti rakennuttu, sen kieli on kiinnostavaa. Sen tunnelma säilyi mielessäni pitkään ja nautin suunnattomasti tiiviistä ilmaisusta. Ja kuitenkin ehkä parasta silti oli tarina, sen koskettavuus. Tai sitten se, miten Saisio kuvasi todellisten ihmisten todellista elämää tilanteessa, jossa omana itsenään eläminen on rikos.

Punainen erokirja on kirja erosta, mutta se on myös paljon muuta: se on kirja omaksi itseksi kasvamisesta, uskaltamisesta, äitiydestä ja se on kirja homoudesta Suomessa, joka ei sitä hyväksy. Saisio kuvaa vähäeleisesti miltä tuntuu, kun oma äiti ei hyväksy, kun omia tunteita on peiteltävä julkisesti ei vain paheksunnan vaan myös lain takia, kun opiskelutkin meinaavat tyssätä siihen, että sattuu seurustelemaan saman sukupuolen edustajan kanssa. Mikään näistä ei ole mitään uutta tietoa, mutta Saision kuvaus on rehellisyydessään jotenkin uskomattoman koskettava. Kirjan kerronta jättää tilaa ajatuksille ja tunteille, se ei selitä mitään pitkästi, mutta onnistuu kuitenkin kuvaamaan tunteet niin, että lukijan on helppo samaistua niihin.

Saision kirja on yksinkertaisesti hieno, ihan kaikin tavoin.

Alice Sebold: Oma taivas

Oman taivaan idea tuntui minusta aluksi aivan liian naivilta – kuollut tyttö seuraa perheensä ja läheistensä elämää jonkinlaisesta taivaasta – ja epäilin, etten mitenkään voisi pitää kirjasta, mutta loppujen lopuksi Seboldin teos oli oikein mukavaa luettavaa. 

Tämänkin teoksen nappasin BBC:n ”Nämä sata kirjaa tulisi jokaisen lukea”-listalta, enkä kyllä itse tätä romaania ihan sellaiselle laskisi, mutta ihan onnistunut romaani se kyllä on ja voin suositella sitä lähes jokaiselle. Onhan se tietysti lähtökohtaisesti vähän lapsellinen, mikä varmasti ärsyttää monia, mutta uskon, että moni myös viihtyy tällaisen helppolukuisen ja ihan mielenkiintoisen tarinan parissa. Ainakin itse huomasin lukevani teosta nopealla tahdilla, siinä määrin kiinnosti, miten tarinan perheen käy, selviääkö murhaaja koskaan, saadaanko hänet kiinni ja löytääkö päähenkilö sen oman taivaansa, jossa voi rauhassa levätä.

Vappu, munkkeja ja simaa

Hajotin kamerani pääsiäisenä, joten uusia kuvia ei ole hetkeen luvassa. Kokkailu ei kuitenkaan lopu, eikä herkkujen himo. Juuri nyt himoitsen, tietenkin, munkkeja. Pitänee kuitenkin odottaa viikonloppuun, ennen kuin alan tehdä niitä.

Kotitekoiset, tuoreet munkit ovat ehkä parasta mitä on. Ihan sama miten työläitä ne ovat, niitä on vain saatava. Ihan pätevä resepti (ja houkuttelevampi kuva) löytyy viime vuoden postauksestani.

Toinen vappuherkku saa minulta vähemmän ymmärrystä. Nimittäin sima. En ole oikein koskaan tykännyt siitä. Simakin on kuitenkin jo tekeytymässä, ja esimaistelun perusteella se on kuulemma ihan hyvää. Saanen tietää lopullisen tuomion jo huomenna, joten ehdin vielä tarvittaessa tehdä paremmin satsin. Siman kohdalla onkin nyt vähän paineita, sillä sovimme pitävämme työpaikalla simanmaistelut, jossa testaamme jokaisen kotona tekemät juomat. Toivotaan, että juomasta tulee sen verran hyvää, että voin itsekin juoda sitä. Aina voi toivoa, ja kaikkeenhan tuo makuasti vaikuttaa tottuvan.

Näin se syntyy:

Sima

2,5 l vettä

2 dl sokeria

2 dl fariinisokeria

1 rkl hunajaa

1 sitruuna

¼ tl kuivahiivaa

Kuumenna vesi kiehuvaksi ja lisää siihen sokerit ja hunaja. Anna veden jäähtyä. Leikkaa sitruunasta kuoren keltainen osa perunankuorimaveitsellä. Lisää kuorenpalat veteen. Leikkaa sitruunasta pois valkoinen kuori ja paloittele hedelmä veteen. Anna nesteen jäähtyä haaleaksi ja lisää hiiva. 

Anna siman tekeytyä kattilassa huoneenlämmössä yhdestä kahteen vuorokautta. Siivilöi ja siirrä pulloon. Lisää pulloon rusinoita ja säilytä kylmässä. Kahdessa vuorokaudessa sima tekeytyy jo melko valmiiksi, kylmässä valmistuminen kestää noin viikon. Sima on valmista, kun rusinat nousevat pinnalle.

Kirjoja, elokuvia

Sadan kirjan listalta luettavakseni päätyi Alice Seboldin Oma taivas. Eilen kirjastosta tarttui mukaan Sara Gruenin Vettä elefanteille. Mikä näitä yhdistää? No, tietenkin se, että molemmista tehtiin elokuva viime vuonna. Kumpikin kirja oli myös minulle aivan vieras ennen elokuvan ilmestymistä. Olen lukenut molempien elokuvien arvostelut, kirjoista en juuri mitään.

Lukulistalleni näyttää nyt muutenkin tunkevan teoksia, joista on tehty myös elokuvia. Pääsiäislomalla nappasin vanhempien kirjahyllystä Humisevan harjun – siitäkin on juuri tehty uusi elokuva. Lukupiirissä tuli puheeksi Tuulen viemää. Haluaisin kovasti ehtiä lukemaan sen uudestaan (mutta elokuvaa en ehkä jaksaisi katsoa). Kirjastossa eteen sattui myös Tyttö ja helmikorvakoru, joka sekin vaikutti erittäin mielenkiintoiselta luettavalta.

On vähän outoa tarttua kirjaan, josta tietää lähinnä elokuvamainosten ja –arvosteluiden kautta. Oma taivas oli elokuvakriitikon mielestä hiukan naiivi eikä erityisen mahtava, joten oli outoa löytää se sadan suositellun kirjan listalta. Odotuksetkaan eivät olleet korkealla. Ja entäs se Vettä elefanteille – en vaan pääse yli siitä, että elokuvaversion takia ajattelen kirjankin yhteydessä aina Robert Pattisonia (ja hänen takiaan Twilightia, aargh). No, toisaalta, Reese Witherspoon kyllä herättää ihan myönteisiä ajatuksia.

Ja se, mikä nyt ainakin pitäisi kieltää, on elokuvaversioiden mukaan tehdyt kirjankannet. Ihan oikeasti. Se Vettä elefanteille voi olla ihan hyvä kirja, vaikka elokuvaversiossa näytteleekin Twilight-leffan vampyyri.

”Ainakin nämä kirjat jokaisen pitäisi lukea”

Aina silloin tällöin sitä törmää listoihin kirjoista, joita ”jokaisen tulisi lukea”. Tyypillisesti listalla on sata kirjaa ja niistä saa rastia lukemansa ja verrata itseään keskiarvoon. Aika usein tulos on kohtalaisen huono, ja siinä sitten saa masentua, kun ei edelleenkään ole sivistynyt vaikka niin kovasti kuvitteli olevansa.

Menin taas pari viikkoa rastittamaan tällaista listaa. Siinä rasteja laitellessani, muistiani kaivellessani (on muuten aika vaikeaa muistaa, mitä kirjoja oikeasti on lukenut kokonaan, mistä vain osia ja mistä kyllä tietää paljon, muttei ole itse lukenut) ja surkeaa tulostani pohtiessani taas mietin, mitä näistä listoista oikeastaan pitäisi ajatella.

1. Lista on aina puolueellinen ja kulttuurinen. Jenkkien ja brittien listoilla ovat aivan eri kirjat, suomalaisilla listoilla puolet kirjoista voi olla suomalaisia. Ne heijastavat esimerkiksi koulujen lukuvaatimuksia ja jokainen listan laatija varmaankin laittaa mukaan sen oman suosikkinsa. Ulkomaalaisilta listoilta löytyy kirjoja, joita ei juurikaan Suomessa tunneta.

2. Lista on aina aika sattumanvarainen. Tietyt kirjat löytyvät lähes kaikilta listoilta, mutta vaihtelu niiden välillä on aika suurta. Jokaiselta listalta löytyy joku wtf-kappale, eli kirja jonka merkittävyys jokaiselle ihmiselle on vähintäänkin kyseenalainen, yleensä on vaikea ollenkaan ymmärtää, miksi se on listalla.

3. Listat yksinkertaistavat kirjallisen sivistyksen ajatusta. Kaanon, eli jonkinlainen tunnetuimpien ja arvostetuimpien kirjojen joukko on toki kirjallisuustieteessä ihan tärkeä käsite, ja kyllähän jonkinlainen kaanonin tuntemus on tärkeää. Sadan kirjan luettelu ilman minkäänlaisia selittelyjä tai joustoja on kuitenkin aika rajoittunut ajatus jostain laajemmasta kirjallisuudentuntemuksesta.

4. Millä perusteella on listalla on joltain kirjailijalta tietty teos? Ok, joissain tapauksissa tämä on toki selvää, mutta aika usein ei. Onko sillä nyt ihan kamalasti merkitystä kirjallisen sivistyksen kannalta, minkä teoksen vaikkapa John Irvingiltä on lukenut (aika samanlaisiahan ne ovat, se on myönnettävä Irving-faninkin)? Ja onko nyt todella fiksua, jos luetellaan sata tärkeintä kirjaa, laittaa listalle useampia kirjoja samalta kirjailijalta?

5. Onko ylipäätään järkevää laittaa sadan teoksen listalle monta hyvin samankaltaista teosta? Itse kyllä saan aina kivasti ”pisteitä”, jos listalta löytyy viisi tyttökirjaa, mutta onhan se aika paljon.

6. Kannattaako tällaisia listoja ylipäätään tehdä ja miksi minä niistä vaahtoan, kun tiedän varsin hyvin, että viihteeksihän ne on vain tarkoitettu?

Kenties vaivaan päätäni kirjalistoilla, koska ne ovat, tai ainakin voisivat olla ihan hyvää hupia. Lisäksi on ihan kiinnostavaa nähdä, mitä eri ihmiset määrittelevät sadaksi tärkeimmäksi kirjaksi. Käytän kirjalistoja myös etsiessäni luettavaa, sillä niiden avulla on helppo muistaa kaikki ne kirjat, joita on joskus ajatellut lukevansa, mutta joita ei sitten koskaan muista kirjastoon ehtiessään.

Mutta millainen sitten olisi hyvä kirjalista? Ainakin sen pitäisi olla monipuolinen – jos minun pitää jotenkin määritellä ”hyvää kirjallisuudentuntemusta”, yksi tärkeimmistä kriteereistä olisi laaja-alaisuus, se, että tietää edes jotain eri aikojen ja genrejen tyyleistä. Hyvä lista sisältäisi myös vaihtoehtoja: jos itseään haluaa sivistää, on tosiaan ihan sama, lukeeko Irvingiltä Kaikki isäni hotellit vai Garpin maailman, molemmista kyllä käsittää, millainen hänen tyylinsä on. Listan tulisi myös sisältää jotakin kaikista maanosista. Usein ainakin aasialainen kirjallisuus unohtuu listojen tekijöiltä täysin, mikä on minusta aika tyhmää. Jotain antiikinaikaistakin pitäisi listalle mahtua ja tietysti listalla pitäisi olla mukana romaanien lisäksi muutama näytelmä ja runoteos, toki niistäkin olisi hyvä tarjota vaihtoehtoja.

Jään odottamaan tällaista listaa. Odotellessani jatkan lukemista ja kaikenlaisten surkeidenkin listojen tarkastelua – ja niistä valittamista – ja tiedostan, etten koskaan ehdi lukea kaikkia teoksia, jotka jonkun mielestä kuuluvat niihin sataan kaikkein tärkeimpään kirjaan.

Ja niin, tuolta aiemmalta listalta unohtui vielä yksi:

7. Hei te tyypit jotka noita listoja täytätte: olkaas nyt rehellisiä! Jos olet nähnyt elokuvan, sitä ei lasketa. Jos olet lukenut lyhennelmän, sitä ei lasketa. Jos olet lukenut pätkiä kirjasta, sitä ei lasketa. Jos tiedät, mitä kirjassa tapahtuu ja miksi sitä pidetään tärkeänä kirjana, sitä ei lasketa. En koskaan pääse ainakaan selvästi yli tulosten keskiarvon, enkä suostu uskomaan, että kaikki muut ovat lukeneet paljon minua enemmän. Ihan oikeasti, rehellisyyttä! Nyt alan lukemaan Rouva Bovaryä, saanpa jatkossa taas yhden pisteen enemmän näistä testeistä, hah. 

Ihan niin kun Strömsössä: luksuspizza

Strömsöstä, sen realistisuudesta ja ”ei menny ihan niinku Strömsössä”-sanonnan ärsyttävyydestä voi olla montaa mieltä, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan Strömsön ohjeet ovat aivan erinomaisia. Niitä noudattamalla todellakin onnistuu juuri niin kuin ohjelmassakin. Minä teen Strömsön ohjeella muun muassa pizzaa, ja se on muuten aivan tajuttoman hyvää pizzaa.

Luksuspizza ei tietenkään synny aivan hetkessä, mutta se on jokaisen käytetyn minuutin arvoista, ja mielestäni myös jotenkin terapeuttista. Vaikeakaan se ei ole, kunhan vaan jaksaa noudattaa ohjeita. Ja kyllä, olen jälleen kerran hiukan yksinkertaistanut ja muokannut ohjetta, mutta vain hiukan ja osittain olosuhteiden pakosta (alkuperäinen ohje löytyy täältä).

Olennaisinta hyvän pizzan tekemisessä on maukas tomaattikastike. Tietysti myös pohjan on oltava kelvollinen ja täytteiden kunnollisia – jos joku kuvittelee että vaikkapa huono juusto jotenkin pizzan päällä maagisesti muuttuisi paremmaksi, niin siitä harhaluulosta on nyt luovuttava – eikä niitä täytteitä saa olla liikaa. Luksuspizzassa jokaisen täytteen maun erottaa, mättöpizzat ovat sitten asia erikseen.

Luksuspizzan tekemisessä tärkeintä on maltti ja aika. Itse aloitan pizzan tekemisen usein jo edellisenä päivänä, jolloin teen taikinan ja laitan sen jääkaappiin odottamaan. Kastikkeen keittämiseen kannattaa varata vähintään puolitoista tuntia. Siitä vaan nyt ei millään tule yhtä hyvää vartissa. Mutta ei tämän herkun tekeminen nyt niin kamalan työlästä ole. Kastike kyllä porisee ihan itsekseen, eikä taikina ole sen vaikeampi juttu kuin mikä tahansa hiivataikina.

Tomaattikastike (riittää ainakin viiteen isoon pizzaan)

1 dl valkoviiniä

400 g säilyketomaatteja

1 sipuli/ 2 shalottisipulia

1 punainen paprika

2 rkl balsamiviinietikkaa

suolaa (n. ½ tl)

mustapippuria (n. ½ tl)

basilikaa (n. 1 tl)

oreganoa (n. 1 tl)

timjamia (n. 1 tl)

valkosipulia (n. 1 tl)

Pilko sipuli, paprika ja valkosipuli. Kuullota niitä hetki kattilan pohjalla ja kaada päälle viini ja tomaatit. Sekoita joukkoon mausteet ja anna kastikkeen kiehua hiljalleen 1 ½ -2 tuntia.

Täytteet

Laitan yleensä kaikkiin pizzoihin mozzarellajuustoa (usein lisäksi myös jotain perusedamia tai kermajuustoa), tuoretta tomaattia, aurinkokuivattua tomaattia ja rucolaa. Jo pelkästään näistä tulisi hyvä pizza, mutta lisäksi olemme kokeilleet muun muassa aurajuustoa ja katkarapuja, sekä erilaisia salamin tyylisiä makkaroita ja kinkkuja.

Tärkeintä kuitenkin on, ettei mitään täytettä laita liikaa. Juustoa ei tule mitään sentin kerrosta, eikä muidenkaan täytteiden tarvitse peittää pizzan pintaa kokonaan.

Paistaminen

Lämmitä uuni 250 asteeseen. Kauli taikina ohueksi. Levitä pohjalle tomaattikastiketta – kastikkeenkaan kanssa ei kannata liioitella, ohut kerros riittää. Paista pohjaa pari minuuttia ja anna sen jäähtyä pari minuuttia ennen täyttämistä. Kannattaa esipaistaa kaikki pohjat tomaattikastikkeen kanssa ensin ja alkaa sitten täyttää. Esipaistaminen takaa sen, että pohja kypsyy kunnolla ja tulee rapeaksi ilman, että täytteet kuivuvat. Kiertoilmauunissa voi hyvin paistaa useamman pohjan kerrallaan.

Levitä tomaattikastikkeen päälle ensin juustoa ja ripottele sen päälle muita täytteitä. Paista pizzaa vielä 6-8 minuuttia. Lisää päälle vielä rucolaa.

Nauti, mieluiten hyvän ruokajuoman kanssa, itse suosin viiniä.

Kuukauden kirjat, maaliskuu 2012

Jack Kerouac: Matkalla

Kerouacia lukiessa kului paitsi osa maaliskuuta, myös suurehko osa helmikuuta, sillä klassikoksi laskettava Matkalla oli väsyttävää ja hidasta luettavaa. Pidin siitä silti. Se oli paikoitellen käsittämätön ja raskas – tajusin taas kerran, kuinka ihania asioita kappalejako ja järjellisen mittaiset luvut ovat – mutta silti niin kiehtova, että halusin ehdottomasti lukea koko teoksen ja sen loppuessa toivoin kirjan vielä jatkuvan.

Matkalla taitaa olla Kerouacin kuuluisin teos. Sitä kutsutaan beat-kirjallisuuden aloittajaksi, oman aikansa ikoniseksi teokseksi, ties miksi. Kaiken tämän hehkutuksen takia Matkalla oli minunkin lukulistallani. Pitihän se kokea. 

Matkalla perustuu ainakin jossain määrin tositapahtumiin, missä määrin, siitä tuskin kellään on täyttä selvyyttä. Se kertoo kirjailijan, Kerouacin matkoista halki Yhdysvaltojen ja hänen erikoisista ystävistään, porukasta, joka tuntuu olevan koko ajan liikkeessä. Nämä nuoret miehet – naisten asema on olla vaimoja tai tyttöystäviä, jotka voidaan hylätä milloin vain, tai äitejä, joille jää lähinnä elättäjän rooli – matkaavat pitkin ja poikin Yhdysvaltoja ja maailmaa, eivät suunnittele elämäänsä kovin pitkälle, eivätkä tunnu olevan lainkaan harmissaan siitä, jos suunnitelmat eivät toteudu. Heille elämä ei ole jotain mitä hallitaan, vaan jotain mikä kuljettaa. He kulkevat kaupungista toiseen, majailevat milloin missäkin, filosofoivat, käyttävät huumeita ja juovat viinaa, ajautuvat tilanteesta toiseen. Heidän elämänsä rytmi on kiihkeää, kiireistä ja jatkuvassa muutoksessa, kuin jazzbaarien kovaääninen ja kakofoniaksikin yltyvä musiikki, ennakoimatonta.

Kaikkea tätä on vaikea ymmärtää ja tarinaa on vaikea seurata. En pysynyt lainkaan mukana jutuissa, en muistanut kuka on kukin. Jackin ja hänen ystäviensä elämä ei ole heidän hallussaan, eikä tarinakaan tunnu pysyvän lukijan hallussa. Eikä oikeastaan kertojankaan. Tämä romaani ei siis sovi niille, jotka ärsyyntyvät kun eivät muista kaikkea tapahtunutta tai niille, jotka haluavat ehdottomasti ymmärtää kaiken. Mutta jos on valmis antautumaan kirjan erikoiselle tyylille, sen pitkille ja paikoin käsittämättömillekin lauseille, poukkoilevuudelle ja sille että moni juonikuvio jää kesken, voi tästä romaanista todella nauttia. Niin minä tein, lopulta. En yrittänyt muistaa tai ymmärtää vaan luin.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan seurassa

Kuten jo aiemmin totesin, Loen huumori puree minuun. Se saa minut nauramaan ääneen, mitä suht harvoin tapahtuu kirjojen parissa. Absurdit keskustelut ja asiattomat kommentit olivatkin tämän kirjan parasta antia. Kokonaisuuden kanssa sen sijaan oli vähän niin ja näin.

Loen romaani kertoo lomamatkalle lähtevästä perheestä ja erityisesti perheen isästä, jonka mielestä vaimo on pakottanut hänet lomalle Saksaan, vuokrattuun taloon, natsismin kehtoon, kuten perheenisä asian ilmaiseen. Näytelmäkirjailijana työskentelevä isä ei saa myöskään työtään sujumaan, ja turhautuneena hän alkaa käyttäytyä entistä kummallisemmin. Suurin omituisuus on miehen ihastus tv-kokki Nigellaan, ihastus, joka alkaa vähitellen muuttua yhä intohimoisemmaksi.

Romaani on kertomus pariskunnasta joka on kadottanut toisensa, keski-ikäisestä turhautumisesta ja pakkomielteistä. Tarinana se ei ole kovin ihmeellinen, eikä edes oikeastaan mitenkään erityisen kiinnostava. Hahmoja kohtaan on vaikea tuntea suuria sympatioita, he eivät tunnu kovin aidoilta, eivätkä etenkään erityisen syvällisiltä. Kirjaa lukiessa alkoi tuntua, että on oikeastaan aika yhdentekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mikä on loppuratkaisu. Mitään suurta tarinaa tästä teoksesta on siis turha etsiä. Mutta se huumori. Se todella toimi, ainakin minulle. Siksi tämä kirja oli ihan mukava luettava, luin sen läpi päivässä, naureskelen ja rentouduin. Se riitti minulle.

Hiljaiset päivät Nigellan seurassa ei ole mielestäni Loen paras romaani. Siinä olisi mielestäni ollut ainekset paljon parempaan, jonkinlaiseen oikeasti koskettavaan ja aidontuntuiseen tarinaan perheestä ja parisuhteesta. Nyt sinänsä tunnistettavat kiukuttelut, itsekeskeisyys ja niiden synnyttämät kutkuttavat tilanteet jäivät kirjan ainoaksi anniksi, vaikka kirjan alkuasetelma olisi mielestäni hyvinkin tarjonnut mahdollisuuden sukeltaa syvemmälle hahmojen ajatuksiin, tuoda mukaan hiukan enemmän realismia ja hippunen vakavuuttakin. Hulluimmat käänteet olisi voinut jättää pois, sillä ne eivät missään nimessä olleet hauskimpia. Silloin tämä kirja olisi mielestäni voinut olla paitsi hauska, myös koskettava.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Joyce Carol Oates on nerokas kirjoittaja. Hän todella osaa rakentaa tarinansa taitavasti, luoda niihin jännitystä, kuvata hahmojen tunteita ja tunnelmia hienovaraisesti mutta viiltävän tarkasti. Hän osaa jättää paljon sanomatta, lukijan tulkittavaksi, mutta kuitenkin kuvata tarkasti.

Haudankaivajan tytär on pitkä ja raskas tarina. Pituutta tarinalla riittää, oma pokkariversioni oli lähes 700 sivua. Tarina kattaa myös pitkän ajan, tiukastikin katsottuna vuodet 1936-1998. Se kuvaa yhden ihmisen elämän, syntymästä vanhuuteen ja siinä sivussa palasia monen muunkin tarinoista. Kertomus saksasta Yhdysvaltoihin paenneiden vanhempien tyttärestä kasvaa surumieliseksi selviytymistarinaksi, sivullisuuden kuvaukseksi. Se kuvaa, kuinka ihmiset jäävät vanhojen rooliensa vangiksi. Päähenkilö Rebecca oppii lapsena näkemään itsensä ympäristöstään erilliseksi ja päätyy koko elämänsä luokittelemaan ihmiset "meiksi" ja "niiksi toisiksi". Hän jää tämän määrittelyn vangiksi, eikä uskalla luottaa elämään tai muiden ihmisten apuun tai ymmärrykseen silloinkaan, kun se kannattaisi.

Oatesin romaani on surullinen ja masentavakin, mutta silti jollain tapaa kaunis. Sen kauneus on kielessä ja tunnelmassa, joka kantaa läpi romaanin. Tunnelma on yhtä aikaa jännittynyt mutta rauhallinen. Pariin kertaan jouduin lopettamaan lukemisen, sillä tunnelma muuttui pienillä yksityiskohdilla karmivaksi, mutta suurimman osan ajasta teksti kuljetti eteenpäin rauhallisena soljuen, samaan aikaan yksityiskohtiin keskittyen ja suurempia kaaria maalaillen. Juuri siinä on mielestäni Oatesin nerokkuus: hän maalaa lukijan eteen tarkan kuvan, muttei kuitenkaan jumitu yksityiskohtiin. Ja kaikki on kuvattu kauniilla, tarkalla kielellä, jossta ei puutu mitään, muttei myöskään tunnu olevan mitään liikaa.

Tämä kirja todennäköisemmin masentaa kuin tekee iloiseksi, mutta silti se oli aivan mahtava lukukokemus. Luin koko kirjan viikossa, vaikka parina päivänä en ehtinyt tarttua teokseen lainkaan. Jotenkin tarina vain piti otteessaan. Jossain puolivälin tienoilla totesin, että olen käyttänyt jo pari päivää kirjan parissa, olen vasta sivulla kolmesataa – jes, tätä on vielä saman verran jäljelläkin! Se kertonee aika paljon.