Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Rouva Bovary oli huhtikuun klassikkokirjani, teos jota en
varmaan olisi lukenut ilman loputonta sivistysprojektiani ( ja sitä sadan kirjan listaa). En ollut siitä
mitenkään äärimmäisen innoissani, mikä ei ole mitenkään hedelmällinen
lähtökohta lukukokemukselle. No, luettua kuitenkin tuli ja kokemusta voisi
luonnehtia ilmauksella ”ei niin paljon huonoa, ettei jotain hyvääkin”.
Monet ei-niin-miellyttävistä piirteistä voi pistää
kirjoitusajankohdan piikkiin. Mielestäni tarinan olisi saanut kerrottua paljon
tiiviimminkin. Kirjan kerronta on poukkoilevaa ja keskittyy milloin mihinkin
tarinan kannalta aika epäolennaisiin juttuihin hyvinkin pitkällisesti. Lisäksi
teoksen naiskuva nyt on mitä on – nainen on heikko, ei kovin älykäs, ei missään
tapauksessa miellyttävä.
Mutta olisi siinä jotain aitouttakin. Kyllä Flaubert jotain
aika syvällistä tuntuu ihmisestä tajunneen, ja huomasin monessa kohdassa
pohtivani, että juuri noinhan sitä toimii, noinhan sitä valehtelee itselleen,
siirtää ikävät asiat sivuun. Kun jaksoi
lukea sivukaupalla epäolennaiselta tuntuvia kuvauksia, löytyi niitä aitoja ja koskettaviakin
kohtia. Emma Bovarya kohtaan oli vaikea tuntea myötätuntoa, mutta paikoitellen
häntä oli helppo ymmärtää.
Ernest Hemingway: Kirjava satama
Kirjava satama puolestaan oli lukupiirimme huhtikuun kirja.
Yhteinen tuomiomme kuului jotakuinkin niin, että kirja oli kyllä helppoa
luettavaa ja ihan jännittäväkin. Myös ilmaisun tiiviys ja sujuvuus sai
kiitosta. Eniten meitä – parikymppisiä naisia – ärsytti naiskuva ja yleinen
turha machoilun ihannointi. Se ei meihin iskenyt.
Yhden painoksen takakannessa määriteltiin, että Kirjava
satama kertoo yksilön ja yhteiskunnan suhteesta ja yksilöiden välisestä
epätasa-arvosta, siitä miten toisilla on kaikkea, toisilla ei mitään.
Jonkinlaisen epätasa-arvon kuvauksen mekin löysimme, mutta emme osanneet
tulkita sitä miksikään suureksi yhteiskunnalliseksi kannanotoksi tai
syvälliseksi viisaudeksi. Tarinan päähenkilö, epäonninen
kalastaja/salakuljettaja Harry joutuu romaanin alussa ongelmiin ja lopputeos
keskittyy pääosin seuraamaan, miten hän yrittää pelastaa taloutensa ja
elämänsä. Floridan ja Kuuban satamiin ja merelle sijoittuva romaani kuvaa
satamien monenlaista väkeä, kapakoita, erilaisten ihmisten kohtaloita ja heidän
ajatuksiaan palan sieltä, toisen täältä, keskittyen välähdyksenomaisesti eri
tilanteisiin.
Mitään äärimmäisen upeaa emme tästä teoksesta löytäneet.
Hahmoihin oli vaikea samaistua ja paikoitellen kuvattujen hahmojen ja
yksityiskohtien merkitys tarinassa jäi ärsyttävän epämääräiseksi.
Pirkko Saisio: Punainen erokirja
Miksi, oi miksi päädyin lukemaan Saisiota vasta nyt? Miksi
kukaan ei koskaan sanonut, että tämä kirja on ihan pakko lukea, että se on
aivan mahtava, että se pitää lisätä kaikille mahdollisille koulujen
lukulistoille hienoimpien suomalaisten teosten joukkoon? Miksi mikään
kehuvakaan artikkeli tai arvostelu ei sanonut, että tämä nyt vaan täytyy lukea?
Niin, Saision romaani on taitavasti kirjoitettu, hienosti
rakennuttu, sen kieli on kiinnostavaa. Sen tunnelma säilyi mielessäni pitkään
ja nautin suunnattomasti tiiviistä ilmaisusta. Ja kuitenkin ehkä parasta silti
oli tarina, sen koskettavuus. Tai sitten se, miten Saisio kuvasi todellisten
ihmisten todellista elämää tilanteessa, jossa omana itsenään eläminen on rikos.
Punainen erokirja on kirja erosta, mutta se on myös paljon
muuta: se on kirja omaksi itseksi kasvamisesta, uskaltamisesta, äitiydestä ja
se on kirja homoudesta Suomessa, joka ei sitä hyväksy. Saisio kuvaa vähäeleisesti
miltä tuntuu, kun oma äiti ei hyväksy, kun omia tunteita on peiteltävä
julkisesti ei vain paheksunnan vaan myös lain takia, kun opiskelutkin meinaavat
tyssätä siihen, että sattuu seurustelemaan saman sukupuolen edustajan kanssa.
Mikään näistä ei ole mitään uutta tietoa, mutta Saision kuvaus on
rehellisyydessään jotenkin uskomattoman koskettava. Kirjan kerronta jättää
tilaa ajatuksille ja tunteille, se ei selitä mitään pitkästi, mutta onnistuu
kuitenkin kuvaamaan tunteet niin, että lukijan on helppo samaistua niihin.
Saision kirja on yksinkertaisesti hieno, ihan kaikin tavoin.
Alice Sebold: Oma taivas
Oman taivaan idea tuntui minusta aluksi aivan liian naivilta
– kuollut tyttö seuraa perheensä ja läheistensä elämää jonkinlaisesta taivaasta
– ja epäilin, etten mitenkään voisi pitää kirjasta, mutta loppujen lopuksi
Seboldin teos oli oikein mukavaa luettavaa.
Tämänkin teoksen nappasin BBC:n ”Nämä sata kirjaa tulisi
jokaisen lukea”-listalta, enkä kyllä itse tätä romaania ihan sellaiselle
laskisi, mutta ihan onnistunut romaani se kyllä on ja voin suositella sitä
lähes jokaiselle. Onhan se tietysti lähtökohtaisesti vähän lapsellinen, mikä
varmasti ärsyttää monia, mutta uskon, että moni myös viihtyy tällaisen
helppolukuisen ja ihan mielenkiintoisen tarinan parissa. Ainakin itse huomasin
lukevani teosta nopealla tahdilla, siinä määrin kiinnosti, miten tarinan
perheen käy, selviääkö murhaaja koskaan, saadaanko hänet kiinni ja löytääkö
päähenkilö sen oman taivaansa, jossa voi rauhassa levätä.