F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

Pyhän lehden kirja on resepteillä höystetty fiktiivinen elämänkerta Frida Kahlosta. Siinä taiteilijan elämän merkittävimmät tapahtumat ja ihmiset yhdistyvät hänen elämänsä tärkeimpiin ruokiin, resepteihin jotka Frida kirjasi salaiseen mustaan muistivihkoonsa, Pyhän lehden kirjaan. Lähden parin päivän päästä Mexicoon (eli siis Mexico Cityyn), joten kaikki Meksiko-aiheiset kirjat ovat kelvanneet syksyn aikana. Kun lisäksi olen kiinnostunut meksikolaisesta ruoasta ja saatan muutenkin lueskella reseptejä ihan ilokseni, tällainen yhdistelmä oli toki minun mieleeni.

Frida Kahlon tarinassa riittää kyllä aineksia romaaniin, ja onhan hänestä paljon kirjoitettukin (muun muassa pari vuotta sitten lukemani Frida http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2010/10/ihmeellinen-frida-ja-houkutteleva.html). Haghenbeck ei ollut tuonut Fridan tarinaan juurikaan mitään sellaista, mitä hänestä ei olisi jo useasti kerrottu, vaan hän seuraa Fridan elämän tunnetuimpia vaiheita. Tälle romaanille erityistä – reseptien lisäksi – on fantasia, jonka voi halutessaan tulkita Fridan lääkehoureiksi, uniksi tai kuvitelmiksi.

Ehkä kiinnostavinta romaanissa on se, miten Fridan taiteellista heräämistä ja hänen taiteilijuutensa kehittymistä seurataan. Haghenbeck kuvaa, kuinka vammautunut nuori tyttö löytää taiteesta vapautuksensa ja kuinka avioliittoonsa pettynyt nainen itsenäistyy oman ilmaisunsa kautta. Osiot, joissa kuvataan sitä, kuinka Frida saa ideat töihinsa ja maalaa, ovat kiinnostavia.

Reseptien yhdistäminen muuhun tarinaan on seikka, joka ihan taatusti ärsyttää monia lukijoita. Voisin veikata, ettei ihan jokainen jaksa lukea ainesluetteloita ja valmistusohjeita kovinkaan tarkasti. Ne kuitenkin luovat tunnelmaa ja niiden kautta lukija pääsee sukeltamaan Fridan maailmaan, hänen keittiönsä tuoksuihin, juhlapöytään ja eväshetkiin. Toisaalta jos reseptit ärsyttävät, niin kyllä tämän romaanin voisi ihan hyvin lukea hyppäämällä suoraan ohjeiden yli.

Haghenbeckin kirjalla oli hetkensä, mutta en ollut siitä mitenkään äärimmäisen vakuuttunut. Tarina ei missään vaiheessa päässyt oikein kunnolla mihinkään, vaikka tilanteita kyllä kehiteltiin ansiokkaasti. Frida Kahlon hahmo on jo itsessään sen verran dramaattinen ja traaginen, että sen kuvaus vaatii suuria tunteita. Pyhän lehden kirja jätti kuitenkin hiukan kylmäksi. Kiinnostavaa, mutta ei järin tunteikasta. Monesti se olisi ihan hyväksyttävää, mutta Fridan kohdalla tunteenpaloa jää kyllä kaipaamaan.

Parasta joulussa on riisipiirakat (riisipiirakat vehnäkuoreen)

Perheeni joulupöytään kuuluu herkku, jota en ole kuullut kenenkään muun kuin sukulaisteni tekevän: vehnästaikinaan tehdyt, umpinaiset riisipiirakat. Isäni äidillä oli tapana tehdä piirakoita jouluisin, ja nykyisin vanhempani tekevät niitä.

Pehmeään vehnätaikinaan tehdyt piirakat ovat ihan eri juttu kuin tavalliset karjalanpiirakat. Ne ovat pehmeitä, lempeän makuisia ja täyttäviä.  Erityisen hyvältä ne maistuvat aamupalalla, vähän lämmitettyinä. Lihaa syövät perheenjäseneni pitävät piirakoista kinkun kanssa, mutta minusta ne kaipaavat seurakseen vain voita tai margariinia.

Riisipiirakat vehnätaikinaan
 
Taikina:
5 dl maitoa
50 g hiivaa (tai kuivahiivaa pakkauksen ohjeen mukaan)
1–2 tl suolaa
½ dl sokeria
12–14 dl vehnäjauhoja
150g margariinia tai voita

riisipuuroa
kananmuna voiteluun
 
Kauli taikina vajaan sentin mittaiseksi levyksi ja leikkaa siitä kiekkoja pyöreällä muotilla. Jos kiekot joutuvat odottamaan ennen täyttämistä ja kohoavat, niitä voi vielä hieman painella juuri ennen täyttämistä.  Koko on makuasia, mutta ei näistä mitään valtavia kannata tehdä. Laita kiekoille riisipuuroa ja painele reunat yhteen niin että piiraista tulee puolikuita. Älä laita liikaa täytettä, ja painele reunat hyvin yhteen haarukalla.
Voitele piirakat kananmunalla ja paista niitä 225 asteessa kunnes piiraat ovat saaneet hiukan väriä, noin 10 minuuttia.

Nämä piirakat voi hyvin tehdä etukäteen, sillä ne kestävät pakastamista hyvin.

David Nicholls: Kaikki peliin

Kun jo romaanin kannessa lukee ”Vapise, Nick Hornby”, ei vertailua voi välttää. Omalla kohdallani vertailua lisäsi myös se, että luin David Nichollssin romaanin heti Hornbyn uusimman jälkeen. Kun oma Hornby-faniuteni ei ole mikään salaisuus, on selvää, ettei tuollainen vertailu todennäköisesti päädy verrokin kannalta mitenkään mahtavasti. Siksi olikin hauskaa, että Nicholls pärjäsi oikein mukavasti.

Nichollsin Kaikki peliin kertoo yliopistossa opiskelun aloittavasta Brianista, joka ajattelee upean elämän alkavan, kun tylsä kotikaupunki junttimaisuuksineen jää taakse. Fuksin elämä ei kuitenkaan ole ihan niin loistokasta, eikä Brian itse yhtään sen coolimpi kuin koskaan ennenkään, eivätkä epätoivoiset yritykset esittää sellaista suju kovinkaan menestyksekkäästi. 

Nuoren miehen ajatukset täyttää tietenkin pian myös se äärettömän ihana tyttö, juuri se suosittu ja kaunis, rikkaan perheen tytär, jonka moni muukin haluaisi. Lisäksi Brian päättää osallistua opiskelijoille tarkoitettuun visailuohjelmaan, ja uskoo että menestys siinä toisi paitsi mainetta ja kunniaa, myös sen tytön.

Ja kuten tyyliin kuuluu, mikään ei suju ihan niin kuin Brian toivoisi, vaan kommelluksista koituu loputon sarja noloja tilanteita.

Vilkaisin muita tästä romaanista kirjoitettuja arvioita, ja aika moni tuntuu pitävän Kaikki peliin –romaania lähinnä lapsellisena. Minusta se oli kuitenkin hauska. Kyllä, päähenkilö on kovin keskenkasvuinen hahmo ja siksi monet romaanin aiheetkin ovat lapsellisia. Mutta niinhän se vain on, että 19-vuotiaan elämässä kaverit ja menestyminen sosiaalisten suhteiden kiemuroissa ovat aika isoja juttuja ja aika monelle myös hankalia. Ja jos nyt totta puhutaan, niin moni aika paljon vanhempi sekoilee elämässään aika pitkälti samalla tavoin. Ja toki Nicholls vetää monissa kohdissa överiksi, mutta sehän juuri onkin hauskaa. 

Niin. Uusin Hornby oli mahtava, ja kieltämättä sen hahmot ongelmineen ovat monella tapaa lähempänä omaa elämääni kuin Nichollsin kuvaamat opiskelijat – ja siksikin helpommin samaistuttavia. Toki Kaikki peliin oli myös aika ennalta arvattava, mutta ei kuitenkaan mielestäni kovin häiritsevästi. Ei, ei tämä nyt vielä Hornbyä vapisuta, mutta kyllä minä tämän kirjan oikein ilolla luin.

Nick Hornby: Juliet riisuttuna

Nick Hornby on yksinkertaisesti mahtava. Kun haluaa jotain viihdyttävää, hauskaa ja silti tunteisiin vetoavaa luettavaa, Hornbyyn voi aina luottaa. Olen lukenut kaikki hänen romaaninsa ja pitänyt niistä kaikista. Uusin romaani, Juliet riisuttuna, on ehkäpä hänen parhaansa. Se ei ole ihan vähän sanottu.

Julietin idea on Hornbymäinen: on toisiinsa kyllästynyt englantilaispariskunta, Duncan ja Annie, joiden elämään päästään mukaan heidän USA:n matkallaan. Duncan on – tietenkin – intohimoinen fani, joka on houkutellut avopuolisonsa eräänlaiselle pyhiinvaellusmatkalle parikymmentä vuotta aiemmin katoamistempun tehneen muusikon, Tucker Crowen, elämän merkkipaikoille. Kun Duncan ja Annie palaavat kotiin Duncan saa paketin, joka sisältää yllätyksen: uuden version Tucker Crowen kuuluisimmasta levystä, Julietista. Levy sisältää demoversiot albumin kappaleista ja sen nimi on Juliet riisuttuna.

Tästä alkaa hornbymäisen huima tarina Duncanista, Anniesta ja Tucker Crowesta, jonka suhde omaan musiikkinsa on kaukana Duncanin palvonnasta – tämän enempää tarinasta ei kannata paljastaa, sillä sehän veisi osan lukuilosta. 

Kuivaa huumoria, uskomattomia juonenkäänteitä ,noloutta, ja vakavan ja hullunkurisen sekoittamista, siinä Hornbyn huumorin ainekset, jotka jälleen kerran saivat minun hykertelemään lukiessani. Mahtavaa.