A Room with a View

 
Huone näköalalla on käsite. Ainakin omat matkani ovat kuitenkin yleensä sellaisia, että olen tottunut ymmärtämään sanaparin pelkästään ironisesti.

New Yorkissa näkymä huoneemme ikkunasta oli tällainen:

Ja se oli ihan ok. Hotelli sijaitsi ihan Empire State Buildingin vieressä (tuo ikkunasta näkyvä talorumilus itseasiassa taitaa olla se) ja oli muutenkin mukava, joten vähät näköaloista. Ne ovat luksusta, mutta eihän siellä huoneessa juurikaan tule hengailtua, joten näköala on se, josta on helppo tinkiä.

Joskus näköalalla on kuitenkin väliä. Keväisellä Italian reissulla valitsimme hotellimme sillä perusteella, että huoneessa luvattiin olevan järvinäkymät. Menimme Gardalle katselemaan kauniita maisemia ja ottamaan rennosti, joten tuntui että näköala – ja parveke – olivat tärkeitä.

Vähän jännitti, että millainen se luvattu näköala on. Päästessämme perille avasimmekin heti parvekkeen säleverhot. Emmekä pettyneet.

Eipä meidän hotellissamme tainnutkaan olla yhtään huonetta ilman näköalaa, sillä hotelli oli rakennettu rinteeseen niin, että rakennuksessa oli oikeastaan vain yksi ulkoseinä, se järven puoleinen. Uima-allaskin oli terassilla, ja oli kieltämättä aika mukava katsella lumihuippuisia vuoria siinä auringossa makoillessa.

Joten: jos menet Limone sur Gardaan, voin suositella Hotelli Castellsia. Ei se äärimmäisen hienostunut ole, eikä aamiainenkaan ole erityinen, mutta näköala, se on kyllä aika voittamaton.

Viinitiellä

 

Alkukesästä reissasin taas Mûncheniin, josta matka jatkui tällä kertaa viimevuotista etelämpään, Alppien yli Italian Garda-järvelle. Italian puolella oli Helatorstain viikonloppuna juuri sopivan lämmintä ja aurinkoista ja parissa päivässä ehti jo nähdä monenlaista. 

Ensimmäinen päivämme Italian puolella kului viinitietä ajellessa. Etelä-Tirolin viinitie kiertelee Pohjois-Italiassa, Itävallan rajalta Garda-järvelle päin, joten jos Saksan puolelta ajelee Gardalle, on viinitielle helppo pistäytyä ajamaan ainakin jonkinmoinen pätkä.

Viinitietä voin suositella erittäin lämpimästi: maisemat ovat kauniit ja matkan varrelta löytyy monenlaisia pysähdyspaikkoja. Tieltä voi poiketa ajelemaan rinteitä ylemmäs, viinitiloille pääsee maistelemaan viineja, tunnelmoimaan viiniköynnösten väliin ja halutessaan myös kellarikierrokselle, ja löytyy tien varrelta myös esimerkiksi järvi, jolla voi käydä polkuveneajelulla. Ruokapaikkoja löytyy paljon.

Jos aikaa on enemmän, pikkukylissä riittää majataloja, joihin jäädä yöksi. Ilmeisesti myös kaikenlaisia vaellusreittejä sun muita löytyy, ja ainakin pyöräilijöitä riitti matkan varrella. Ilman autoakin pärjäisi, sillä osaan viinitien varrella oleviin kyliin pääsee junalla ja bussitkin kulkevat.

Me aloitimme matkan Bolzanon läheltä Laivesista, jossa yövyimme oikein asiallisessa Hotel Ideal Parkissa. Laives vaikutti mukavalta pikkukaupungilta, joten varmasti hotellissa voisi olla yhtä yötä pidempäänkin. Ainakin, kun siellä oli kuvien perusteella upea kattouima-allas, jota emme valitettavasti ehtineet kokeilla, kun ehdimme hotellille vasta myöhään illalla. Suosittelisin kyllä Laivesia yöpymispaikaksi ainakin mieluummin kuin Bolzanon puolella olevia, Laivesiin päin kulkevan tien varrella sijaitsevia hotelleja, sillä pikkukylä on teollisuusaluetta huomattavasti viihtyisämpi yöpymispaikka.

Viinitie mutkittelee vuorten rinteillä ja laaksoissa, ja se on ihan kiva nähtävyys itsessään, vaikkei erityisesti haluaisi tai ehtisi poiketa tieltä. Jos haluaa saada alueesta enemmän irti, kannattaa siihen tutustua etukäteen ja hankkia vaikka tienvarrelta kartta viinitiloista (ainakin itsenäiset pientuottajat jakavat omaa karttaansa, johon kaikki tilat on merkitty). Se on nimittäin sanottava, etteivät italialaiset ihan älyttömän hyvin merkitse, missä olisi jotain nähtävää. Kellarikierrokset täytyy useimmissa paikoissa varata erikseen, mutta viinitarhalle pääsee toki yleensä kävelemään ihan vain luvan kysäisemällä, ja viinien esittelyyn myymälöissä on toki aina aikaa.

Me kulutimme aikaa muun muassa Lago di Caldarolla, joka oli toukokuun lopulla ihan kiva, mutta veikkaan että myöhemmin kesällä aivan tupaten täynnä saksalaisturisteja. Lounaalle ajoimme majataloon ylös vuoren rinteelle.

Etelä-Tiroli on kaksikielinen alue, joten sekä saksalla että italialla pärjää erinomaisesti. Paikallisten englanti ei ole aina mahtavaa, mutta kyllä silläkin selviää. Perinteinen paikallinen ruoka muistuttaa enemmän saksalaista kuin italialaista, mutta hienommista ravintoloista saa toki kaikenlaisia erikoisuuksia.

Taste of Helsinki 2014

Berthan turskaa, papua ja kampasimpukkaa.

Farangin vihersimpukat - näistä riittää kyllä kahdelle maistiaiset.

Demon hummerimakkara, sahramirisotto ja rakuunakastike.

Omatekoinen äyriäistartar limemajoneesilla.

Bostro o matin mehustettuja mansikoita, kutunmaitopehmistä ja mantelia.

Askin suolaheinää ja valkosuklaata.

Berthan suklaata, banaania ja parapähkinää.

Juuren kuttujugurttijäädyke, lakritsia, vadelmaa ja fenkolia.

Käytiin kaverin kanssa heti ekana iltana kokeilemassa Taste of Helsingin tarjonta. Kaveri oli paikalla jo kolmatta kertaa, minulle kokemus oli ensimmäinen laatuaan.

Kaikki oli tietenkin hyvää, mutta muutama ruokalaji nousi ylitse muiden. Emon rapukakku oli aivan ihana, lämmin, ja pehmeä, ja lisukkeet täydensivät annoksen hienosti. Demon hummerimakkara ja sahramirisotto rakuunakastikkeella olivat täyteläinen annos, josta tuli hyvä mieli sateisena iltana. Ja jälkiruoat tietenkin: Berthan suklaa, banaani ja parapähkinä olivat juuri niin makean ihanaa miltä kuulostaakin - ja annos oli muuten silattu vielä kondensoidulla maidolla ja jallusiirapilla - sekä niin Juuren kuin Bistro o matin kutunmaitoa sisältäneet jälkiruoat, joissa oli mukavasti raikkautta, kirpeyttä ja makeutta.

Ehkä kaikista kivointa oli kuitenkin päästä itse kokkaamaan kokkimaajoukkueen opastuksella. Äyriäistartaria en ollut ennen tehnytkään, ja siitä tuli tosi hyvää. Jos tykkää laittaa ruokaa, kannattaakin mennä ajoissa kyselemään, onko kokkausvuoroissa vielä tilaa.