Sandro, kaupungin paras brunssi?

Tutustuin Sandron ruokaan Flow-festareilla ja tykästyin. Festareiden jälkeen kaverit kehuivat, että ravintolassa on hyvät drinksut ja brunssiakin kutsuttiin jopa kaupungin parhaaksi. Kun itse olin kaipaillut jotain Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan ruokaa tarjoavaa ravintolaa Helsinkiin, piti Sandroa tietenkin päästä testaamaan. Päädyimme lauantaibrunssille, joka on kokonaan kasvisruokaa. Sunnuntaina tarjolla olisi lihaakin.

22,90 maksava brunssi ei ole enää mikään halpa, vaikka hintaan sisältyikin yllättäen skumppalasillinen. Siihen nähden valikoima ei ollut mitenkään superlaaja, etenkin kun ruoissa oli paljon samankaltaisia: oli pariakin erilaista coucousia ja kvinoaa, porkkanoita pariin tapaan ja monenlaisia oliiveja. Minua se ei varsinaisesti häirinnyt, en edes maistanut kaikkia lämpimiä ruokia ja croissantitkin jätin täysin tapojeni vastaisesti kokonaan väliin, koska ahmin oliivileipää hummuksella ja munakoisotahnalla.
 
Kuten sanottu, Sandron tarjoama ruoka sattuu olemaan sellaista, josta minä en oikein saa kyllikseni. Siksi brunssi kelpasi minulle erinomaisesti. On silti myönnettävä, että koko seurueeni ei ollut mitenkään varauksettoman ihastunut. Varmasti moni kaipaa lihaa, ja esimerkiksi seurueemme jäsen, joka ei pidä oliiveista, joutui tyytymään meitä muita selvästi rajoitetumpaan salaattivalikoimaan. Hintakin tuntui sellaiselta, ettei ihan mikä vaan kelpaa.
 
Sandron brunssia kannattaa harkita, jos Pohjois-Afrikan maut houkuttelevat. Siksi se olikin kivaa vaihtelua muille brunsseille. Sekin on laskettava plussaksi, että vaikka ruokalajeja oli vähemmän kuin joillain muilla Helsingin brunsseilla, ainakaan mikään minun maistamistani ei ollut ihan huti. Kastikkeilla, siemenillä, taateleilla ja sultanarusinoilla salaateistakin sai tuunattua monipuolisempia ja makuihin vaihtelua. Mehut olivat kunnon kamaa, smoothie hyvää ja jälkiruokakin ok.
 
En nyt aivan varauksetta alkaisi Sandron brunssia hehkuttaisi, mutta voisin kyllä mennä sinne uudestaankin. Ja ne drinksut, sekä ylipäätään ravintolan muu tarjonta on kyllä testattava.

Kanaa cacciatore, eli pasta josta tuli kerralla vakiruokaa

Vakiruoat ovat sellaisia, joihin aina palaa. Joita tulee tehtyä sen verran usein, että reseptiä ei enää tarvita – oikeastaan on itsekin vaikea äkkisältään kertoa, miten ruoka tehdään, mutta kun alkaa tehdä, niin hyvää siitä tulee. Joista vuosien saatossa saattaa muotoutua oikeastaan aika erilaisia, kuin mitä se resepti alun perin neuvoi.

Omista vakiruoistani aika suuri osa on pastoja. On se ihan tavallinen tomaattikastike, on bolognese, on munakoisokastike, katkarapupasta ja kanapasta uunissa. Ja eilen taisin löytää uuden vakiruoan, cacciatore kanapastan. Kylläpä siitä tuli hyvä mieli.

Tässä vaiheessa on pakko vähän kehua Jamie Oliveria, sillä noista vakipastoistani katkarapuversio, alla norma eli se munakoisokastike ja nyt tämä tuorein suosikki ovat kaikki herra Oliverin reseptejä. Jamien pastareseptit yksinkertaisesti toimivat ja niitä on helppo muokkailla vähän enemmän omaan makuun ja kokkailumieltymyksiin sopiviksi.

Tässä pastan resepti sellaisena kuin minä sen tein – eli Jamien yksinkertaisesta reseptistä vielä hiukan yksinkertaistettuna. Alkuperäinen resepti löytyy Jamien 15 minuutin ateriat –kirjasta. Uskoisin, että resepti toimisi hyvin myös kasvisversiona joko vain jättämällä kanan pois tai korvaamalla sen vaikkapa soijasuikaleilla tai kikherneillä.

Kanaa cacciatore – savunmakuinen tomaattikastike pastalle

Kanan rintapaloja (2-3 kpl) tai filesuikaleita

250 g sieniä (itse käytin Pirkan säilöttyjä sekasieniä, mutta tuoreet olisivat toki parempia)*

1 punainen paprika

kourallinen oliiveja

2 valkosipulinkynttä

1 rkl silputtua aurinkokuivattua tomaattia

500 g paseerattua tomaattia

kourallinen tuoretta basilikaa

chiliä

1 rkl balsamiviinietikkaa

2 tl paprikajauhetta

suolaa

Spagettia

Juustoraastetta

Pilko paprika ja laita se pannulle paistumaan. Poista oliiveista kivet ja pilko niitä hiukan, silppua valkosipuli ja pilko sienet tarvittaessa. Lisää kana pannulle, kun paprika on pehmentynyt ja lisää tässä vaiheessa myös paprikajauhe. Kun kanan pinta on kypsynyt, lisää sienet, valkosipuli, chili ja aurinkokuivattu tomaatti pannulle (jos käytät tuoreita sieniä, anna niiden kypsyä pari minuuttia ennen kuin lisäät paseeratun tomaatin). Lisää sitten pannulle paseerattu tomaatti ja keitä kastiketta kunnes kana ja sienet ovat kypsiä.

Keitä spagetti ja sekoita kastike sen joukkoon. Lisää sekaan myös basilikanlehdet. Tarjoile juustoraasteen kanssa.

* Jos mitä tahansa sieniä olisi saatavana, laittaisin varmaankin jonkinlaisen sekoituksen tatteja, herkkusieniä ja kanttarellejä. Varmasti pelkillä tuoreilla herkkusienilläkin tulisi hyvä kastike.

Kuukauden kirjat, elokuu 2013

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Oksanen osaa kirjoittaa koukuttavasti, niin että hänen kirjansa vain pitää ahmia mahdollisimman nopeasti, on yksinkertaisesti pakko saada tietää kaikki. Ahmin Puhdistuksen aikanaan päivässä, ja Kun kyyhkyset katosivat meni parissa päivässä töidenkin ohella. Se veti mukaansa heti ensimmäisestä sivustaan lähtien, salamyhkäisellä alullaan. Oksanen yhdistää jännityksen ja salaperäisyyden niin, että ihan pakkohan on vaan saada selville, että mistä tässä kaikessa on kyse ja miten juttu lopulta päättyy. Vaikka tietäähän sen, ei mitenkään nätisti.

Oksasen koukuttavuus on samaa kuin hyvissä dekkareissa ja jännityskertomuksissa. Tahti on nopea ja juoni alkaa heti ensisivuilta tiivistyä sellaiseksi silmukaksi, että melkein pitää haukkoa henkeä. Jos joskus pidänkin salapoliisitarinoita tai rikoskertomuksia aika mitäänsanomattomina - ei minua oikeasti kiinnosta ihan kamalasti, miten joku rikos selvitetään - Oksanen saa minut puolelleen historiallisella aiheellaan. Ja siinä kai se menestyksen salaisuuskin on, kun tarjoaa molempia, vetoaa niihinkin, jotka eivät pelkästään toisen takia innostuisi.

Vertailu Puhdistukseen ei varsinaisesti tee oikeutta Kun kyyhkyset katosivat –romaanille. Puhdistus on tiivis paketti, tarina kahdesta naisesta, nopeasti etenevä tarina, joka kerrotaan aika selkeästi, niin ettei lukijan tarvitse kamalasti arvailla. Kun kyyhkyset katosivat on monella tavalla mutkikkaampi, hankalampi. Siinä on useampia päähenkilöitä ja heilläkin ikään kuin useampia elämiä – omansa jokaiselle Viron historian vaiheelle.

Mutta hankaluus on myös osa romaanin viehätystä. On oltava tarkkana, painettava mieleen kaikki yksityiskohdat, pistettävä merkille kerronnan muutokset, jotta huomaa milloin tarkkaillaan ketäkin hahmoista. Lukuohjeeksi voisin sanoa, että prologi kannattaa lukea tarkkaan, siitä on sitten iloa pitkin romaania.

Jos joku hahmoista on päähenkilöksi nostettava, sellainen on itselleen uudestaan ja uudestaan oman persoonallisuuden luova Edgar Parts. Mutta ei Parts suinkaan ole ainoa, joka joutuu löytämään uuden tavan elää aina kun Viron valtakuviot muuttuvat, vaan niin tekee jokainen hahmo omalla tavallaan. Kun kyyhkyset katosivat onkin siis myös tarina niistä eri tavoista, joilla ihmiset myllerryksiin sopeutuvat.

Pirkko Saisio: Elämänmeno

Saision romaani kuvaa elämää sotienjälkeisessä Helsingin Kalliossa, työläisperheessä, jonka äiti ja tytär ovat tarinan kaksi päähenkilöä. Se näyttää palasia molempien elämästä realistisesti ja kaunistelematta.

Elämänmeno tuntui minusta aluksi kamalan vaikealta, jumitin jopa äidin eteläkarjalaisella murteella kirjoitetuissa ajatuksissa, vaikka sehän on minun oma murteeni – ja lopulta vain ihanan tuttua, ei yhtään vaikeaa. Muutenkin tykästyin kirjaan vähitellen, en heti alussa.

Saisio kuvaa hyvin tunnelmaa Kalliossa, loputonta köyhyyttä, vaihtoehtojen rajallisuutta, toivottomuutta ja joskus toivoakin. Tiedän hyvin, että aika moni kaverini ei tuollaisia tarinoita jaksa lueskella, ja onhan se totta, että vastaavia tarinoita löytyy. Ei Elämänmeno minunkaan suosikkeihini nouse, eikä Saisio ole mielestäni lähelläkään sitä koskettavuutta, johon hän Punaisessa erokirjassaan pääsee.

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Poikani Kevin oli intensiivisin ja raskain lukukokemukseni pitkään aikaan. Se oli kaikessa raskaudessaan huikean hieno kirja, jota voin kyllä suositella.

Romaanin aihe on varmaankin monille tuttu: se kertoo äidistä, jonka poika on vankilassa ammuskeltuaan koulussaan. Perheen tarina kerrotaan kirjeissä, joita äiti kirjoittaa pojan isälle, entiselle aviomiehelleen. Alusta asti on selvää, ettei mitään hyvää ole tulossa.

Vaikka jo romaanin nimessä mainitaan poika ja kertojahahmokin saa kerta toisensa jälkeen huomata olevansa nimenomaan äiti, oli minulle kirjassa merkittävää myös parisuhteen kuvaus, ja suhteessa poikaankin eniten juuri naisen kokemus äitiydestä, ei niinkään se, millainen poika oli. Niin, kai sen voi todeta jo tässä: se poikahan on aivan kamala, pelottava hahmo, jollaista ei oikeastaan haluaisi ajatella yhtään. Vanhempien parisuhteen kuvauksestakin tulee lähinnä ahdistunut olo.

Poikani Kevin jättää kuitenkin paljon varaa lukijan tulkinnoille. On lukijan päätettävissä, miksi pojasta tulee mitä tulee, tai miksi vanhempien maailmat jäävät niin erillisiksi – ja kenen syytä mikäkin sitten on.

Kjell Westö: Kangastus 38

Westöstä kirjoitin pidemmin täällä.

Kaalia ja kaalia (kaalipiirakka ja hapankaali)

Glorian ruoka ja viini –lehdessä kirjoitettiin hapankaalista ja rieslingistä sen verran houkuttelevaan sävyyn, että pakkohan sitä oli päästä maistamaan. Siitäkin huolimatta, että en ollut ihan varma, tykkäänkö oikeasti hapankaalista. Teinkin reseptistä oman versioni, ja laitoin puolet tuoretta kaalia. Ja sitten sitten sitä kaalimössöä oli tietenkin aivan liikaa, joten lopusta piti tehdä kaalipiirakka. No, se ei varsinaisesti oli mikään ongelma, koska kaalipiirakka on ihan mahtavaa väli- tai iltapalaa, ja jos se kaali on valmiina, sen tekeminen on aivan naurettavan nopeaa.

Laitoin piirakkaan puolisen desiä soijarouhetta, mikä ei nyt varsinaisesti ole minkään taiteen sääntöjen mukaista, mutta eipä se sieltä kamalasti maistu ja tuleepahan proteiinia. Jos lisää soijaa, täytyy vain muistaa lisätä vähän vettäkin, koska rouhehan imee nestettä, eikä täytteestä saa tulla kuivaa. Hapankaaliin taas ei tietenkään kuuluisi siirappi, mutta minusta se maistui hyvältä. 

Ei-ihan-niin-hapan kaali oli minun makuuni, eikä se hapankaali siinä piirakassakaan pahaa ole. Ja se riesling oli kyllä hyvää myös. Ja muistuipa taas mieleen, kuinka hyvää rahkavoitaikina on, joten sitä täytyy kyllä tehdä taas uudestaankin.

Hapankaalin kanssa syödään tietysti makkaraa (vaikkei oma ruokavalioni ihan bratwurstiin taivukkaan). Ja sinappia.

Ei ihan kamalan hapan kaali

200g hapankaalia

400g kaalia

1 omena

1 pieni sipuli

¾ dl valkoviiniä

suolaa

pippuria

(2 rkl siirappia)

Raasta kaali, omena ja sipuli. Hauduta niitä pannulla tai kattilassa noin tunti, ensin kovemmalla virralla sekoitellen, sitten pienellä virralla, kannen alla. Lisää sitten hapankaali ja laita pannu hetkeksi kovemmalle virralle. Kaada viini joukkoon, lisää suola ja pippuri ja anna viinin vähän haihtua. Maista kaalia, ja jos haluat siitä vähemmän hapanta, lisää vähän siirappia. Anna sitten kaalin hautua vielä noin 20 minuuttia.

Kaalipiirakka

Rahkavoitaikina

1 prk (200g) maitorahkaa

150 g voita

5 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

Täyte

600g tuoretta kaalia

200 g hapankaalia - täytteen voi toki tehdä myös kokonaan tuoreesta

1 sipuli

4 rkl siirappia

meiramia

voiteluun kananmuna

Anna voin pehmentyä huoneenlämmössä tai sulata sitä pieni hetki mikrossa. Voin ei tarvitse olla ihan sulaa, mutta kunnolla pehmeää kuitenkin. Sekoita sitten voi ja maitorahka ensin keskenään ja lisää niihin sitten jauho ja leivinjauhe. Laita taikina sitten hetkeksi jääkaappiin (vaikka siksi aikaa, että rikot munan, laitat uunin lämpiämään ja laitat pellille leivinpaperin).

Jaa taikina kahteen osaan ja kauli kahdeksi suunnilleen samankokoiseksi levyksi, jota ovat noin 5 millimetrin paksuiset. Nosta toinen pellille ja levitä täyte sen päälle. Jätä reunoihin pari senttiä tyhjää ja voitele reunat kananmunalla. Laita sitten toinen levy täytteen päälle ja nipistä taikinalevyjen reunat yhteen. Voitele piiras kananmunalla ja pistele kanteen reikiä haarukalla.

Paista 200 asteessa noin 20 minuuttia.

Kissaakin kiinnosti.