maanantai 21. lokakuuta 2013

Lihaton Lähi-itä (falafel-pihvit)

Lihaton lokakuu tuntuu aiheuttavan monelle päänvaivaa. Minäkin innostuin tempauksesta sen verran, että punaisen lihan lisäksi olen kieltäytynyt tässä kuussa myös kanasta. Eipä se mikään iso uhraus ole, mutta on tietysti hiukan ohjaillut valintoja.

(Niin, voisin nyt kirjoittaa aika pitkästi siitä, kuinka kovasti ärsyynnyin lukiessani tänään toisesta iltapäivälehdestä ikään kuin uutisena, että kasvissyöjä voi syödä muutakin kuin rehuja. Huoh. Selvästi tämä suuren suosion saanut lihattomuus on nyt saanut kaikki kliseiset ajatukset kasvissyönnistä taas heräämään.)

Eilen lihaton ruoka valittiin Lähi-itä-osastosta, koska parvekkeelta löytyi vielä minttua ja lehtipersiljaa, jotka piti saada syödyksi ennen pahempia pakkasia. Lähi-idän ruoista löytyykin monenlaisia kasvisruokia, ja yksi kiva puoli on, että lähes kaikki sopii hyvin yhteen. Tänäänkin söin eilisen pitaleipä-aterian jämiä, ja hyvinhän ne toimivat ilman leipiäkin.

Falafelien kohdalla kokeilin tällä kertaa Jamie Oliverin inspiroimana helpompia falafel-pihvejä. Ne tosin hajosivat paistaessa, mutta sehän ei sinänsä makua haittaa.

Falafel-pihvit

1 prk kikherneitä
1 pienehkö sipuli
5 valkosipulinkynttä
1 dl korianteria ja lehtipersiljaa
1 tl juustokuminaa
½ rkl suolaa
1 rkl vehnäjauhoja

Aja kaikki aineet tasaiseksi monitoimikoneessa – laita koneeseen ensin sipulit ja yrtit ja pyöräytä niitä viitisen sekuntia ja lisää sitten herneet. Lisää lopuksi myös jauho. Muotoile massasta kuusi pihviä ja paista ne pannulla tai pellillä.

Tarjoa esimerkiksi tomaatin ja kurkun, fetan, hummuksen ja chilisalsan kanssa.

Lisää Lähi-idän herkkuja:

http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2013/02/matkakuume-ja-falafelinkaipuu.html
http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2012/05/itamaan-ihmeita-taytetty-munakoiso-ja.html
http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2010/11/turkkilaisia-makuja.html

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Mikään ei voita tuoretta leipää (täytetyt leivät)


Mikään ei taida olla parempaa kuin tuore leipä. Enkä oikeastaan keksi juuri parempaa iltapalaa kuin mozzarellalla, kirsikkatomaateilla ja oliiveilla täytetyt leivät. Lämmin, juuri uunista otettu vaalea leipä, sulanut juusto, kirsikoiden raikkaus ja oliivien suolaisuus – siinä on kaikki mitä syysiltana teen seuraksi kaipaa. 

Idea leipiin – ja ohjekin aika pitkälti – tuli syyskuun Glorian ruoka ja viini –lehdestä, jonka kannessa on kuva tällaisista täytetyistä leivistä. En kuitenkaan taaskaan tehnyt leipiä ihan ohjeen mukaan, eikä se kyllä tässä tapauksessa ole mitenkään välttämätöntä. Leipiinhän voi laittaa täytteeksi mitä huvittaa, eikä sen taikinankaan kanssa ole niin nuukaa. Ihan hyvät leivät tulisi varmasti millä tahansa sämpylätaikinalla. Tärkeintä on, että taikina jätetään löysäksi ja että täytteen ainekset ovat omasta mielestä herkullisia. Ja tietenkin se, että leipä on tuoretta (no, oli se vielä seuraavanakin päivänä aika älyttömän hyvää). 

Yksinkertaisuudessaan tarvitset siis: 

Leipä-/sämpylätaikinaa (n. 4 dl vettä ja 8 dl jauhoja) 
Vaivaa taikina, mutta jätä se pehmeäksi. Riittää, että taikina jonkun verran irtoaa käsistä. Anna taikinan kohota noin tunti. 

Täytteeksi esimerkiksi: 
10 kirsikkatomaattia 
150g mozzarellaa 
kourallinen basilikan lehtiä 
15 oliivia
Puolita tomaatit, revi juusto paloiksi, silppua basilika ja pilko oliivit esimerkiksi neljään osaan. 

Kauli taikinasta reilusti jauhotetulla pöydällä reilun sentin paksuinen suorakaiteen muotoinen levy. Levitä täytteet levylle. Taita levy pötkyläksi ja leikkaa se neljään osaan. Painele osioiden avoimista päädyistä toinen kiinni ja nosta ne avoin puoli ylöspäin pellille leivinpaperin päälle. Anna kohota liinan alla vielä puolisen tuntia. 

Paista leipiä ensin 250-275 asteessa 5-10 minuuttia ja sitten 200 asteessa noin 15 minuuttia.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Kuukauden kirjat, syyskuu 2013

Paul Auster: Kuun maisemissa

Tartuin Austeriin pitkästä aikaa muutaman pettymyksen aiheuttaneen kirjan jälkeen. Kuun maisemissa helpotti tilannetta jonkun verran, mutta ei saanut minua varsinaisesti haltioihini. Romaani kertoo orpopojan, Marco Foggin elämästä New Yorkissa, ensin rutiköyhänä opiskelijana, sitten mystisen rikkaan vanhuksen palveluksessa. Austerille tyypilliseen tapaan romaanissa hypätään välillä pitkähköksi aikaa mukaan Foggin työnantajan, Thomas Effingin tarinaan.

Kun jo Foggin elämää kuvaava osa jakaantuu ikään kuin kahteen – aikaan ennen työtä Effingin palveluksessa ja aikaan Effingin kanssa – ja mukaan sekoitetaan vielä Effingin elämäntarina, on kohtalaisen kompaktissa romaanissa aika paljon sisältöä. Silti kaikki tuntuu jäävän hiukan irralliseksi, hahmoihin on vaikea samaistua.

Kuun maisemissa on silti helpompi kuin osa Austerin romaaneista, eikä ollenkaan samalla tavalla pelottava kuin jotkut hänen romaaneistaan (esimerkiksi Sattumuksia Brooklynissä oli mielestäni hyvä, aika helppo mutta jotenkin aivan käsittämättömän pelottava). Voi olla, että minä en vain jotenkin tajunnut sitä ja jollekulle muulle tämä on ehdoton suosikki. En voi kuitenkaan suositella sitä ainakaan niille, joille on tärkeää saada samaistua kirjan henkilöihin, niille jotka haluavat suuria tunteita tai selkeitä juonia.

Oscar Hijuelos: Mambo Kings

Mambo Kingsin alku nappaa lukijan mukaansa: se on täynnä rytmiä, tunnetta, musiikkia sykkivää New Yorkia. Kahden Mambokuninkaan, veljesten Cesar ja Nestor Castillon, tarina lähtee liikkeelle heidän huippuhetkistään, esiintymisestä Lucy Showssa ja Mambon kulta-ajan levytyksistä. Se on lähtökohta, joka houkuttaa lukemaan, täynnä niin tarkkaa kuvausta, että lukijan on helppo nähdä tapahtumat mielessään.

Kiihkeä rytmi, ja tarina Kuubasta kylmään New Yorkiin matkaavista veljeksistä pitää otteessaan kirjan puoliväliin, mutta jossain vaiheessa tulee seinä vastaan. Kirja oli mielestäni yksinkertaisesti liian pitkä. Kun Mambokuninkaan valloituksia ja hekuman hetkiä on kuvailtu jo useaan kertaan, ei aina uuden naisen iskemisestä ja viettelystä enää jaksaisi lukea ja kun lopputulos on jo hyvin selvillä, tuntuu turhalta tarinan venyttämiseltä kuvailla yhä uusia ryyppäysreissuja, ahmimisia ja esiintymisiä.

Hijuelosin romaanin on hyvin miehinen – mikä toki sopii, kun tarkoituksena on kuvata miehisen kuubalaisen mambolaulajan ajatuksia. Jotenkin miehisyys tuntui vain taas kerran tarkoittavan näkökulman yksipuolisuutta, ihan kuin miehen päähän ei tosiaan mahtuisi muuta kuin naisten vartaloiden ihailua, omien onnistumisten hehkutusta, ruokaa ja juomaa.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Itkosen uusin on mielestäni selvästi aikuisempi kuin hänen aiemmat romaaninsa. Se on oikeastaan aika perinteinen perhetarina, kertomus kodinkonekauppiaasta, hänen vaimostaan, heidän esikoispojastaan ja tämän suhteesta niin vanhempiinsa kuin tyttäreensäkin. Se on tunnistettava kuvaus Suomesta, aina sodanjälkeisestä niukkuudesta kahdeksankymmenluvun huimaan nousuun, lamaan ja 2000-luvulle, kännyköiden, Facebookin maailmaan, jossa ulkomaille muuttamisesta on tullut tavallista arkea.

Hetken hohtavan valon suurin ansio on mielestäni juuri sen tunnistettavuudessa. Se ei kerro Suomesta mitään järisyttävän uutta – yksittäisten perheiden nousua pienestä kerrostaloasunnosta omakotitalojen, kesämökkien ja lomamatkojen maailmaan on kyllä kuvattu ennenkin. On isä, itseensä loputtomiin uskova yrittäjä Esko Vuori, hänen vaimonsa, joka vasta lastensa aikuistuttua uskaltaa alkaa pohtia, mitä hän itse haluaa, poika Esa, joka ei oikein osaa pitää perheestään kiinni ja Esan tytär, joka jää kaukaiseksi. Tällaisista hahmoista olen lukenut ennemminkin, joten mitään omaperäisyyspisteitä ei Itkoselle tästä voi antaa. Luin silti näistä hahmoista mielelläni.

Itkosen romaani on niin kutsuttu lukuromaani. En löytänyt siitä mitään elämää suurempaa, mutta vietin sen seurassa levollisia hetkiä.