Syömässä Berliinin joulutoreilla

Jos vierailee Berliinissä joulukuussa, ei joulutoreja voi välttää. Vaikkei joulumeininki olisikaan ihan se omin juttu, on toreissa ainakin se kiva puoli, että niillä riittää elämää illallakin ja lisäksi niiltä voi kätevästi ostaa syötävää ohi kulkiessaan.

Perinteisesti toreilla myydään saksalaisia herkkuja, kuten makkaroita, perunasalaattia, hapankaalia, perunapaistikkaita, munkkeja ja keksejä. Ja tietenkin hehkuviiniä ja olutta. Nykyään useimmiltä toreilta löytyy myös aikalailla samanlaista ruokaa kuin suomalaisilta festareilta, on ranskalaisia, kiinalaista ruokaa ja ties mitä.

Perinteinen saksalainen ruoka on aika tukevaa ja lihaista. Kasvissyöjänä kannattaakin aina kysäistä, sisältävätkö annokset lihaa - esimerkiksi perunasalaatti sisälsi. Toisaalta tukeva ruoka lämmittää kylmänä iltana, ja kasvisruokiakin löytyy.

Sieniä valkosipulikastikkeella. Toimii.

Kartoffelpuffer, eli vähän kuin perunarösti, joka syödään sokerin tai omenahillon kanssa. Aika hyvää!

Ei toriruokia ihan loputtomiin jaksa syödä, sen verran rasvaisia ne ovat, mutta ainahan sieltä voi jotain pientä herkkua napata. Tai ainakin vähän hehkuviiniä...

Berliinin munkit ja muut

Pistäydyin joulukuun alussa Berliinissä. Se on kyllä herkkusuulle aika kiva kohde, sillä ruoka on halpaa ja ravintoloita riittää. En ollut ehtinyt suuremmin valmistautua matkaan, joten ravintolat valikoituivat pitkälti sattumalta, sen mukaan mitä eteen sattui silloin kuin jalat alkoivat väsyä liikaa tai lumipyry yltyä. Sain silti syödäkseni aika erinomaisia aterioita.

Ehkä kivointa oli se, että pikkunaposteltavaa löytyi ihan joka kulmasta, ja yleensä se sekä hyvää että halpaa. Kolmen euron annoksella sai hyvin vatsansa täyteen ja parilla sellaisella selvisi helposti koko päivän.

Joulukuun alussa on kun oltiin, kaupungin täyttivät tietenkin saksalaiseen tyyliin joulutorit, ja niidenkin herkkuja tuli toki maisteltua. Niistä kuitenkin toinen postaus vähän myöhemmin. Tässä hieman listaa siitä, mitä mielestäni Berliinissä ainakin kannattaisi maistella, ja pari vinkkiä, missä.

Döneriä

Turkkilaisia on tunnetusti Saksassa todella paljon, ja turkkilaisia ruokapaikkoja joka paikassa. Saksassa ei puhuta niinkään kebabista vaan döneristä, ja turkkilaisista paikoista saa aina myös kasvisversioita, usein kanadöneriäkin. Mielestäni döneriä vaan täytyy syödä Saksassa. Pitaleivan kasvistäyttein saa an alle neljän euron, ja annos on kyllä hyvinkin täyttävä. Eli siitä vaan valitsemaan, saisiko olla leipä falafelilla, fetalla vai halloumilla.

Hassua muuten oli, että kun tilasin kasvisleivän, sain erikseen pyytää tulista kastiketta, ja myyjä vielä kovasti varoitteli ja varmisteli, että ymmärränhän, että se on voimakasta. Tiedä sitten, johtuiko se kiltistä ulkonäöstä, sukupuolesta vai mistä. Samapa tuo, kastiketta sain ja se oli erinomaista. Ja sekin miellytti, että tulisen ruoan seurana sai pikaravintolassakin nauttia tulisen annoksen lisukkeeksi erinomaisesti sopivaa desperados-olutta (joka on siis ranskalaista, tequilalla maustettua olutta, jota vertaisin lähinnä sitruunalla maustettiin soliin).

Munkit ja muut makeat

Berliinissä syödään tietysti myös berliiniinmunkkeja. Tai minä en syönyt, mutta aika moni muu kyllä taitaa syödä (ainakin seuralaiseni söi). Niitä, ja muita leivoksia saa ihan joka nurkalla olevista leipomo-kahviloista. Leivoksissa riittää valinnanvaraa, on pullaa, viineriä ja munkkia, ja niiden lisäksi tietenkin vielä kakkuja. Saksalaiset tykkää kovasti kirsikasta ja pähkinästä, joten niitä löytyy suuresta osasta leivonnaisia. Kakkukahvit kolmella eurolla, se tuntuu kyllä aika mukavalta. Ja kyllä niistä kahviloista aina suolaistakin saa, eli ei tarvitse huolestua, vaikkei olisikaan mikään intohimoisin makean ystävä.

Keittoa!

Ihanassa Prenzlauer Bergin kaupunginosassa riittää shopattavaa, pieniä putiikkeja, vintagea ja söpöjä pikkukatuja. Lisäksi siellä riittää ravintoloita. Kylmän shoppailun ohessa toimi erinomaisesti iso kulhollinen keittoa.

Ihan Eberswalder Straβen aseman luona sijaitseva Suppe &Salat tarjoaa päivittäin erilaisia keittoja ja salaatteja – valikoimaa riittää enemmän kuin ravintolaan mahtuu sisään asiakkaita. Ja hyvää on, eikä tarvitse kasvissyöjänkään valittaa vaihtoehtojen puutetta. Minä maistelin punakaalikeittoa, jossa oli muun muassa kastanjoita. Toimi. Näkäisinä otimme keittojen lisäksi vielä yhteisen salaatin, mikä oli kyllä täysin turhaa. Salaatti oli hyvää, mutta eipä sitä keiton jälkeen enää kamalasti jaksanut syödä.

…Ja ainahan yhden meksikolaisenkin voi kokeilla

Prenzlauer Bergistä löytyi myös Frida Kahlo. Kun alle kolmen kympin saa lounaan viineineen kahdelle, vieläpä mukavassa ympäristössä, on helppo olla tyytyväinen. Kasvistacot oli yksinkertainen, mutta tosi maukas annos. Muuten listalta löytyy aika perinteisiä meksikolaisen ravintolan herkkuja, mutta mitäpä pienestä tylsyydestä, jos ruoka toimii.

Kuukauden kirjat, marraskuu 2012

Patti Smith: Ihan kakaroita

En lue kovinkaan paljon elämänkertoja, sillä ne ovat mielestäni usein aika tylsästi kirjoitettuja. Usein kiinnostavastakin ihmisestä saadaan elämänkerta, jota ei juuri lukuelämykseksi voi kutsua. Mutta Patti Smithin muistelmat on ihan toinen juttu. Ihan kakaroita on elämänkerta sellaisena kuin sen pitäisi olla.

Ihan kakaroita on kertomus paitsi Patti Smithin nuoruudesta, myös ja erityisesti hänen suhteestaan Robert Mapplethorniin ja kahden nuoren taiteilijan kokemuksista 1960- 70-luvun New Yorkista.  Se on myös Smithin muistopuhe rakkaalle ystävälleen, jolle hän oli luvannut kirjoittavansa heidän tarinansa.

Smithin tapa kirjoittaa on äärimmäisen kaunis ja runollinen. Hänen tekstinsä on täynnä tunnelmia ja tunteita, ja juuri siksi hänen muistelmansa ovatkin ihanaa luettavaa. Hän ei vain listaa tapahtumia, vaan kertoo tunteista. Hänen tekstistään syntyy maailma, joka on niin kiinnostava ja viehättävä, että välillä tuntui kuin olisin lukenut romaania.

Ihan kakaroita vilisee mainintoja 1960- ja -70-lukujen taiteilijoista, rokkareista, kuvataiteilijoista, näyttelijöistä ja ihmisistä heidän ympärillään. Lukija pääsee sukeltamaan Patti Smithin nuoruuden maailmaan, jossa asutaan toisinaan puistossa ja toisinaan Hotelli Chelseassa, törmätään vuoroin Salvador Daliin ja Janis Jopliniin, jossa tehdään taidetta uusilla tavoilla ja rikotaan rajoja. Tämä maailma on sekasortoinen, mutta hurmaava.

En voi muuta kuin ylistää Smithin teosta. Se on aivan upea.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Teurastamo 5 on lähtökohtaisesti vähän hankala kirja: se yhdistää toisen maailmansodan kuvauksen jonkinlaiseen humoristiseen scifiin ja sekoittaa sodan kuvauksen, pasifismin ja aikamatkailun. Sitä on vaikea sijoittaa mihinkään kategoriaan, sillä sotakuvausta toivova pettynee sen äärellä yhtä varmasti kuin scififanikin. Vaikka kirja nimellisesti kuvaakin Dresdenin pommituksia, jää varsinainen sotakuvaus melko vähiin.

Minulle tämä muoto kuitenkin sopi hyvin. Aikamatkailun mukanaan tuoma epärealistisuus ja sekavuus korostaa hienosti sodan mielettömyyttä ja ihmismielen kykenemättömyyttä sopeutua sen kauhuihin. Se näyttää sodan välähdyksenomaisina käsittämättömyyksinä, joita ne näkevä ihminen jää seuraamaan ymmärtämättä oikeastaan, mitä on tekeillä.

Alaotsikolla ”Lasten ristiretki” varustettu romaani kertoo Billy Pilgrimistä, hänen koko elämästään, mutta erityisesti hänen kokemuksistaan toisessa maailmansodassa, johon hän päätyi sotilaaksi valmistumautumattomana. Billy jää ensin sotavangiksi ja sattuu sitten Dresdeniin, joka tuhotaan täysin. Sodan lisäksi Billyn elämää määrittää aikamatkailu: hän hyppelee pitkin elämänsä eri vaiheita, jotka tuntuvat olevan kaikki yhtä aikaa läsnä.

Teurastamo 5 on sodanvastainen kertomus ja ainakin itse luin sen kertomuksena ihmisen mielen hajoamisesta vaikeiden kokemusten takia. Se on parhaita lukemiani kuvauksia sodasta, kenties siksi, ettei se kuvaa juurikaan itse sotaa, vaan ihmistä sodan armoilla.