Kuukauden kirjat, lokakuu 2012

Truman Capote: Kesän taittuessa

Lukupiirimme halusi jotain melko kepeää (muttei kuitenkaan ihan hömppätasoista) luettavaa ja erinäisten kiemuroiden jälkeen luettavaksi valikoitui Capoten romaani. Vuosi sitten ihastuin Capoten romaaniin Aamiainen Tiffanylla, joten odotin tätä teosta innolla. En löytänyt aivan vastaavaa helmeä, mutta aika kiinnostavan kirjan kuitenkin.

Kesän taittuessa sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen New Yorkiin. Se kuvaa yhtä kesää, jolloin nuori hienostoperheen tytär Grady jää kaupunkiin vanhempiensa lähtiessä Eurooppaan. Gradyn äidillä on suuret suunnitelmat tytön tulevasti debytanttivuodesta, mutta tytöllä itsellään on muita suunnitelmia. Hän on rakastunut parkkipaikkaa vahtivaan Clydeen, joka on samaan aikaan kiinnostava ja hankala. Kahden erilaisista maailmoista tulevan nuoren suhde ei ole mitenkään helppo juttu, eikä sitä auta se, ettei kumpikaan tunnu uskaltavan olla täysin rehellinen itsestään ja tunteistaan puhuessaan.

Romaani etenee hyppäyksittäin, lyhyiden tilannekuvien kautta läpi kesän. Paljon jää sanomatta, mutta vähät sanat luovat upean tarkkanäköisen kuvan hahmoista ja heidän ajatuksistaan. Niinä hetkinä, kun kertoja valottaa tapahtumia, lukija näkee syvälle.

Capote ei eläessään halunnut Kesän taittuessa –romaania julkaistavan, mutta se kuitenkin julkaistiin käsikirjoitusten löydyttyä kirjailijan kuoleman jälkeen. Onkin hiukan epävarmaa, puuttuuko romaanista vielä jotain, olisiko kirjailija ehkä vielä halunnut viilailla sitä ja onko esimerkiksi romaanin pirstalemainen rakenne täysin tarkoituksellinen vai ei. Tämän kaiken tietäen voi romaanista helposti löytää kohtia, joita kenties voisi vielä viilata ja tietysti myös pirstaleisuus asettuu uuteen valoon. Ei sille ehkä liikaa ajatuksia kuitenkaan kannata uhata. Lukupiiristämme muutama ainakin sanoi, että hyvä että tiesivät tämän vasta romaanin luettuaan.

Kesän taittuessa ei ollut aivan yhtä tyylillisesti viilattua ja viimeisteltyä taituruutta kuin Aamiainen Tiffanyllä, mutta jollain tavoin se pääsi syvemmälle hahmoihinsa. Se jätti paljon kysymyksiä, mutta ei mitenkään huonolla tavalla.

John Irving: Neljäs käsi

Antikvariaatissa osui taas käsiin uusi Irving, enkä malttanut olla aloittamatta sitä, vaikka olenkin jo aiemmin todennut, ettei Irvingin kirjoja kannattaisi lukea liian tiuhaan, ei niistä pysty nauttimaan niin. No, ilmeisesti muutaman viikon tauko riittää, sillä Neljäs käsi oli erinomaisen miellyttävä lukukokemus.

Neljäs käsi yllätti minut heti alkumetreiltä: sen kertoja tarkkailee tarinan päähenkilöä (tai oikeastaan päähenkilöitä) selvästi hieman kauempaa, kuin useimpien Irvingin romaanien kertojat. Kerronta ei myöskään ole aivan yhtä vahvasti tulevaa ennakoivaa ja jatkuvasti eri aikatasoilla hyppivää, vaan enimmäkseen edettiin aika lineaarisesti. Neljäs käsi on siis tavallaan simppelimpi ja selkeämpi, kuin monet muut Irvingin kirjat. Se olikin virkistävää vaihtelua.

Neljännen käden päähenkilö – Irvingille tyypilliseen tapaan kyseenalainen sankarihahmo – on vasemman kätensä menettänyt tv-toimittaja, joka tekee tasottomia juttuja niin kutsutulla raatokanavalla, eli kanavalla, jossa sensaatio on tärkeämpää kuin uutsikriteerit. Tästä leijonamiehestä (toimittajan käden on siis syönyt leijona) kiinnostuvat sekä Bostonilainen käsikirurgi kuin wisconsinilainen kotirouvakin. Ja Irvingille tyypilliseen tapaan soppa on valmis. Tälläkin kertaa lukija voi aavistella lopputuloksen jo kirjan alkumetreiltä lähtien, mutta sehän ei haittaa, eivätkä viittaukset ole yhtä vahvoja ja jatkuvia kuin monissa muissa Irvingin kirjoissa.

Neljäs käsi on selkeä viihderomaani, ja sellaisenaan mielestäni erinomainen. Se ei ole Irvingin kehutuin, päinvastoin, mutta en minä sitä haukkumaankaan alkaisi. Totta, Neljäs käsi ei yllä esimerkiksi Kaikki isäni hotellit –romaanin koskettavuuden tasolle, mutta mielestäni se ei ole sen tarkoituskaan. Neljäs käsi on selkeää ja Irvingin mittakaavassa todella tiivistä kerrontaa, se on kevyt kirja, ei sellainen joka pyörii mielessä loputtomiin (kuten nyt sitten vaikka se Kaikki isäni hotellit). Mielestäni se on myös tämän romaanin vahvuus. Se ei vaadi lukijalta sellaista kestävyyttä kuin monet muut Irvingin romaanit, vaan viihdyttää.

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Täytän ensi viikolla 27 vuotta, joten olikin enemmän kuin osuvaa, että törmäsin Salmelan teokseen kirjastossa juuri nyt – aina aiemmin se on ollut pitkän varausjonon päässä. Kirjasto oli pakosti syntynyt jonkinlainen ennakkokäsitys, olihan se niin paljon julkisuudessa julkaisunsa ja saman vuoden Finlandia-kisan aikaan. Ennakkokäsitykset voivat olla vaarallisia: ainakin minä odotin jotakin aivan uskomatonta, ja kirjan alku menikin pohtiessa, että ei tämä nyt vaan nappaa, en tajua tätä, en innostu. Lopulta pääsin irti ennakko-odotuksista ja aloin ymmärtää ainakin jonkun verran, onneksi.

Salmelan romaanin keskiössä on Angie, joka 27 täyttäessään päättää, että vuoden päästä on kuuluisa ja kuollut, suuri taiteilija muiden nuorena kuolleiden joukossa. Siitä alkaa sekoilu, tai kenties oikeastaan vain jatkuu joku jo kauan sitten alkanut. Samaan aikaan Suomessa nuori perhe elää keskellä ei mitään, koettaa olla ekologinen ja toteuttaa ihanteitaan. Nämä kaksi yhdistyvät Angien muuttaessa perheen piharakennukseen.

27 eli kuolema tekee taiteilijan on kooste erilaisia kerrontatapoja ja kertojia. Ainakin minun oli vaikea saada niistä otetta, mutta vähitellen eri tyyleistä muodostui kokonaisuus jossa jokaisella tyylillä oli oma osansa, jokainen näytti samasta tarinasta eri näkökulmia ja paljasti jotain, mitä muut eivät nähneet. Tyylit olivat osittain uskomattoman ärsyttäviä, siinä määrin että pohdin onko kyseessä tekotaiteellisuus vai tavoiteltu tyylikeino. Samanlaisia olivat hahmot: kliseisiä, rasittavia, yksipuolisilta vaikuttavia. Kesti kirjan loppumetreille saakka, että aloin ollenkaan ymmärtää niitä.

Salmelan romaani ei siis ollut minulle mitenkään helppo pala, enkä oikein vieläkään osaa sanoa, missä määrin siitä pidin. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että minun vain oli pakko saada tietää, mitä Angielle käy ja suomalaisen pariskunnan keskinäiset kemiatkin alkoivat kiinnostaa. Jotenkin siitä kaikesta alkoi löytyä jotain tuttua, onhan kyse tosiaan nuorista aikuisista ja heidän valinnoistaan, siitä kun omat ideologiat ja todellisuus eivät kohtaa, siitä kun ei itse täytä omia ihanteitaan, kun huomaa elävänsä ihan toisenlaista elämää kuin joskus toivoi ja toisaalta siitä, kun ei oikein edelleenkään tiedä mitä oikeastaan haluaa.