Kirjakaupassa osui silmiin L. M. Montgomeryn kirja Annan jäähyväiset. Hämmennyin: jotain oli nyt mennyt pahasti ohi. Pakkohan se kirja oli ostaa.
Pidän tyttökirjoja omana alanani, olen lukenut niitä paljon ja tein niihin liittyen gradunikin. Yleensä myös seuraan aiheeseen liittyvää keskustelua ja uutisointia, mutta Annan jäähyväiset –kirjasta en ollut koskaan kuullutkaan ennen kuin törmäsin siihen kaupassa. Kyseessä on vuonna 2010 suomeksi julkaistu kirja, joka sisältää novelleja ja runoja. Tarinoissa Anna perheineen on usein sivuhenkilöinä, ja heidät nähdään toisten näkökulmasta. Kirja antaa siis uuden näkökulman Annan tarinaan ja täydentää sitä. Kirjan esittelytekstin alku kuuluu: ”Aviorikokset, laittomuudet, kostonhimo ja kuolema eivät ole teemoja, jotka perinteisesti yhdistetään romanttisten tyttökirjojen luojan L. M. Montgomeryn tuotantoon. Tummat sävyt värittävät kuitenkin Anna-sarjan viimeistä teosta, joka toimitettiin kustantajalla kirjailijan kuolinpäivänä.”
En ole vielä lukenut kirjaa kokonaan, mutta jo nyt mielessä pyörii kysymys: miksi? Miksi minä ostin tämän kirjan? Miksi tämä kirja julkaistiin? Mitä minä tästä saan irti?
Toistaiseksi lukeminen ei ole ollut mikään suurin mahdollinen nautinto. Annan tarina on ollut minulle tärkeä juuri siksi, että se on ollut idylliä. Nuorempana tarina tarjosi tietysti myös samaistumisen mahdollisuuden ja muistan kyllä kokeneeni suuria tunteita kirjojen parissa. Enkä nyt tarkoita näitä kommentteja tippaakaan väheksyen: turvallisuuden tunteen luova pako idyllisen tyttökirjan pariin on joskus parasta mitä tiedän, eivätkä Montgomeryn hahmot kiltteydestään huolimatta mielestäni ole liian yksinkertaisia. Anna-kirjat ovat myös opettaneet minulle paljon, niiden avulla tajusin aikanaan ensimmäisestä maailmansodasta paljon enemmän kuin kouluopetuksen ansiosta ja kirjat myös auttoivat ymmärtämään erilaista aikaa ja sen tapoja. Anna-kirjojen takia piti myös ottaa selville konservatiivinen-sanan merkitys. Idyllin rikkominen tuntuukin hieman ahdistavalta.
No, ahdistuneita ovat tainneet olla kustantajatkin, sillä kirjan aineisto on nyt ensimmäistä kertaa julkaistu kirjailijan haluamassa muodossa, aiemmin vain osittain. Uskomattominta on, että vielä 1970-luvullakin kustantajat ovat ilmeisesti pitäneet kokonaisuutta jotenkin sopimattomana, ja otteita kirjasta on julkaistu aivan erilaisena kokonaisuutena. Näistä vaiheista kirjan sisältämä esipuhe antaa kattavan kuvan.
Nyt palaan Annan pariin. Vaikka kirjan alku ei lupaakaan yhtä suuria tunteita kuin aiemmat Annat silloin joskus, jotain kirjojen merkityksestä kertoo se, että oikeastaan ostin kirjan enemmän toivoen saavani lukea tutuista hahmoista vielä vähän, enkä mistään ammatillisesta kiinnostuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti