Voihan tonnikala (voihan Jamie, voihan Hans)

Joskus pari vuotta sitten tonnikalasta alettiin puhua sen verran huolestuneeseen sävyyn, että päätin jättää sen kokonaan pois ruokavaliostani. Siinä vaiheessa tonnikala oli jo pitkään keikkunut ainakin WWF:n kalalistojen kärjessä – siinä vältettävien päässä. Tuoretta tonnikalaa en ole koskaan erityisemmin syönyt, mutta pari vuotta sitten varoittelut tuntuivat jo sen verran selviltä, että aloin aina esimerkiksi sushipaikoissa varmistaa, että eihän lautaselle nyt varmasti päädy tonnikalaa ja kaupassakin jätin tonnikalapurkit hyllyyn.

Aika moni kokkikin on sanonut, ettei halua uhanlaisia lajeja käyttää, ja jättää siksi tunan käyttämättä. Nyt näyttää siltä, että aika moni sushi-ravintola on jättänyt tonnikalan kokonaan pois listalta. Sepä mukavaa, minunkin lounastilaukseni sujuu helpommin, kun ei tarvitse varmistella, ettei lautaselle päädy jotain ei-toivottua.

Mutta ei tämäkään järkevä trendi ole vielä kaikki saavuttanut. Sain synttärilahjaksi Jamie Oliverin uuden keittokirjan (Jamien 15 minuutin ateriat), jossa tonnikalaa kyllä löytyy useammastakin reseptistä. Höh. Pari niistä näyttää aika hyvältä, joten joudun nyt ehkä selvittämään, mitä vähemmän uhanalaista kalaa niihin voisi laittaa. Hiukan oudolta tuntuu, että Jamie Oliver, joka nyt kuitenkin jauhaa kaikenlaisista ruokavallankumouksista, lähiruoasta ja luomusta, pitää kuitenkin tonnikalan käyttöä ihan hyvänä ideana.

Ja entäs meidän oma tv-kokkimme Hans Välimäki. Ensin ohjelmassaan Hansin matkassa se valmistaa sushia tonnikalasta, ja sitten Nytin haastattelussa (2.11.) sanoo, ettei käytä kyseistä kalaa missään muodossa, ja että se pitäisi jättää kokonaan rauhaan. Joo-oh.

Syksyinen salaatti (kurpitsasalaatti)

Syksyn paras uusi ruokakokeiluni on ehdottomasti salaatti paahdetusta kurpitsasta. Siitä tuli ruokaisaa ja hyvää, ja tekeminenkin oli helppoa. Kurpitsa on ollut minulle ihan vieras ruoka-aine, mutta veikkaanpa, että alan nyt käyttää sitä enemmänkin. Se ongelma kurpitsassa tosin on, että se on sen verran valtava, etten oikein keksi kovin monia ruokia, johon kokonaisen kasviksen saisi tungettua.

Salaatti paahdetusta kurpitsasta

Myskikurpitsa (maustamiseen oliiviöljyä, timjamia, chilimaustetta ja paprikajauhetta)

Vihreitä papuja

Sinihomejuustoa

Pinaattia

Lisäksi, halutessasi: tuoreita herkkusieniä, punajuuria

kastike:

1 rkl vaahterasiirappia

2 tl dijon-sinappia

1 rkl sitruunamehua

2 rkl oliiviöljyä

Kuori ja pilko kurpitsa ja poista siitä siemenet. Pilko kurpitsa salaattiin sopiviksi paloiksi. Jos haluat salaattiin myös punajuuria, pese ne ja pilko suunnilleen samankokoisiksi paloiksi kuin kurpitsat. Laita kurpitsapalat (ja punajuuret) uunipellille ja hiero niihin öljyä ja mausteita. Paahda uunissa 200 asteessa noin puoli tuntia. Mikäli haluat salaattiin herkkusieniä, lisää ne puolitettuna mukaan uuniin noin kymmenen minuutin paiston jälkeen. Jos teet myös punajuuria, rapsuta niistä paistamisen jälkeen kuori pois.

Kiehauta vihreät pavut nopeasti, niille riittää pari minuuttia. Murustele homejuusto. Kokoa salaatin ainekset kulhoon. Sekoita kaikki kastikkeen ainekset ja kaada kastike salaatin päälle.

Kuukauden kirjat, lokakuu 2012

Truman Capote: Kesän taittuessa

Lukupiirimme halusi jotain melko kepeää (muttei kuitenkaan ihan hömppätasoista) luettavaa ja erinäisten kiemuroiden jälkeen luettavaksi valikoitui Capoten romaani. Vuosi sitten ihastuin Capoten romaaniin Aamiainen Tiffanylla, joten odotin tätä teosta innolla. En löytänyt aivan vastaavaa helmeä, mutta aika kiinnostavan kirjan kuitenkin.

Kesän taittuessa sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen New Yorkiin. Se kuvaa yhtä kesää, jolloin nuori hienostoperheen tytär Grady jää kaupunkiin vanhempiensa lähtiessä Eurooppaan. Gradyn äidillä on suuret suunnitelmat tytön tulevasti debytanttivuodesta, mutta tytöllä itsellään on muita suunnitelmia. Hän on rakastunut parkkipaikkaa vahtivaan Clydeen, joka on samaan aikaan kiinnostava ja hankala. Kahden erilaisista maailmoista tulevan nuoren suhde ei ole mitenkään helppo juttu, eikä sitä auta se, ettei kumpikaan tunnu uskaltavan olla täysin rehellinen itsestään ja tunteistaan puhuessaan.

Romaani etenee hyppäyksittäin, lyhyiden tilannekuvien kautta läpi kesän. Paljon jää sanomatta, mutta vähät sanat luovat upean tarkkanäköisen kuvan hahmoista ja heidän ajatuksistaan. Niinä hetkinä, kun kertoja valottaa tapahtumia, lukija näkee syvälle.

Capote ei eläessään halunnut Kesän taittuessa –romaania julkaistavan, mutta se kuitenkin julkaistiin käsikirjoitusten löydyttyä kirjailijan kuoleman jälkeen. Onkin hiukan epävarmaa, puuttuuko romaanista vielä jotain, olisiko kirjailija ehkä vielä halunnut viilailla sitä ja onko esimerkiksi romaanin pirstalemainen rakenne täysin tarkoituksellinen vai ei. Tämän kaiken tietäen voi romaanista helposti löytää kohtia, joita kenties voisi vielä viilata ja tietysti myös pirstaleisuus asettuu uuteen valoon. Ei sille ehkä liikaa ajatuksia kuitenkaan kannata uhata. Lukupiiristämme muutama ainakin sanoi, että hyvä että tiesivät tämän vasta romaanin luettuaan.

Kesän taittuessa ei ollut aivan yhtä tyylillisesti viilattua ja viimeisteltyä taituruutta kuin Aamiainen Tiffanyllä, mutta jollain tavoin se pääsi syvemmälle hahmoihinsa. Se jätti paljon kysymyksiä, mutta ei mitenkään huonolla tavalla.

John Irving: Neljäs käsi

Antikvariaatissa osui taas käsiin uusi Irving, enkä malttanut olla aloittamatta sitä, vaikka olenkin jo aiemmin todennut, ettei Irvingin kirjoja kannattaisi lukea liian tiuhaan, ei niistä pysty nauttimaan niin. No, ilmeisesti muutaman viikon tauko riittää, sillä Neljäs käsi oli erinomaisen miellyttävä lukukokemus.

Neljäs käsi yllätti minut heti alkumetreiltä: sen kertoja tarkkailee tarinan päähenkilöä (tai oikeastaan päähenkilöitä) selvästi hieman kauempaa, kuin useimpien Irvingin romaanien kertojat. Kerronta ei myöskään ole aivan yhtä vahvasti tulevaa ennakoivaa ja jatkuvasti eri aikatasoilla hyppivää, vaan enimmäkseen edettiin aika lineaarisesti. Neljäs käsi on siis tavallaan simppelimpi ja selkeämpi, kuin monet muut Irvingin kirjat. Se olikin virkistävää vaihtelua.

Neljännen käden päähenkilö – Irvingille tyypilliseen tapaan kyseenalainen sankarihahmo – on vasemman kätensä menettänyt tv-toimittaja, joka tekee tasottomia juttuja niin kutsutulla raatokanavalla, eli kanavalla, jossa sensaatio on tärkeämpää kuin uutsikriteerit. Tästä leijonamiehestä (toimittajan käden on siis syönyt leijona) kiinnostuvat sekä Bostonilainen käsikirurgi kuin wisconsinilainen kotirouvakin. Ja Irvingille tyypilliseen tapaan soppa on valmis. Tälläkin kertaa lukija voi aavistella lopputuloksen jo kirjan alkumetreiltä lähtien, mutta sehän ei haittaa, eivätkä viittaukset ole yhtä vahvoja ja jatkuvia kuin monissa muissa Irvingin kirjoissa.

Neljäs käsi on selkeä viihderomaani, ja sellaisenaan mielestäni erinomainen. Se ei ole Irvingin kehutuin, päinvastoin, mutta en minä sitä haukkumaankaan alkaisi. Totta, Neljäs käsi ei yllä esimerkiksi Kaikki isäni hotellit –romaanin koskettavuuden tasolle, mutta mielestäni se ei ole sen tarkoituskaan. Neljäs käsi on selkeää ja Irvingin mittakaavassa todella tiivistä kerrontaa, se on kevyt kirja, ei sellainen joka pyörii mielessä loputtomiin (kuten nyt sitten vaikka se Kaikki isäni hotellit). Mielestäni se on myös tämän romaanin vahvuus. Se ei vaadi lukijalta sellaista kestävyyttä kuin monet muut Irvingin romaanit, vaan viihdyttää.

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Täytän ensi viikolla 27 vuotta, joten olikin enemmän kuin osuvaa, että törmäsin Salmelan teokseen kirjastossa juuri nyt – aina aiemmin se on ollut pitkän varausjonon päässä. Kirjasto oli pakosti syntynyt jonkinlainen ennakkokäsitys, olihan se niin paljon julkisuudessa julkaisunsa ja saman vuoden Finlandia-kisan aikaan. Ennakkokäsitykset voivat olla vaarallisia: ainakin minä odotin jotakin aivan uskomatonta, ja kirjan alku menikin pohtiessa, että ei tämä nyt vaan nappaa, en tajua tätä, en innostu. Lopulta pääsin irti ennakko-odotuksista ja aloin ymmärtää ainakin jonkun verran, onneksi.

Salmelan romaanin keskiössä on Angie, joka 27 täyttäessään päättää, että vuoden päästä on kuuluisa ja kuollut, suuri taiteilija muiden nuorena kuolleiden joukossa. Siitä alkaa sekoilu, tai kenties oikeastaan vain jatkuu joku jo kauan sitten alkanut. Samaan aikaan Suomessa nuori perhe elää keskellä ei mitään, koettaa olla ekologinen ja toteuttaa ihanteitaan. Nämä kaksi yhdistyvät Angien muuttaessa perheen piharakennukseen.

27 eli kuolema tekee taiteilijan on kooste erilaisia kerrontatapoja ja kertojia. Ainakin minun oli vaikea saada niistä otetta, mutta vähitellen eri tyyleistä muodostui kokonaisuus jossa jokaisella tyylillä oli oma osansa, jokainen näytti samasta tarinasta eri näkökulmia ja paljasti jotain, mitä muut eivät nähneet. Tyylit olivat osittain uskomattoman ärsyttäviä, siinä määrin että pohdin onko kyseessä tekotaiteellisuus vai tavoiteltu tyylikeino. Samanlaisia olivat hahmot: kliseisiä, rasittavia, yksipuolisilta vaikuttavia. Kesti kirjan loppumetreille saakka, että aloin ollenkaan ymmärtää niitä.

Salmelan romaani ei siis ollut minulle mitenkään helppo pala, enkä oikein vieläkään osaa sanoa, missä määrin siitä pidin. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että minun vain oli pakko saada tietää, mitä Angielle käy ja suomalaisen pariskunnan keskinäiset kemiatkin alkoivat kiinnostaa. Jotenkin siitä kaikesta alkoi löytyä jotain tuttua, onhan kyse tosiaan nuorista aikuisista ja heidän valinnoistaan, siitä kun omat ideologiat ja todellisuus eivät kohtaa, siitä kun ei itse täytä omia ihanteitaan, kun huomaa elävänsä ihan toisenlaista elämää kuin joskus toivoi ja toisaalta siitä, kun ei oikein edelleenkään tiedä mitä oikeastaan haluaa.

IsoAhkera saapui taloon

Sain anopilta lahjaksi vanhan monitoimikoneen. En ole koskaan moista laitetta käyttänyt, ja olen suhtautunut niihin hiukan epäilevästi: onko oikeasti järkevää esimerkiksi vaivata taikina koneella, kun käsin koostumuksen tuntee tarkasti ja siihen on helppo vaikuttaa? Koneen monipuolisuus kuitenkin hurmasi minut (siinä on blenderikin!) ja sai katsomaan läpi sormin sitä faktaa, ettei keittiössämme oikeastaan olisi tilaa enää yhdellekään laitteelle.

Anopin vanha kone on arvioni mukaan 1980-luvulta, ja senhän kyllä huomaa ulkonäössä. Design on selvästi nykyisistä poikkeava. Arvelen kuitenkin, että toiminnollisesti kehitystä on tapahtunut aika vähän. Muutamia huvittavia yksityiskohtia lelustani toki löytyy, esimerkiksi sen nimi, IsoAhkera – eipä enää anneta kodinkoneille vastaavia suomenkielisiä nimiä.

Eilen oli vihdoin aika kokeilla uutta lelua. Huomasin, että kahdeksankymmentäluvulta olevassa laitteessa pahiten vanhentunut osa on käyttöohjevihkonen, joka on paitsi tosi ruma, myös aika huonosti tehty. Sen tulkinta olikin isoin haaste laitteen käyttöönotossa. Onneksi poikaystävä auttoi tulkitsemaan ohjeita ja sain kuin sainkin oikeat osat kohdilleen ja laitteen käyntiin.

Olin päättänyt kokeilla konetta bageleiden teossa, eli testata miten hyvin se vaivaa hiivataikinan. Tykkään vaivata taikinan itse, mutta ajattelin että kun hartiatkin olivat kipeät, tässä asiassa monitoimikoneesta voisi oikeasti olla hyötyä. Koneen ohjeistus hiivataikinan tekoon olisi kuitenkin voinut olla hiukan tarkempi. 

Ensin tuntui, ettei taikina sekoitu ollenkaan ja sitten se tarttui taikinakoukkuun ja alkoi nousta sitä ylöspäin, enkä tiennyt mitä tehdä. Oletin taikinan olevan valmista, kun se irtosi jo aika hyvin reunoista, ja laitoin sen kohoamaan. Se oli selvästi virhe, sillä kun aloitin rinkeleiden leipomisen, taikina oli aivan liian löysää ja tarttui pahasti käsiin. Jouduinkin lopulta vaivaamaan sen uudelleen käsin. Ei hyvä.

Lisäksi kone piti hetkittäin aika pelottavaa, kirskuvaa ääntä ja siitä lähti outo, muovinen haju. Täytyy siis hiukan vielä tutkia, että onhan pitkään käyttämättä ollut kone yhä kunnossa. Voi hyvin olla, että se vaati vain hiukan puhdistusta ja/tai öljyämistä. Toivon sitä kovasti. Olen nimittäin kaikesta huolimatta aika ihastunut uuteen leluuni.

(Ja niistä bageleista lisää vähän myöhemmin, niistä tuli erinomaisia.)

Ihmiskoe: muotipasta ja osaako nörtti tehdä sen

Hesari sen kertoi, että avokadopasta on nyt bloggaajien suosiossa. Kuulemma sitä tekevät kaikki ja se on aivan uskomattoman hyvää. Eihän sellaista voi olla kokeilematta.

Ohje vaikutti helpolta, joten päätimme että tämä on hyvä tilaisuus pienelle ihmiskokeelle. Päätimme testata, selviääkö nörtti lehden ohjeilla muotipastan teosta.

Hiukan ohjeistusta se vaati: basilikan ja lehtipersiljan tunnistaminen parvekkeen yrttien joukosta ei onnistunut ilman pientä ohjeistusta, ja työjärjestyksessäkin neuvoin. Muutenhan trendiruoka onkin tajuttoman helppo (kunhan kaupasta löytyy pecorino ja avokadot ovat kypsiä).

Sitten tärkein osuus, eli maistelu. Ensin huomasimme, että yksinkertaisessa ruoassa pienten juttujen kanssa on oltava tarkkana, esimerkiksi liika chili ja valkosipuli jyräävät helposti koko ruoan, ja jos ainekset sekoittaa huonosti, saa lautaselleen helposti pelkkää pastaa juuston jäädessä klöntiksi yhteen kohtaan.

Mutta oliko se hyvää? No jaa. Eihän se pahaakaan ollut, mutta ei kyllä mitenkään käsittämättömän herkullista, vaan juurikin sellaista, miltä kuvittelisin avokadon, juuston ja pastan maistuvankin.

Ei tästä siis mitään vakioruokaa tullut, mutta voisin minä sitä uudestaankin syödä, erityisesti jos sekaan heittäisi vaikkapa puolitettuja kirsikkatomaatteja tai puolikuivattuja tomaatteja.

Resepti täällä.

Kiinalainen sai Nobelin, hui kauhistus?

Odotin taas kerran aika innoissani kirjallisuuden Nobelin jakoa. Katselin palkinnon saajiksi veikkailtujen kirjoja kirjastossa pohtien, pitäisiköhän noita lainata jo nyt, ennen kuin varausjono kasvaa käsittämättömän pitkäksi. Elättelin toivoa, että joku suosikkini saisi palkinnon.

No, eipä tarvitse pelätä jonoja, eikä saanut. En nyt voi edes esittää, että tietäisin palkitusta Mo Yanista yhtään mitään, saati että olisin edes selaillut hänen kirjojaan. Onhan se vähän ärsyttävää.

Mutta silti, jotain rajaa: https://fbcdn-sphotos-b-a.akamaihd.net/hphotos-ak-snc6/285192_10151119998118598_1158768313_n.jpg

Kyllä, toivon edelleen, että ehkä sitten vaikka ensi sen Nobelin saisi Margaret Atwood tai Joyce Carol Oates. Kyllä, vastaan edelleen, että sen Nobelin sai tänä vuonna "joku kiinalainen", sillä enpä minä tuosta Mo Yanista mitään tiedä - enkä varmaan tiedäkään ainakaan ennen kuin hänen kirjoistaan joku suomennetaan. Mutta toimittajan tehtävä on ottaa selvää ja mielestäni myös olla sen verran järkevä, ettei vedä tähän keskusteluun Sofi Oksasta. Ihan oikeasti nyt, jotain rajaa.

Kuukauden kirjat, syyskuu 2012

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

   

Nora & Alicia on nimensä mukaisesti tarina kahdesta tytöstä, serkuksista. Tytöt kasvavat Kuubassa ja ovat parhaita ystävyksiä, mutta sitten kaikki muuttuu. Vallankumouksen jälkeen Noran perhe päättää paeta Yhdysvaltoihin, kun Alician perhe jää Kuubaan. Nora joutuu oppimaan uuden kielen ja uuden maan tavat, Alician on selvittävä Kuubassa.

Samartinin kirjan vahvuus on ehdottomasti Kuuban kuvauksessa: kaikki äänet, värit, tuoksut, valot, maut ja lämpö tulvivat sivuilta lukijankin mieleen.  Kuuban entisen ihanuuden kuvaus on toki yliampuvaa, mutta se taitaa kuulua tähän lajityyppiin, maasta paenneiden kertomusten nostalgiaan. Ja vaikka kuvaus on ehkä yliampuvaa, on se silti viehättävää.

Nora & Alicia on liioittelevan romantisoiva ja paikoin hyvin ennalta arvattava. Silti se oli ihan mukavaa, rentouttavaa luettavaa. Se sai hyvälle mielelle ja jaksoi kiinnostaa. Mukavaa viihdettä siis, eikä mitenkään surkeista surkeinta.

Minä luin Samartinin kirjan hetkessä. Sen tarinaan oli kiva uppoutua, olla ajatuksissa Kuuban ja Kalifornian lämmössä, samaistua hahmojen sydänsuruihin, ulkonäkömurheisiin, rakastumisiin ja ikävään. Kliseisimmät kohdat saattoi antaa anteeksi, kun kirjan parissa sai kuitenkin rentoutua totaalisesti ja nauttia ihan toimivasta romanttisesta viihteestä.

Richard Yates: Revolutionary Road

Revolutionary Road on niitä kirjoja, joista minulla oli etukäteen mielikuva vain siitä tehdyn elokuvan arvioiden ja mainosten kautta. Tiesin, että tarina käsittelee pariskuntaa, jolla ei mene kovin hyvin, siinä oikeastaan kaikki. Tällä kertaa se oli hyvä: muistikuvia oli juuri sopivasti, jotta osasin odottaa kirjalta jotain, mutta ei niin paljon, että ne olisivat häirinneet.

Yatesin romaani seuraa Wheelerin pariskuntaa 1950-luvun puolivälissä Revolutionary Hillin lähiössä Connecticutissa. April ja Frank Wheeler eivät halua olla tavallisia lähiöasukkeja, tylsiä, kaavoihin kangistuneita, perheellisiä, joiden elämä pyörii vain kodin ja työn ympärillä. Lähiöelämä ahdistaa heitä, mutta siitä irtautuminenkaan ei tunnu helpolta. Wheelerit muistelevat joskus olleensa jotain enemmän – ja ainakin he muistavat joskus odottaneensa elämältään enemmän.

Yates kuvaa nuoren pariskunnan ahdistusta tarkasti ja tukahduttava olo on helppo aistia. Siinä onkin romaanin vahvuus. Se saa tuntemaan päähenkilöiden toivottomuuden ja ymmärtämään sen, miten vaikea ongelmia on ratkaista. Samalla se tekee romaanista raskaan. Lukijakin tietää alusta asti, ettei mitään kovin hyvää voi olla tulossa.

Revolutionary Road ei saa hyvälle tuulelle, se ei piristä eikä oikeastaan millään tapaa auta pohtimaan, miten ei omassa elämässään päätyisi samaan kuin Wheelerit. Se on kuitenkin mielestäni hieno kirja. Se tuntuu aidolta, sen hiljainen tunnelma ja vähäeleinen tarkkuus tuo hahmojen tunteet esiin surullisen selkeinä.