Finlandia-spekulointia

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin tänään (esimerkiksi täällä). Myönnettävä on, että olin aika yllättynyt, monestakin seikasta.

Ensinnäkin: Ehdolla on pelkkiä naisia − ja se on tietenkin uutisoinnin kärki. Aargh. Ihan oikeasti, mitä väliä sillä sukupuolella on ja onko nämä kaikki kirjat nyt niin erityisesti jotain naiskirjallisuutta? Eivät käsittääkseni. No, on kai se silti hiukan yllättävää, että ehdolla on vain toisen sukupuolen edustajia (enkä nyt viittaa tässä ”toisen sukupuolen” käsitteeseeen). Toisaalta myös Finlandia Juniorin saajiksi on ehdolla pääosin naisia: ehdokaskirjoista vain yhden tekijänä on mies, ja tässäkin kirjassa mies on vain toinen tekijöistä. Ilmeisesti lasten- ja nuortenkirjallisuus on jo täysin hyväksytysti naisten toimialaa, joten se ei enää vaadi niin suurta huomiota.

Toisena: Ei Tervoa. Sinne suuntaan ei siis edelleenkään mene palkintoa, vaikka sitä on odoteltu ja veikkailtu vuosikaudet. Onko tämä nyt sitten tämän vuoden keskustelunaihe? Voi olla, Laylaa on kehuttu kovasti ja vähän kai alkaa jo olla sellainen tunnelma, että pitäisi sen palkinnon jo pikkuhiljaa alkaa Tervolle mennä. Mutta silti, Finlandia-ehdokkaat valitsee kolmehenkinen raati, ja palkinto annetaan yksittäisistä kirjoista eikä urasta. Vaikka Layla olisi kuinka mahtava, on ihan mahdollista että nuo kolme aidosti pitävät kuudesta kirjasta vielä vähän enemmän. Ei se Tervon romaanilta arvoa pois vie. Ja pakko hymistella ajatukselle: Tervon romaani Finlandia-palkittuna, se olisi kyllä jo sellainen joulumyyntihitti, ettei paremmasta väliä.

Kolmantena: Hirvisaari? Liksom? Vähän molemmat yllättävät, pakko myöntää. Hirvisaari ei ole imagoltaan ihan sitä nykyaikaista (ja ehkä vähän hankalaa) tyyppiä, joka niin usein palkinnot saa − vaikka onhan Finlandia tietysti aika erityislaatuinen palkinto. Liksom puolestaan on aiemmin halunnut jättäytyä Finlandia-kisan ulkopuolelle. Ja jatketaan: Hirvisaari Finlandia-palkittuna, kyllä sitäkin joulupaperiin käärittäisiin.

Neljäntenä: Miten en tiedä näistä tyypeistä mitään? Missä paljussa olen taas ollut? No, mukana on tietysti kaksi esikoistakin, joten annettakoon minulle anteeksi, etten tiedä Jenni Linturista yhtikäs mitään, enkä kyllä muista kuulleeni hänen teoksestaankaan. No, ne Liksom ja Hirvisaari nyt sitten ainakin ovat tuttuja jo äidinkielen oppikirjoista.

Finlandia-kisa on kyllä siinä mielessä hankalahko spekuloinnin kohde ja seurattavanakin hiukan tylsä, että yleensä en ole ehtinyt lukea ehdokaskirjoista yhtäkään. En nytkään. Ja oikeastaan vain Hirvisaaren ja Gustafssonin kirjoista olen edes kuullut tai lukenut paria lausetta enempää. En siis voi millään tasolla pätevästi arvioida raadin päätöstä − mainittakoon, etten sitä Tervon Laylaakaan ole lukenut. Eikä taida vielä olla moni muukaan.

Voi hyvin olla, että joku noista kuudesta romaanista löytyy minunkin joululahjapaketistani. Sitä odotellessa. On meillä ainakin Sofi Oksasta, Kjell Westöä, Hannu Väisästä ja Mikko Rimmistä lähivuosina lahjapaketeista kaivettu. Ja Helena Sinervon Runoilijan talossakin löytyy hyllystä. Eli eihän se minulle henkilökohtaisestikaan ehkä ihan yhdentekevää ole, kuka sen palkinnon saa.

Kakkuja, kakkuja, kakkuja! (Suklaa-hasselpähkinäkakku)

Synttärit saapuvat joka vuosi, oli sitä sitten juhlatuulella tai ei. Tänä vuonna en ollut ainakaan suuremmin juhlia järjestävällä tuulella, eikä vanheneminenkaan oikein innostanut, mutta halusin kuitenkin syödä kakkua ja tavata kavereita. Siispä kutsuin kaverit kahville ja leivoin neljä täytekakkua (tai no, yksi oli kääretorttu).

Rakkauden osoittaminen ruoalla voi olla monella tapaa ongelmallista ja vähän sairastakin, mutta minkäs sille voin, minusta vain on kamalan kiva leipoa ihmisille, joista pidän. Ja siinä koko höösäämisessä, aina taikinoiden vatkaamisesta pöytäliinan silittämiseen ja pöydän kattamisesta teen tarjoiluun on jotain tosi rentouttavaa ja tyydyttävää. Lisää tällaisia kahvitteluja siis, toivon, vaikken jaksaisikaan mitään isoja pippaloita vieraslistojen miettimisineen.

Kakkutarjoilu oli mielenkiintoinen mahdollisuus tarkkailla kavereiden erilaisia makumieltymyksiä ja makeansietokykyä. Itse pidin eniten pähkinäisestä suklaakakusta, joka sisälsi myös nutellaa ja banaania. Ei yllättänyt. Eniten makean perään olevien mielestä valkosuklaakakku oli ehdottomasti ykkönen. Itse olisin ehkä kaivannut siihen vaikka jotain marjoja ja taidankin seuraavaksi kokeilla valkosuklaa-smetanatäytetta vadelmien kanssa. Suklainen kermakakku ja mustikkarahkakääretorttu saivat nekin omat kannattajansa.

Suklaa-hasselpähkinäkakun alkuperäinen resepti on (jälleen) Leila Lindholmin Pala kakkua –kirjasta, mutta tietysti sävelsin vähän omiani. Alun perin kakku oli gluteeniton (vehnäjauhojen tilalla oli siis pähkinäjauhetta), ja tekemiseenkin olisi vaadittu monitoimikone. Jos tekisin kakkua uudestaan, lisäisin kenties reseptiin vielä yhden tai puoli teelusikallista leivinjauhetta. Ja koska kävi ilmi, etteivät kaikki todellakaan pidä banaanista kakuissa, voisin hyvin tehdä tätä kakkua ilman banaaniakin. Nutellakuorrute ja pähkinärouhe taikinassa nimittäin miellyttivät minua sen verran kovasti, että tätä reseptiä tulee taatusti hyödynnettyä jatkossakin.

Suklaa-hasselpähkinäkakku

1 ½ dl hasselpähkinärouhetta

1 ½ dl vehnäjauhoja

300 g tummaa suklaata

1 rkl kaakaojauhetta

200 g pehmeää voita

1 dl sokeria

6 kananmunaa

(1/2 tl leivinjauhetta)

Rouhi tai raasta 200 g suklaata ja sekoita pähkinärouheeseen ja jauhoihin. Lisää joukkoon kaakao, sokeri ja voi (ja leivinjauhe) ja sekoita tasaiseksi. Erottele kananmunien valkuaiset ja keltuaiset ja sekoita keltuaiset muihin aineksiin. Vaahdota valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Kääntele valkuaisvaahto varovasti vähän kerrassaan taikinaan.

Kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun kakkuvuokaan (halkaisijaltaan 20-24 cm). Pilko loput suklaasta palasiksi ja painele kakkutaikinaan. Paista kakkua 175-asteisessa uunissa 30-35 minuuttia.

Täyte

1 dl nutellaa

2 ½ dl tomusokeria

4 rkl kaakaojauhetta

1 tl vaniljasokeria

100 g maustamatonta tuorejuustoa

1 rkl lämmintä kahvia

2 banaania

Sekoita nutella, sokerit, kaakao ja tuorejuusto tasaiseksi. Lisää kahvi. Pilko banaanit ohuiksi siivuiksi.

Täytä kakku: leikkaa se kahdeksi kerrokseksi ja levitä pohjalle täytettä ja banaanisiivuja. Nosta toinen kerros päälle ja levitä myös sille täytettä. Anna kakun tekeytyä ainakin pari tuntia ennen tarjoilua.

Kuukauden kirjat, lokakuu 2011

Kesällä perustettu lukupiiri on muuttanut lukemista ainakin sen verran, että on aikamoinen paine saada aina edes se yksi kirja kuukaudessa luettua. Kun lukupiirin kirjat tulee yleensä hankittua kirjastosta, on sielläkin siis käytävä vähintäänkin sen yhden kerran kuussa. Ja yleensä kirjastosta tarttuu aina mukaan useampi kirja.

Tässä kuussa lukupiirimme luki Paul Austeria, ja sen lisäksi käsiini tarttui vihdoin Joyce Carol Oatesin romaani. Minun on pitänyt lukea Oatesia jo pitkään, mutta aina se on jäänyt, kirjat ovat olleen lainassa kun olen niitä etsinyt, tai käsiin on tarttunut jo niin monta muuta kirjaa, etten ole jaksanut enää poimia mukaan Oatesin melko paksuja romaaneja. Nyt tähdet olivat vihdoin suosiolliset.

Paul Auster: Oraakkeliyö

En oikein tiedä mitä odotin Oraakkeliyöltä, ehkä toivoin sen muistuttavan Sattumuksia Brooklynissä –romaania enemmän kuin vaikkapa New York –trilogiaa. Oraakkeliyö oli jotain näiden väliltä, toisaalta mukava ihmissuhdetarina, toisaalta mystisiä elementtejä sisältävä hämmentävä ja monitasoinen kertomus. Se on tarina brooklyniläisestä kirjailijasta ja hänen kirjoittamastaan romaanista, sinisestä muistikirjasta johon kirjoitetut tarinat tuntuvat jotenkin hämmentävästi tulemaan tosiksi. Se kertoo kirjailijoista, taiteilijoista, New Yorkista, pakkomielteistä ja mielen sairauksista – kuten on Austerille tyypillistä.

Aluksi kahdella tasolla liikkuva, pitkiä alaviitteitä sisältävä romaani tuntuu sekavalta ja vaikeatajuiselta. Aika nopeasti lukemisesta kuitenkin tuli helpompaa, juttu alkoi luistaa ja viitteidenkin tarinoissa pysyi mukana.

Oraakkeliyö ei saanut minua mitenkään äärimmäisen ihastuneeksi, mutta ei se huonokaan kirja ollut. Se oli minulle kirja, jonka lukee nopeasti ja kivuttomasti, mutta jota ei jää loputtomasti muistelemaan. Hyvää viihdettä ja ajanvietettä, mutta ei mitään sellaista, jota ilman en voisi elää.

Joyce Carol Oates: Putous

Putous on tarina juuri vihitystä Ariahista, joka saapuu häämatkalleen Niagaran putouksille. Kesäisenä aamuna hänen tuore aviomiehensä katoaa, heittäytyy alas jyrkänteeltä putoukseen ja jättää vaimonsa odottamaan. Ariah jatkaa elämäänsä ja menee uusiin naimisiin, mutta Niagaran putouksista tulee lähtemätön osa hänen elämäänsä, niiden jylinä kuuluu taukoamatta taustalla kaikissa romaanin tapahtumissa.

Putoukset vainoavat niiden lähellä asuvia, Ariahia ja kaikkia hänen lähellään eivätkä jätä rauhaan. Osansa tarinassa on myös saatuneella Love Canalin alueella, jonka asukkaiden asiaa Ariahin juristimies alkaa kohtalokseen selvittää. Tehtaan saastuttama asuinalue, vaaralliset putoukset ja niiden loputon jylinä sekä kaupungin ylle putouksilta laskeutuva kosteus luovat tuntuvat kietoutuvan lukijankin ympärille. Kun ajattelen Oatesin romaania, ajattelen veden virtausta ja tihkuvaa, kylmää, epäilyttävää vettä, saastetta, koko ajan läsnäolevaa uhkaa, joka on tuttu mutta silti käsittämätön. (Ja jos ja kun ahdistuksen lisäksi alkaa kiinnostaa, Niagarasta Fallsin kaupungista ja itsemurhista löytyy paljon lisätietoja. Myös Love Canal on oikeasti olemassa - ja juuri niin saastunut, kuin Oates kuvaa.)

Oates romaani oli minulle iso lukukokemus. En oikeastaan ole varma, pidinkö kirjasta: se oli ahdistava, surullinen, masentavakin ja silti kaunis ja jotenkin hämmentävän kiehtova. Sitä oli pakko lukea, vaikka usein jo kymmenen sivun jälkeen tuntui, että oli lukenut liian pitkään, oli pakko levätä, hengittää, ja ajatella jotain muuta. Luin Austerin romaanin kesken Oatesin ihan vain siksi, että en pystynyt lukemaan Oatesia yhteen menoon. Jotenkin se vain oli liikaa. Toisaalta viimeinen reilu kolmannes kirjasta tuntui helpolta ja sen luin parissa päivässä, taisteltuani ensin ensimmäisten vajaan kahden kolmanneksen kanssa pari viikkoa.

Ihastuin kovasti Oatesin tyyliin. Se ei ole helpoista helpoin, mutta miellytti minua kovasti. Niagaran putousten jylinän ja kutsun voi miltei kuulla, ja Ariahin ahdistus tuntuu niin aidolta että se melkein tarttuu lukijaankin. Ostin jo kirjamessuilta yhden Oatesin romaanin lisää ja aion taatusti tutustua muihinkin. Jotain niin kiinnostavaa, samaistuttavaa ja hämmentävää tässä kirjassa oli, että haluan ehdottomasti lukea lisää vastaavia kirjoja.

Kirjamessukokemus 2011

Pakkohan sinne oli taas itsensä tunkea, ilmaislippujen voimin tietenkin. Kunnon kulttuuritädit eivät tietenkään tukeudu mihinkään älypuhelimiin, vaan hakevat kirjakaupasta messuesitteen ja merkkaavat tussilla ohjelmaan ne jutut, joita voisi ehkä haluta mennä kuuntelemaan. Sen lehtisen kanssa siellä on sitten kiva suunnistaa ja epätoivoisesti selailla sivuja, että mitä tässä nyt milläkin hetkellä oli menossa ja missä helkkarissa mikäkin lava sijaitseekaan. Tämä kaikki on osa kokemusta, samoin kuin tungos ja pakollinen herkkupalojen metsästys. 

Vierailun aluksi on tietenkin vertailtava pakko nähdä – ja olis kiva nähdä –kohteet seuralaisen kanssa. Onneksi perinteinen messukaverini tapaa ympyröidä aika paljon samoja juttuja, eikä pahastu siitä, että yleensä väsähdämme jossain vaiheessa ja keskitymme ainakin hetkellisesti juoruiluun ja juustopaloihin kulttuurielämyksiä enemmän. Näin oli nytkin. Molempien listalta löytyi ainakin Chick litiä, Kauko Röyhkää, Missä kuljimme kerran –elokuvapohdintaa sekä Baudelairen Pahan kukat –teoksen uuden käännöksen esittely ja niitä kaikkia kävimme kuuntelemassa. Näiden lisäksi tuli siinä shoppailun ohessa kuunneltua myös Kristiina Halkolan haastattelu.

Hillitsin itseni kohtalaisen hyvin. Ostin vain yhden leivontakirjan, sekin oli tarjouksessa. Antikvariaattiosastolla hieman innostuin ja ostin yhdestä kojusta kolme romaania. Mutta se sallittakoon, ainakin kun yksi kirjoista oli Irvingin Garpin maailma, jota olen etsinyt (käytettynä) jo jonkin aikaa ja jonka taatusti lukee useampi perheenjäsen. Lisäksi mukaan tarttui Cunninghamia ja Joyce Carol Oatesia. Pidän silti suoritusta varsin maltillisena.

Joululahjalista (tai lista kirjoista, joita alan pian etsiskellä divareista) sen sijaan alkoi jo syntyä. Sille löysivät tiensä ainakin Antti Nylenin Pahan kukat –käännös, Kristiina Halkolan elämänkerta ja Sofi Oksasen Liian lyhyt hame –runokokoelma.  Näin muutamia tärkeimpiä mainitakseni.

Pakko todeta, että olen yhä samaa mieltä kuin vuosi sitten: onhan se aika outo ajatus, että pitäisi maksaa päästäkseen ostamaan, ja kaupantekoahan ne messut ovat. Syvällisimmät kirjallisuuskeskustelut käydään aivan muualla, eivätkä ne kirjatkaan siellä messuilla mitenkään superhalpoja ole. Kunnolliseen analyysiin ei parikymmentä minuuttia yleensä riitä, keskustelua harvemmin syntyy - ja miten syntyisikään, kun kuulijat eivät useimmiten ole vielä tutustuneet teokseen. Ei se silti tarkoita sitä, ettei messuilta voisi löytää erinomaisia lukukokemuksia tai kuulla kiinnostaviakin ajatuksia kirjoista ja kirjallisuudesta.

Vuohenjuustoherkkua (Vuohenjuusto-parsakaalipiiras)

Tykkään kovasti suolaisista piirakoista, mutta ovathan ne arkioloissa vähän hankalia: eivät ihan täytä kunnon aterian tehtävää, mutta tuntuu tyhmältä tehdä ihan vaan itselleen naposteltavaksikaan. Etenkin, kun töistä tulee lounaskuponkien houkuttelemana käytyä syömässä toinen toistaan epäterveellisimpiä ja aivan liian suuria lounaita, ja illalla olisi kai fiksua pysyä lähinnä hedelmien parissa.

Vuohenjuusto-parsakaalipiiras on kuitenkin sen verran täyttävä herkku, että se menee hyvin kevyestä ateriasta. Ja jos kaveriksi tekee vaikka salaatin tai keiton, täyttyy vatsa taatusti. Toisaalta se on kyllä myös täydellinen väli- tai iltapala ja maistuu vaikka viinin kanssa filosofisten keskusteluiden siivittäjänä.

Tämä piiras on se ruokalaji, jonka takia rakastuin vuohenjuustoon. Sitä on siis syyttäminen paljosta, sillä kaikenlaisia vuohenjuustoa sisältäviä ruokia on tullut tehtyä ja tilailtua ravintoloissa sittemmin aikasen paljon. Resepti on taas, kuten useimmat suosikkini, helppo ja nopea, eikä vaadi ihmeellisyyksiä. Ja kuten niin monet muut suosikit, sekin on sarjaa ”löytyi jostain lehdestä joskus kauan sitten, mutta en ihan tiedä enää mistä, ja mitä siinä alkuperäisessä ohjeessa oikeastaan edes sanottiin”. Olen siis ehkä muokannut jotain. Ja usein oikaisen vielä senkin verran, etten laita munia ja kermaa. Menee niinkin.

Vuohenjuusto-parsakaalipiiras

300 g vuohenjuustoa

1 isohko sipuli

500 g parsakaalia

500 g voitaikinaa

2 kananmunaa

2 dl (ruoka)kermaa

suolaa, mustapippuria

Hienonna sipuli ja pilko parsakaali sopiviksi paloiksi – jos käytät pakasteparsakaalia, se on yleensä valmiiksi aika hyvin paloina, mutta voihan niistäkin isoimpia vähän pilkkoa. Kuullota sipulia hetki pannulla ja lisää pannulle myös parsakaali. Kypsennä niin, että sipuli on makeaa ja parsakaali hieman pehmennyt. Mausta kasvikset suolalla ja mustapippurilla. Sekoita kerma ja kananmunat. Pilko vuohenjuusto.

Peitä irtopohjaisen kakkuvuoan pohja leivinpaperilla. Kauli 2/3 voitaikinasta levyksi. Painele se kakkuvuoan pohjalle ja reunoille. Kauli lopusta taikinasta piirakalle kansi. Laita parsakaali ja sipuli piirakan pohjalle ja levitä päälle juusto. Kaada päälle kermaseos. Asettele kansi piirakan päälle ja yhdistä reunojen ja kannen taikinat. Pistele kanteen haarukalla ilmareikiä.

Paista piirasta 225-asteisessa uunissa noin 25 minuuttia.

Kuukauden kirjat, syyskuu 2011

Olen taas sairastellut, enkä ole jaksanut edes lukea. Siksi myös tämä päivitys tulee vasta nyt, pari viikkoa myöhässä. Halusin silti kirjoittaa jotain näistäkin kirjoista, edes tavan vuoksi. Täytyy todeta, että yksi mahtavimmista kirjallisuustieteen opintojen opettamista asioista on se, ettei kaikista kirjoista todellakaan tarvitse pitää, eikä kaikkia tarvitse edes ymmärtää. Eikä siitä tarvitse mitään tunnontuskia kokea.

Paolo Coelho: Alkemisti

Kun kirjan kannessa luvataan, että se muuttaa lukijan maailman, odotukset ovat kovat. Ja niitä seuraa helposti pettymys, niin nytkin. Coelhostahan nyt on tietysti puhuttu paljon, sitä on hehkutettu ja – kuten kansikin kertoo  - myyty myös. Mutta missä on vika, kun en saanut siitä juuri mitään irti? Olenko liian kyyninen, sokea tai epäileväinen? Enkö jotenkin osaa avata silmiäni sille jollekin maailmaamuuttavalle voimalle, jonka esittelyteksi lupaa? Voi olla. Tai sitten Coelhon kirja on vain juuri sellainen yksinkertainen satu, jona sen luin, ja jonka suuri filosofia on kyllä ollut minulle tuttua kamaa jo aiemminkin. Mene ja tiedä.

Ainakin pintatasollaan Alkemisti kertoo aarretta etsimään lähtevästä paimenesta. Matkallaan paimen tapaa monenlaisia mystisiä hahmoja, epäonnistuu ja onnistuu, etsii ja löytää. Paimen matkustaa Espanjasta Marokkoon ja halki Saharan Egyptiin ja pohtii tapaamiensa hahmojen sanoja – ja lopulta ymmärtää ne.

Juuri muuta tasoa minä en tästä tarinasta löytänyt, mutta parempaa onnea muille. Kai tästä kirjasta moni pitääkin, itse lähinnä ärsyynnyin. Helppo- ja nopealukuinen se kuitenkin oli, eli menetteli siinä mielessä. Eikä siis ota paljoa, jos ei annakaan.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Juuri kun olin intoillut Cunninghamista, tartuin aivan sattumalta Elina Hirvosen romaaniin, jossa päähenkilö lukee Tunnit-romaania. Rouva Bovarysta alkanut kierre siis jatkuu edelleen. Hirvosen romaanin tajutakseen ei ole mitenkään tarpeellista tuntea Woolfin tai Cunninghamin teoksia, mutta ainakin tällaiselle intertekstuaalisuudesta innostuvalle (ja tekstien erilaisiin yhteyksiin opintojen takia jonkin verran perehtyneelle) yhteys oli kiinnostava.

Luimme Hirvosen romaanin lukupiirissämme, ja meillä oli hieman erimielisyyttä siitä, mistä romaani oikeastaan kertoi, mikä siinä oli oleellisinta. Itse luin sitä tarinana sisaruksista ja siskon vaikeasta tilanteesta veljen mielisairauden takia, mutta osa lukupiiriläisistä piti tärkeimpänä amerikkalaisen Ianin (eli tuon siskon, Annan, poikaystävän) tarinaa, osalle kirja oli ennen kaikkea kuvaus sodan haavoittamien isien perheistä. Romaani tarkastelee kaikkia näitä aiheita yhdestä päivästä käsin, kuten toki Woolfin ja Cunninghamin perinteitä kunnioittaen kuuluukin. Tarinoiden ketjussa on nyt Annan vuoro haluta keskittyä vain kirjaan, vaikka hänen pitäisi mennä tapaamaan veljeään mielisairaalaan, ja päätyä muistelemaan omaa elämäänsä ja lähipiirinsä kokemuksia.

Hirvosen teosta oli miellyttävä lukea. Se ei kenties nouse mihinkään kaikkien aikojen suosikkini –listalle, mutta aion kyllä tutustua muihinkin kirjailijan teoksiin.Hahmot olivat todentuntuisia ja koskettivatkin. Erityisesti sisaruussuhteen kuvaus tuntui todelta ja se olikin romaanissa hienointa. Rouva Bovary - Tunnit -yhteyden viihdyttävyyden lisäksi, siis.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Kuten Morrisonin romaanit yleensä, Sinisimmät silmätkään ei ollut helppoa luettavaa. Se on rakenteeltaan hankala ja aiheestakin oli hiukan vaikea saada kiinni, mielestäni vaikeampaa kuin muiden lukemieni Morrison kirjojen kohdalla. Tarina alkaa kuvauksella vaikeasta kesästä, jolloin kukat eivät kasvaneet ja Pecola oli raskaana – ja menetti lapsen. Tätä romaani alkaa taustoittaa, ajatusvirran omaisesti, vaeltaen aiheesta ja hahmosta toiseen.

Morrisonin romaaneista ei voi sanoa tulevan hyvä mieli, sen verran rankkoja aiheita ne aina käsittelevät. Sinisimmät silmät on jotenkin kaiken ahdistuksen, riittämättömyyden ja sivullisuuden ytimessä. Mikään hyvä ei vain tunnu mahdolliselta sen maailmassa, ei kertoja-Claudialle eikä pääosaan nousevalle Pecolalle. Molemmat ovat pikkutyttöjä, voimattomia vaikuttamaan omaan kohtaloonsa, lähtökohtaisesti heikoimpia. Pecola tahtoisi itselleen siniset silmät, kuten kaikkien ihailemalla Shirley Templellä. Yhtä toivottomalta kuin haave uusista silmistä, tuntuu mahdollisuus päästä elämässä joskus osaksi jostain muustakin kuin köyhyydestä, alemmuudesta ja kaikenkattavasta surkeudesta. 1940-luvulle sijoittuvassa kirjassa ei juuri valoa tai toivoa ole.

Ja silti Morrisonin tavassa kirjoittaa on aina jotain kaunista, jotain jonka takia hänen kirjojaan aina haluaa lukea. En oikein tiedä mitä, luulen etten ihan aina ymmärrä Morrisonia. Jokin tavassa ilmaista asioita kuitenkin viehättää minua ja se, miten tarinat rakentuvat kokonaisuudeksi, joka avautuu kunnolla vasta romaanin lopussa (jos silloinkaan), on jotenkin uskomattoman kiinnostavaa.

Tapaksia tytsyjen kanssa

Kokoonnuimme parin kaverin kanssa niin kutsuttuun mässäilyiltaan. Tällä kertaa teemana olivat tapakset, ja osoittautui, että kyllä niilläkin saa itselleen aikamoisen ähkyn, vaikka suurin osa tapaksista olikin ihan kasviksia. Kun kolme tyttöä käy kaupassa ja jokainen ostaa suosikkijuttujaan, tulee kokoelmasta melkoinen. 

Kesäisellä aterialla tutuksi tulleet avokadoskagenit olivat kavereideni ehdoton vaatimus ja niitä hehkutimme taas kilpaa. Että voikin olla hyvää. Itse halusin tutustuttaa kaverit Barcelonan herkkuun, marinoituun manchegojuustoon. Sain sitä kerran hämyisessä barcelonalaisessa tapasbaarissa, ja siitä tuli heti suosikkini. Ihan samaan tunnelmaan ei tietenkään kotona pääse, mutta hyvää se on kotioloissakin. Onneksi tätä tapasta on helppo tehdä itse ja manchegoakin löytyi lähikaupan hyllystä.

Näiden lisäksi pöydästä löytyi tietysti oliiveja, paria laatua juustoa, sardiineja, aurinkokuivattuja tomaatteja, viinirypäleitä ja hunajamelonia – sekä tietysti viiniä ja jälkiruokaa.

Marinoitu manchego

Manchegojuustoa

Oliiviöljyä (käytimme aurinkokuivattujen tomaattien öljyä)

Valkosipulia

Yrttimausteita, esim. basilikaa

Balsamicoa

Pilko manchego kuutioiksi – minkä kokoisia nyt haluatkaan napostella. Hienonna tai murskaa valkosipuli mahdollisimman pieneksi. Pari kynttä riittää jo aikamoiseen satsiin juustoa, eli ei kannata liioitella valkosipulin kanssa. Levitä juustot laakealle astialle, kaada päälle mausteet ja öljyä sen verran, että jokainen juustopala voi imeä sitä. Juustojen ei kuitenkaan tarvitse kokonaan peittyä. Balsamicoa tarvitaan vain vähän, itse laitoin noin teelusikallisen. Anna maustua jääkaapissa puolisen tuntia ja sekoita tarvittaessa välillä, niin että kaikki juustopalat maustuvat.