Olen taas sairastellut, enkä ole jaksanut edes lukea. Siksi myös tämä päivitys tulee vasta nyt, pari viikkoa myöhässä. Halusin silti kirjoittaa jotain näistäkin kirjoista, edes tavan vuoksi. Täytyy todeta, että yksi mahtavimmista kirjallisuustieteen opintojen opettamista asioista on se, ettei kaikista kirjoista todellakaan tarvitse pitää, eikä kaikkia tarvitse edes ymmärtää. Eikä siitä tarvitse mitään tunnontuskia kokea.
Paolo Coelho: Alkemisti
Kun kirjan kannessa luvataan, että se muuttaa lukijan maailman, odotukset ovat kovat. Ja niitä seuraa helposti pettymys, niin nytkin. Coelhostahan nyt on tietysti puhuttu paljon, sitä on hehkutettu ja – kuten kansikin kertoo - myyty myös. Mutta missä on vika, kun en saanut siitä juuri mitään irti? Olenko liian kyyninen, sokea tai epäileväinen? Enkö jotenkin osaa avata silmiäni sille jollekin maailmaamuuttavalle voimalle, jonka esittelyteksi lupaa? Voi olla. Tai sitten Coelhon kirja on vain juuri sellainen yksinkertainen satu, jona sen luin, ja jonka suuri filosofia on kyllä ollut minulle tuttua kamaa jo aiemminkin. Mene ja tiedä.
Ainakin pintatasollaan Alkemisti kertoo aarretta etsimään lähtevästä paimenesta. Matkallaan paimen tapaa monenlaisia mystisiä hahmoja, epäonnistuu ja onnistuu, etsii ja löytää. Paimen matkustaa Espanjasta Marokkoon ja halki Saharan Egyptiin ja pohtii tapaamiensa hahmojen sanoja – ja lopulta ymmärtää ne.
Juuri muuta tasoa minä en tästä tarinasta löytänyt, mutta parempaa onnea muille. Kai tästä kirjasta moni pitääkin, itse lähinnä ärsyynnyin. Helppo- ja nopealukuinen se kuitenkin oli, eli menetteli siinä mielessä. Eikä siis ota paljoa, jos ei annakaan.
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Juuri kun olin intoillut Cunninghamista, tartuin aivan sattumalta Elina Hirvosen romaaniin, jossa päähenkilö lukee Tunnit-romaania. Rouva Bovarysta alkanut kierre siis jatkuu edelleen. Hirvosen romaanin tajutakseen ei ole mitenkään tarpeellista tuntea Woolfin tai Cunninghamin teoksia, mutta ainakin tällaiselle intertekstuaalisuudesta innostuvalle (ja tekstien erilaisiin yhteyksiin opintojen takia jonkin verran perehtyneelle) yhteys oli kiinnostava.
Luimme Hirvosen romaanin lukupiirissämme, ja meillä oli hieman erimielisyyttä siitä, mistä romaani oikeastaan kertoi, mikä siinä oli oleellisinta. Itse luin sitä tarinana sisaruksista ja siskon vaikeasta tilanteesta veljen mielisairauden takia, mutta osa lukupiiriläisistä piti tärkeimpänä amerikkalaisen Ianin (eli tuon siskon, Annan, poikaystävän) tarinaa, osalle kirja oli ennen kaikkea kuvaus sodan haavoittamien isien perheistä. Romaani tarkastelee kaikkia näitä aiheita yhdestä päivästä käsin, kuten toki Woolfin ja Cunninghamin perinteitä kunnioittaen kuuluukin. Tarinoiden ketjussa on nyt Annan vuoro haluta keskittyä vain kirjaan, vaikka hänen pitäisi mennä tapaamaan veljeään mielisairaalaan, ja päätyä muistelemaan omaa elämäänsä ja lähipiirinsä kokemuksia.
Hirvosen teosta oli miellyttävä lukea. Se ei kenties nouse mihinkään kaikkien aikojen suosikkini –listalle, mutta aion kyllä tutustua muihinkin kirjailijan teoksiin.Hahmot olivat todentuntuisia ja koskettivatkin. Erityisesti sisaruussuhteen kuvaus tuntui todelta ja se olikin romaanissa hienointa. Rouva Bovary - Tunnit -yhteyden viihdyttävyyden lisäksi, siis.
Toni Morrison: Sinisimmät silmät
Kuten Morrisonin romaanit yleensä, Sinisimmät silmätkään ei ollut helppoa luettavaa. Se on rakenteeltaan hankala ja aiheestakin oli hiukan vaikea saada kiinni, mielestäni vaikeampaa kuin muiden lukemieni Morrison kirjojen kohdalla. Tarina alkaa kuvauksella vaikeasta kesästä, jolloin kukat eivät kasvaneet ja Pecola oli raskaana – ja menetti lapsen. Tätä romaani alkaa taustoittaa, ajatusvirran omaisesti, vaeltaen aiheesta ja hahmosta toiseen.
Morrisonin romaaneista ei voi sanoa tulevan hyvä mieli, sen verran rankkoja aiheita ne aina käsittelevät. Sinisimmät silmät on jotenkin kaiken ahdistuksen, riittämättömyyden ja sivullisuuden ytimessä. Mikään hyvä ei vain tunnu mahdolliselta sen maailmassa, ei kertoja-Claudialle eikä pääosaan nousevalle Pecolalle. Molemmat ovat pikkutyttöjä, voimattomia vaikuttamaan omaan kohtaloonsa, lähtökohtaisesti heikoimpia. Pecola tahtoisi itselleen siniset silmät, kuten kaikkien ihailemalla Shirley Templellä. Yhtä toivottomalta kuin haave uusista silmistä, tuntuu mahdollisuus päästä elämässä joskus osaksi jostain muustakin kuin köyhyydestä, alemmuudesta ja kaikenkattavasta surkeudesta. 1940-luvulle sijoittuvassa kirjassa ei juuri valoa tai toivoa ole.
Ja silti Morrisonin tavassa kirjoittaa on aina jotain kaunista, jotain jonka takia hänen kirjojaan aina haluaa lukea. En oikein tiedä mitä, luulen etten ihan aina ymmärrä Morrisonia. Jokin tavassa ilmaista asioita kuitenkin viehättää minua ja se, miten tarinat rakentuvat kokonaisuudeksi, joka avautuu kunnolla vasta romaanin lopussa (jos silloinkaan), on jotenkin uskomattoman kiinnostavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti