No niinhän siinä sitten taas kävi, että juuri kun olin
oikein ennakkoluuloinen, yllätyin myönteisesti. 10 kirjaa rikoksesta –sarjan eilinen
jakso Mario Puzon Kummisedästä oli erinomainen. Ja se itse kirjakin tuli
luettua viikossa, koska sekin oli suorastaan erinomaista viihdettä.
En tosiaan yleensä lue dekkareita. Ja ei, ennen kuin nyt
joku ehtii sanomaan jotain kirjallisuusmakuni hienostuneisuudesta, kyse ei ole
siitä että pitäisin niitä liian viihteellisenä. Ja kyllä, tiedän, että
dekkareita on hyvin erilaisia, olen lukenut hyvin erilaisia dekkareita, enkä
vain ole oikein koskaan innostunut niistä. Ja laajennetaanpa vielä hiukan: en
yleensä pidä mistään, mikä on liian jännittävää tai pelottavaa. En tykkää
kauhuleffoista, enkä thrillereistä. En tykkää murhista, poliisit eivät innosta,
ei vaan nappaa. Jännittävintä, mitä luen, ovat Harry Potterit (niin, en muuten
lue paljon fantasiaakaan).
Mutta se Kummisetä, siitä kyllä pidin. Eivät häirinneet
murhat eikä veri. Osansa voi olla sillä, että olen katsonut Sopranos-sarjan ja
nähnyt Kummisetä-elokuvankin, joten mafia-kuvasto oli kyllä minulle jo tuttua.
Suhtauduin siis lähtökohtaisesti myönteisesti Kummisetään.
Mafia-jutuissa on jotain samaa kuin vaikkapa merirosvoissa.
Eihän se nyt oikeastaan sen kummempaa ole kuin muukaan rikollisuus, mutta
kulissit ovat kiehtovat – merirosvoilla ne laivat ja, ainakin elokuvissa
värikkäät, sopivasti resuiset vaatteet, mafiosoilla sitten italialainen
tyylikkyys ja tietenkin ruoka. Kuten Silvia Modig ja Anna Kortelainen 10 kirjaa
rikoksesta –sarjan jaksossa toteavat, mafian maailma on oikeasti aivan kamala, äijät
ovat itsekkäitä paskiaisia, ja naisen asema surkea. Mutta sehän siinä kummaa
onkin. Ei minun tarvitse pitää mafiatarinoiden päähenkilöistä, he vain ovat
kiinnostavia.
Jakson voi katsoa täältä: http://areena.yle.fi/tv/1910489
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti