Kaikenlaisten flunssien, matkailujen ja ties minkä takia
olen lukenut viime aikoina tavallista vähemmän. On siinä jotain muutakin:
tuntuu, että olen lukenut ihan kiinnostavia kirjoja, mutta en mitään sellaista,
mistä nyt aivan valtavasti innostuisin. No, kenties se innostus taas jostain
löytyy, sillä nyt luettavana on Kjell Westön Isän nimeen, ja Westö on tähän
saakka aina saanut minut uppoutumaan luomaansa maailmaan ihan täysin.
Lisäksi tänään alkaa Ylen 10 kirjaa rikoksesta –sarja.
Mikäli aiempien vuosien tyyli jatkuu, keskustelut kyllä tempaavat mukaansa ja
pakottavat lukemaan. Vähän kyllä jännittää, sillä en oikeastaan koskaan lue
dekkareita. Saa siis nähdä, miten nyt käy.
Mutta ne toukokuun kirjat:
Jeffrey Eugenides: Virgin suicides
Middlesexin jälkeen odotin Eugenideeltä paljon – ja sitten
toisaalta taas en, minulla oli joku omituinen ennakkokäsitys Virgin suicides –romaanista,
joku epämääräinen ajatus siitä, etten varmaankaan olisi äärimmäisen ihastunut.
Enkä sitten ollutkaan.
Jotenkin en ihan saanut otetta tästä romaanista. Se oli
kyllä kiinnostava, jollain omituisella tapaa vangitseva, lukemaan pakottava,
mutta silti vähän paikoillaan junnaava, liian masentava. Tavallaan sitä halusi
kovasti lukea, mutta silti alusta asti tuntui, ettei tarinasta saa irti ihan
niin paljon kuin toivoisi.
Romaanin idea käy selväksi heti ensisivuilta: se kertoo
viidestä teini-ikäisestä siskoksesta, jotka kaikki päätyvät tekemään
itsemurhan. Tarina kerrotaan tyttöjä melkeinpä pakkomielteisesti seuraavien
poikien näkökulmasta. Tytöt jäävät siis kaukaisiksi, kaikki mitä heistä
kerrotaan, on vain muiden päätelmiä. Ehkä se olikin se, mikä minua vaivasi:
kaikki on etäännytettyä, lukija ei pääse lähelle yhtäkään hahmoa.
Silti Eugenides on kertojana niin lahjakas, että ei
tätäkään romaania huonoksi voi sanoa. Se on omituinen ja aika turhauttava,
mutta silti kiinnostava.
Michale Ondaatje: Divisadero
Divisaderon juoni menee jotenkin näin: erakkomainen isä
kasvattaa kolmea lasta – yhtä biologista ja kahta eri tavoin hänen hoidokikseen
päätynyttä – jossakin päin Kaliforniaa, erossa muista ihmisistä. Kun pieni perheyhteisö
hajoaa, kolme nuorta päätyy jokainen omille teilleen, kauas muista. Biologisen
tyttären, Annan, mukana tarina päätyy Ranskan maaseudulle, ja kolmen sisaruksen
tarinaan sekoittuu tarina ranskalaisesta kirjailijasta.
Ondaatjeessa on paljon samoja piirteitä kuin
Eugenideessa, hänkin kirjoittaa kauniisti ja luo lukijan eteen maalauksellisia
kuvia, unenomaisia tunnelmia ja hetkiä, joista voi aistia kaikki värit,
tuoksut, ilman kosteuden ja lämpötilan, voi suorastaan kuulla metsän äänet tai
tuulen autiomaassa. Ja siinä onkin myös tämän kirjan vahvuus. Hetkittäin lukija
voi vain upota kuvattuun tilanteeseen ja nauttia siitä.
Divisaderon ongelma on ehkä eniten kirjailijatarinassa.
Se voisi sinänsä olla kiinnostava ja varmaankin kahden tarinalinjan
yhdistämisestä voisi löytää paljonkin hienoja piirteitä, mutta jotenkin se vain
häiritsi minua. Se vei liikaa tilaa kolmen päähenkilön kohtaloiden setvimisestä,
ja väsytti ainakin minut täysin. Samalla vähän turhaannuin: juurihan minä olin
kiinnostunut niistä kolmesta nuoresta kalifornialaisesta, olisin halunnut
tietää heistä enemmänkin.
Ehkä olin liian huono keskittymään, tai ehkä en vain
tajunnut jotain. Jotenkin Divisadero vain jäi hiukan pettymykseksi. Se oli
kaunis, hetkittäin aivan uskomattoman kaunis, ja osittain pidin siitä todella
paljon. Mutta silti, jotain jäi vain puuttumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti