sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Kuukauden kirjat, toukokuu 2013



Kaikenlaisten flunssien, matkailujen ja ties minkä takia olen lukenut viime aikoina tavallista vähemmän. On siinä jotain muutakin: tuntuu, että olen lukenut ihan kiinnostavia kirjoja, mutta en mitään sellaista, mistä nyt aivan valtavasti innostuisin. No, kenties se innostus taas jostain löytyy, sillä nyt luettavana on Kjell Westön Isän nimeen, ja Westö on tähän saakka aina saanut minut uppoutumaan luomaansa maailmaan ihan täysin.

Lisäksi tänään alkaa Ylen 10 kirjaa rikoksesta –sarja. Mikäli aiempien vuosien tyyli jatkuu, keskustelut kyllä tempaavat mukaansa ja pakottavat lukemaan. Vähän kyllä jännittää, sillä en oikeastaan koskaan lue dekkareita. Saa siis nähdä, miten nyt käy.

Mutta ne toukokuun kirjat:


Jeffrey Eugenides: Virgin suicides

Middlesexin jälkeen odotin Eugenideeltä paljon – ja sitten toisaalta taas en, minulla oli joku omituinen ennakkokäsitys Virgin suicides –romaanista, joku epämääräinen ajatus siitä, etten varmaankaan olisi äärimmäisen ihastunut. Enkä sitten ollutkaan.

Jotenkin en ihan saanut otetta tästä romaanista. Se oli kyllä kiinnostava, jollain omituisella tapaa vangitseva, lukemaan pakottava, mutta silti vähän paikoillaan junnaava, liian masentava. Tavallaan sitä halusi kovasti lukea, mutta silti alusta asti tuntui, ettei tarinasta saa irti ihan niin paljon kuin toivoisi.

Romaanin idea käy selväksi heti ensisivuilta: se kertoo viidestä teini-ikäisestä siskoksesta, jotka kaikki päätyvät tekemään itsemurhan. Tarina kerrotaan tyttöjä melkeinpä pakkomielteisesti seuraavien poikien näkökulmasta. Tytöt jäävät siis kaukaisiksi, kaikki mitä heistä kerrotaan, on vain muiden päätelmiä. Ehkä se olikin se, mikä minua vaivasi: kaikki on etäännytettyä, lukija ei pääse lähelle yhtäkään hahmoa.

Silti Eugenides on kertojana niin lahjakas, että ei tätäkään romaania huonoksi voi sanoa. Se on omituinen ja aika turhauttava, mutta silti kiinnostava.

Michale Ondaatje: Divisadero


Divisaderon juoni menee jotenkin näin: erakkomainen isä kasvattaa kolmea lasta – yhtä biologista ja kahta eri tavoin hänen hoidokikseen päätynyttä – jossakin päin Kaliforniaa, erossa muista ihmisistä. Kun pieni perheyhteisö hajoaa, kolme nuorta päätyy jokainen omille teilleen, kauas muista. Biologisen tyttären, Annan, mukana tarina päätyy Ranskan maaseudulle, ja kolmen sisaruksen tarinaan sekoittuu tarina ranskalaisesta kirjailijasta.

Ondaatjeessa on paljon samoja piirteitä kuin Eugenideessa, hänkin kirjoittaa kauniisti ja luo lukijan eteen maalauksellisia kuvia, unenomaisia tunnelmia ja hetkiä, joista voi aistia kaikki värit, tuoksut, ilman kosteuden ja lämpötilan, voi suorastaan kuulla metsän äänet tai tuulen autiomaassa. Ja siinä onkin myös tämän kirjan vahvuus. Hetkittäin lukija voi vain upota kuvattuun tilanteeseen ja nauttia siitä.

Divisaderon ongelma on ehkä eniten kirjailijatarinassa. Se voisi sinänsä olla kiinnostava ja varmaankin kahden tarinalinjan yhdistämisestä voisi löytää paljonkin hienoja piirteitä, mutta jotenkin se vain häiritsi minua. Se vei liikaa tilaa kolmen päähenkilön kohtaloiden setvimisestä, ja väsytti ainakin minut täysin. Samalla vähän turhaannuin: juurihan minä olin kiinnostunut niistä kolmesta nuoresta kalifornialaisesta, olisin halunnut tietää heistä enemmänkin.

Ehkä olin liian huono keskittymään, tai ehkä en vain tajunnut jotain. Jotenkin Divisadero vain jäi hiukan pettymykseksi. Se oli kaunis, hetkittäin aivan uskomattoman kaunis, ja osittain pidin siitä todella paljon. Mutta silti, jotain jäi vain puuttumaan.

Ei kommentteja: