Kirjamessukokemus 2011

Pakkohan sinne oli taas itsensä tunkea, ilmaislippujen voimin tietenkin. Kunnon kulttuuritädit eivät tietenkään tukeudu mihinkään älypuhelimiin, vaan hakevat kirjakaupasta messuesitteen ja merkkaavat tussilla ohjelmaan ne jutut, joita voisi ehkä haluta mennä kuuntelemaan. Sen lehtisen kanssa siellä on sitten kiva suunnistaa ja epätoivoisesti selailla sivuja, että mitä tässä nyt milläkin hetkellä oli menossa ja missä helkkarissa mikäkin lava sijaitseekaan. Tämä kaikki on osa kokemusta, samoin kuin tungos ja pakollinen herkkupalojen metsästys. 

Vierailun aluksi on tietenkin vertailtava pakko nähdä – ja olis kiva nähdä –kohteet seuralaisen kanssa. Onneksi perinteinen messukaverini tapaa ympyröidä aika paljon samoja juttuja, eikä pahastu siitä, että yleensä väsähdämme jossain vaiheessa ja keskitymme ainakin hetkellisesti juoruiluun ja juustopaloihin kulttuurielämyksiä enemmän. Näin oli nytkin. Molempien listalta löytyi ainakin Chick litiä, Kauko Röyhkää, Missä kuljimme kerran –elokuvapohdintaa sekä Baudelairen Pahan kukat –teoksen uuden käännöksen esittely ja niitä kaikkia kävimme kuuntelemassa. Näiden lisäksi tuli siinä shoppailun ohessa kuunneltua myös Kristiina Halkolan haastattelu.

Hillitsin itseni kohtalaisen hyvin. Ostin vain yhden leivontakirjan, sekin oli tarjouksessa. Antikvariaattiosastolla hieman innostuin ja ostin yhdestä kojusta kolme romaania. Mutta se sallittakoon, ainakin kun yksi kirjoista oli Irvingin Garpin maailma, jota olen etsinyt (käytettynä) jo jonkin aikaa ja jonka taatusti lukee useampi perheenjäsen. Lisäksi mukaan tarttui Cunninghamia ja Joyce Carol Oatesia. Pidän silti suoritusta varsin maltillisena.

Joululahjalista (tai lista kirjoista, joita alan pian etsiskellä divareista) sen sijaan alkoi jo syntyä. Sille löysivät tiensä ainakin Antti Nylenin Pahan kukat –käännös, Kristiina Halkolan elämänkerta ja Sofi Oksasen Liian lyhyt hame –runokokoelma.  Näin muutamia tärkeimpiä mainitakseni.

Pakko todeta, että olen yhä samaa mieltä kuin vuosi sitten: onhan se aika outo ajatus, että pitäisi maksaa päästäkseen ostamaan, ja kaupantekoahan ne messut ovat. Syvällisimmät kirjallisuuskeskustelut käydään aivan muualla, eivätkä ne kirjatkaan siellä messuilla mitenkään superhalpoja ole. Kunnolliseen analyysiin ei parikymmentä minuuttia yleensä riitä, keskustelua harvemmin syntyy - ja miten syntyisikään, kun kuulijat eivät useimmiten ole vielä tutustuneet teokseen. Ei se silti tarkoita sitä, ettei messuilta voisi löytää erinomaisia lukukokemuksia tai kuulla kiinnostaviakin ajatuksia kirjoista ja kirjallisuudesta.

Vuohenjuustoherkkua (Vuohenjuusto-parsakaalipiiras)

Tykkään kovasti suolaisista piirakoista, mutta ovathan ne arkioloissa vähän hankalia: eivät ihan täytä kunnon aterian tehtävää, mutta tuntuu tyhmältä tehdä ihan vaan itselleen naposteltavaksikaan. Etenkin, kun töistä tulee lounaskuponkien houkuttelemana käytyä syömässä toinen toistaan epäterveellisimpiä ja aivan liian suuria lounaita, ja illalla olisi kai fiksua pysyä lähinnä hedelmien parissa.

Vuohenjuusto-parsakaalipiiras on kuitenkin sen verran täyttävä herkku, että se menee hyvin kevyestä ateriasta. Ja jos kaveriksi tekee vaikka salaatin tai keiton, täyttyy vatsa taatusti. Toisaalta se on kyllä myös täydellinen väli- tai iltapala ja maistuu vaikka viinin kanssa filosofisten keskusteluiden siivittäjänä.

Tämä piiras on se ruokalaji, jonka takia rakastuin vuohenjuustoon. Sitä on siis syyttäminen paljosta, sillä kaikenlaisia vuohenjuustoa sisältäviä ruokia on tullut tehtyä ja tilailtua ravintoloissa sittemmin aikasen paljon. Resepti on taas, kuten useimmat suosikkini, helppo ja nopea, eikä vaadi ihmeellisyyksiä. Ja kuten niin monet muut suosikit, sekin on sarjaa ”löytyi jostain lehdestä joskus kauan sitten, mutta en ihan tiedä enää mistä, ja mitä siinä alkuperäisessä ohjeessa oikeastaan edes sanottiin”. Olen siis ehkä muokannut jotain. Ja usein oikaisen vielä senkin verran, etten laita munia ja kermaa. Menee niinkin.

Vuohenjuusto-parsakaalipiiras

300 g vuohenjuustoa

1 isohko sipuli

500 g parsakaalia

500 g voitaikinaa

2 kananmunaa

2 dl (ruoka)kermaa

suolaa, mustapippuria

Hienonna sipuli ja pilko parsakaali sopiviksi paloiksi – jos käytät pakasteparsakaalia, se on yleensä valmiiksi aika hyvin paloina, mutta voihan niistäkin isoimpia vähän pilkkoa. Kuullota sipulia hetki pannulla ja lisää pannulle myös parsakaali. Kypsennä niin, että sipuli on makeaa ja parsakaali hieman pehmennyt. Mausta kasvikset suolalla ja mustapippurilla. Sekoita kerma ja kananmunat. Pilko vuohenjuusto.

Peitä irtopohjaisen kakkuvuoan pohja leivinpaperilla. Kauli 2/3 voitaikinasta levyksi. Painele se kakkuvuoan pohjalle ja reunoille. Kauli lopusta taikinasta piirakalle kansi. Laita parsakaali ja sipuli piirakan pohjalle ja levitä päälle juusto. Kaada päälle kermaseos. Asettele kansi piirakan päälle ja yhdistä reunojen ja kannen taikinat. Pistele kanteen haarukalla ilmareikiä.

Paista piirasta 225-asteisessa uunissa noin 25 minuuttia.

Kuukauden kirjat, syyskuu 2011

Olen taas sairastellut, enkä ole jaksanut edes lukea. Siksi myös tämä päivitys tulee vasta nyt, pari viikkoa myöhässä. Halusin silti kirjoittaa jotain näistäkin kirjoista, edes tavan vuoksi. Täytyy todeta, että yksi mahtavimmista kirjallisuustieteen opintojen opettamista asioista on se, ettei kaikista kirjoista todellakaan tarvitse pitää, eikä kaikkia tarvitse edes ymmärtää. Eikä siitä tarvitse mitään tunnontuskia kokea.

Paolo Coelho: Alkemisti

Kun kirjan kannessa luvataan, että se muuttaa lukijan maailman, odotukset ovat kovat. Ja niitä seuraa helposti pettymys, niin nytkin. Coelhostahan nyt on tietysti puhuttu paljon, sitä on hehkutettu ja – kuten kansikin kertoo  - myyty myös. Mutta missä on vika, kun en saanut siitä juuri mitään irti? Olenko liian kyyninen, sokea tai epäileväinen? Enkö jotenkin osaa avata silmiäni sille jollekin maailmaamuuttavalle voimalle, jonka esittelyteksi lupaa? Voi olla. Tai sitten Coelhon kirja on vain juuri sellainen yksinkertainen satu, jona sen luin, ja jonka suuri filosofia on kyllä ollut minulle tuttua kamaa jo aiemminkin. Mene ja tiedä.

Ainakin pintatasollaan Alkemisti kertoo aarretta etsimään lähtevästä paimenesta. Matkallaan paimen tapaa monenlaisia mystisiä hahmoja, epäonnistuu ja onnistuu, etsii ja löytää. Paimen matkustaa Espanjasta Marokkoon ja halki Saharan Egyptiin ja pohtii tapaamiensa hahmojen sanoja – ja lopulta ymmärtää ne.

Juuri muuta tasoa minä en tästä tarinasta löytänyt, mutta parempaa onnea muille. Kai tästä kirjasta moni pitääkin, itse lähinnä ärsyynnyin. Helppo- ja nopealukuinen se kuitenkin oli, eli menetteli siinä mielessä. Eikä siis ota paljoa, jos ei annakaan.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Juuri kun olin intoillut Cunninghamista, tartuin aivan sattumalta Elina Hirvosen romaaniin, jossa päähenkilö lukee Tunnit-romaania. Rouva Bovarysta alkanut kierre siis jatkuu edelleen. Hirvosen romaanin tajutakseen ei ole mitenkään tarpeellista tuntea Woolfin tai Cunninghamin teoksia, mutta ainakin tällaiselle intertekstuaalisuudesta innostuvalle (ja tekstien erilaisiin yhteyksiin opintojen takia jonkin verran perehtyneelle) yhteys oli kiinnostava.

Luimme Hirvosen romaanin lukupiirissämme, ja meillä oli hieman erimielisyyttä siitä, mistä romaani oikeastaan kertoi, mikä siinä oli oleellisinta. Itse luin sitä tarinana sisaruksista ja siskon vaikeasta tilanteesta veljen mielisairauden takia, mutta osa lukupiiriläisistä piti tärkeimpänä amerikkalaisen Ianin (eli tuon siskon, Annan, poikaystävän) tarinaa, osalle kirja oli ennen kaikkea kuvaus sodan haavoittamien isien perheistä. Romaani tarkastelee kaikkia näitä aiheita yhdestä päivästä käsin, kuten toki Woolfin ja Cunninghamin perinteitä kunnioittaen kuuluukin. Tarinoiden ketjussa on nyt Annan vuoro haluta keskittyä vain kirjaan, vaikka hänen pitäisi mennä tapaamaan veljeään mielisairaalaan, ja päätyä muistelemaan omaa elämäänsä ja lähipiirinsä kokemuksia.

Hirvosen teosta oli miellyttävä lukea. Se ei kenties nouse mihinkään kaikkien aikojen suosikkini –listalle, mutta aion kyllä tutustua muihinkin kirjailijan teoksiin.Hahmot olivat todentuntuisia ja koskettivatkin. Erityisesti sisaruussuhteen kuvaus tuntui todelta ja se olikin romaanissa hienointa. Rouva Bovary - Tunnit -yhteyden viihdyttävyyden lisäksi, siis.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Kuten Morrisonin romaanit yleensä, Sinisimmät silmätkään ei ollut helppoa luettavaa. Se on rakenteeltaan hankala ja aiheestakin oli hiukan vaikea saada kiinni, mielestäni vaikeampaa kuin muiden lukemieni Morrison kirjojen kohdalla. Tarina alkaa kuvauksella vaikeasta kesästä, jolloin kukat eivät kasvaneet ja Pecola oli raskaana – ja menetti lapsen. Tätä romaani alkaa taustoittaa, ajatusvirran omaisesti, vaeltaen aiheesta ja hahmosta toiseen.

Morrisonin romaaneista ei voi sanoa tulevan hyvä mieli, sen verran rankkoja aiheita ne aina käsittelevät. Sinisimmät silmät on jotenkin kaiken ahdistuksen, riittämättömyyden ja sivullisuuden ytimessä. Mikään hyvä ei vain tunnu mahdolliselta sen maailmassa, ei kertoja-Claudialle eikä pääosaan nousevalle Pecolalle. Molemmat ovat pikkutyttöjä, voimattomia vaikuttamaan omaan kohtaloonsa, lähtökohtaisesti heikoimpia. Pecola tahtoisi itselleen siniset silmät, kuten kaikkien ihailemalla Shirley Templellä. Yhtä toivottomalta kuin haave uusista silmistä, tuntuu mahdollisuus päästä elämässä joskus osaksi jostain muustakin kuin köyhyydestä, alemmuudesta ja kaikenkattavasta surkeudesta. 1940-luvulle sijoittuvassa kirjassa ei juuri valoa tai toivoa ole.

Ja silti Morrisonin tavassa kirjoittaa on aina jotain kaunista, jotain jonka takia hänen kirjojaan aina haluaa lukea. En oikein tiedä mitä, luulen etten ihan aina ymmärrä Morrisonia. Jokin tavassa ilmaista asioita kuitenkin viehättää minua ja se, miten tarinat rakentuvat kokonaisuudeksi, joka avautuu kunnolla vasta romaanin lopussa (jos silloinkaan), on jotenkin uskomattoman kiinnostavaa.

Tapaksia tytsyjen kanssa

Kokoonnuimme parin kaverin kanssa niin kutsuttuun mässäilyiltaan. Tällä kertaa teemana olivat tapakset, ja osoittautui, että kyllä niilläkin saa itselleen aikamoisen ähkyn, vaikka suurin osa tapaksista olikin ihan kasviksia. Kun kolme tyttöä käy kaupassa ja jokainen ostaa suosikkijuttujaan, tulee kokoelmasta melkoinen. 

Kesäisellä aterialla tutuksi tulleet avokadoskagenit olivat kavereideni ehdoton vaatimus ja niitä hehkutimme taas kilpaa. Että voikin olla hyvää. Itse halusin tutustuttaa kaverit Barcelonan herkkuun, marinoituun manchegojuustoon. Sain sitä kerran hämyisessä barcelonalaisessa tapasbaarissa, ja siitä tuli heti suosikkini. Ihan samaan tunnelmaan ei tietenkään kotona pääse, mutta hyvää se on kotioloissakin. Onneksi tätä tapasta on helppo tehdä itse ja manchegoakin löytyi lähikaupan hyllystä.

Näiden lisäksi pöydästä löytyi tietysti oliiveja, paria laatua juustoa, sardiineja, aurinkokuivattuja tomaatteja, viinirypäleitä ja hunajamelonia – sekä tietysti viiniä ja jälkiruokaa.

Marinoitu manchego

Manchegojuustoa

Oliiviöljyä (käytimme aurinkokuivattujen tomaattien öljyä)

Valkosipulia

Yrttimausteita, esim. basilikaa

Balsamicoa

Pilko manchego kuutioiksi – minkä kokoisia nyt haluatkaan napostella. Hienonna tai murskaa valkosipuli mahdollisimman pieneksi. Pari kynttä riittää jo aikamoiseen satsiin juustoa, eli ei kannata liioitella valkosipulin kanssa. Levitä juustot laakealle astialle, kaada päälle mausteet ja öljyä sen verran, että jokainen juustopala voi imeä sitä. Juustojen ei kuitenkaan tarvitse kokonaan peittyä. Balsamicoa tarvitaan vain vähän, itse laitoin noin teelusikallisen. Anna maustua jääkaapissa puolisen tuntia ja sekoita tarvittaessa välillä, niin että kaikki juustopalat maustuvat.

Amerikkalaiset ne osaa: omenapiirakkaa Vermontin malliin

Joskus sitä tuntee itsensä tyhmäksi. Kuten silloin kun googlailee omenapiirakkareseptiä, miettii että joku sellainen amerikkalaistyylinen (makea, runsas) voisi olla juuri nyt maistua, kiroaa epämääräisiä nettireseptejä eikä jaksa keskittyä niin paljon että löytäisi juuri sen oikean – ja tajuaa omistavansa aikasen monta keittokirjaa, joissa kyllä on moniakin omenapiirakkaohjeita. Ja että sitä amerikkalaistyylistä voisi etsiä vaikkapa Amerikan herkut –kirjasta.

Niinpä niin, himoan aina uusia keittokirjoja, vaikka en ole kokeillut jo hyllystä löytyvien resepteistä varmasti edes neljäsosaa, ja Vermont Apple Pie –niminen herkkukin oli jäänyt testaamatta. Sen vieressä ei ole kuvaa (ja kuvat ovat minulle aika tärkeitä kokkailussa), joten en ollut edes lukenut reseptiä, vaikka kirjaa on muuten tullut selailtua aika tarkasti. Resepti houkutteli: ohut pohja oli juuri sitä mitä halusinkin, ja omenien päälle ripoteltavat piparimurut ja siirappi kuulostivat mahtavilta. Pakko kokeilla, kun keittiössä odotti kassillinen anopin omenapuun erinomaisia tuotoksia.

Piiras oli jo raakana aika herkullisen näköinen.

 

 

Jill ja Joyce Parkerin Amerikan herkut –kirjassa olisi ollut ohje amerikkalaiseen piirastaikinaan, mutta tein pohjaksi kuitenkin tavallisen murotaikinan. Sitä jäi annoksesta vähän yli, mutta sehän ei haittaa, kun lopusta voi tehdä keksejä. Vaahterasiirappiakaan minulta ei löytynyt, joten ajattelin korvata sen tavallisella siirapilla. Kun siirapin lisäämisen hetki koitti, totesin siirappini jähmettyneen sen verran pahasti, että sitä ei enää oikein saanut irtoamaan purkista. Hätäratkaisuna ripottelin piirakan pinnalle ehkä kolmisen ruokalusikallista fariinisokeria. Hyvää tuli, mutta jäi vähän mietityttämään, mistä jäin paitsi. Ensi kerralla sitten siirappia.

Tämä on taas näitä leivoksia, jotka tulee helposti hotkaistua hetkessä. Piiraan olisi hyvin voinut tehdä aika korkeareunaisessa vuoassa ja laittaa täytettä enemmän – käytin itse vain kuusi pienehköä omenaa, vaikka alkuperäisohjeessa omenia oli ”8-10”. Luulen, että syvemmässä vuoassa, enemmillä omenilla ja sen siirapin kanssa piiraasta olisi tullut mehevämpi ja makeampi, eli riittoisampi.

Piparimuruseos on muuten aivan mahtavaa. Sitä voisi hyvin käyttää jonkinlaiseen omenapaistokseen (eli sellaista taitaa olla luvassa huomenna, kun eilisiltana valmistunut piirakka on jo syöty). Korvasin muuten osan pähkinärouheesta mantelilla, ja luulenpa että manteli toimisi ihan yksinäänkin. Ainakin minun pähkinäallergikko kaverini voivat syödä mantelia, ja siksi on kiva kun sitä voi käyttää.

Vermontin omenapiiras

Murotaikina:

150 g voita

4 dl vehnäjauhoja

½ dl sokeria

1 kananmuna

Nypi jauhot ja sokeri voin joukkoon. Lisää muna ja sekoita tasaiseksi. Älä vaivaa liikaa. Laita taikina hetkeksi jääkaappiin jähmettymään. Painele hieman jähmettynyt taikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.

Täyte:

Omenoita (vuoan, omenoiden koon ja oman maun mukaan 6-10)

1 dl sokeria

1 ½ dl piparkakkuja murusina

1 rkl vehnäjauhoja

½-1 tl kanelia

1 dl rouhittuja (saksan)pähkinöitä tai mantelirouhetta

50 g sulatettua voita

¾ dl (vaahtera)siirappia tai fariinisokeria

Kuori omenat ja pilko ne lohkoiksi tai kuutioiksi. Sekoita sokeri, piparinmuruset, jauho, kaneli, pähkinät ja voi muruseokseksi. Levitä puolet omenoista piirakkapohjan päälle. Ripottele päälle puolet muruseoksesta. Asettele loputkin omenat vuokaan ja ripottele loput muruseoksesta niiden päälle.

Paista 175 asteessa noin 50 minuuttia. Kuumenna siirappi lähes kiehuvaksi ja kaada se omenien päälle (tai ripottele fariinisokeria). Paista piirakkaa vielä 10-15 minuuttia.

Tomaattinen keikautus

Kunnia sille jolle kunnia kuuluu: tätä(kään) herkkua en olisi keksinyt tehdä ilman Pastanjauhajia. Sieltä ensimmäisenä bongasin keikausversion tomaattipiiraasta ja päätin, että sellaista olisi saatava. Ja kun yhtenä perjantaina tajusin kotoani löytyvän sekä tomaatteja että parmesaania, oli pakko komentaa poikaystävä kauppaan hakemaan voitaikinaa.

Minulla ei tietenkään ole uunin kestävää paistinpannua. Monenlaisia pannuja ei laatikoihin mahdu, ja jouduin sitä paitsi kieltäytymään äidin tarjoamasta valurautapannusta senkin takia, etten jaksanut kunnolla edes nostaa sitä. Tekele onnistui kuitenkin ihan hyvin niinkin, että paistoin tomaatteja ensin pannulla ja kaadoin ne sitten uunivuoan pohjalle. Voihan se olla, että joku makuhippunen jäi nyt sitten paistinpannuun, mutta kyllä se keikauskakku hyvältä silti maistui. Muuntelin ohjetta muutenkin, kuten tapoihini kuuluu.

Tomaattien, basilikan ja voitaikinan ystävänä tykkäsin tästä todella paljon – jos ei välitä voitaikinasta, niin ei tätä kyllä kannata tehdä. Minulle tämä oli erinomainen iltapala, ja söimmekin koko annoksen kerralla. Oli se ehkä vähän liikaa, mutta minkäs sitä voi kun itsehillintä pettää.

Leivokseen ei mennyt ihan koko pakettia voitaikinaa, ja lopusta sai kätevästi juustotikkuja (kun se parmesaanikin oli siinä esillä). Nekin tuli naposteltua heti.

Tämä on taas tällainen resepti, jossa määriä on vähän vaikea sanoa – taikinaa niin, että koko vuokaan riittää sentin kerros ja tomaatteja niin, että ne puolikkaina täyttävät vuoan pohjan. Basilikaa ja juustoa ihan oman maun mukaan. Jos tahtoo paksumman tai ohuemman pohjan, enemmän tomaatteja tai jotain vastaavaa, niin siitä vaan – tuskin tuo pilalle menee.

Tomaattikeikauskakku

Voitaikinaa (n. 300g)

Kirsikkatomaatteja (n. 20 kpl)

30 g voita

oliiviöljyä

3 rkl sokeria

suolaa

mustapippuria

basilikaa

(chiliä)

parmesaania raastettuna tai palasina (n. 1 dl)

Kauli voitaikina noin sentin paksuiseksi ja leikkaa siitä uunivuoan kokoinen pala. Puolita tomaatit. Itse pilkoin vielä pätkän chiliä sekaan, mutta se ei ole pakollista – laitoin vaan kun sitä sattui olemaan. Laita voi, öljy ja sokeri paistinpannuun ja lämmitä. Kun sokeri on sulanut, lisää pannuun tomaatit ja mausteet. Anna tomaattien lämmitä noin minuutti. 

Asettele tomaatit uunivuoan pohjalle leikkauspinta pohjaa vasten. Kaada päälle liemi paistinpannun pohjalta. Peitä tomaatit taikinalla.

Paista 225-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia, kunnes taikina on kypsää. Anna jäähtyä hetki ja keikauta ympäri lautaselle. Ripottele päälle parmesaania ja halutessasi tuoretta basilikaa.

Chilisäilöntää, osa 2

Ylläoleva kuva on otettu parvekkeellani eilen. Chilissäkin on taas vaihteeksi monta pientä hedelmän alkua, eli säilöäkin vielä pitänee. Lupailin kirjoittaa chili-valkosipulitahnan ohjeen, kunhan se on testattu. No, nyt on. Tahna on säilynyt hyvin jääkaapissa, ja hoitaa kyllä hommansa, eli tulista on. Eilen laitoin kaksi teelusikallista salsasatsiin ja oli kyllä tulista.

Halusin tehdä tahnan, jota voisin lisäillä lähes ruokaan kuin ruokaan. Käytän valosipulia ja chiliä niin paljon, että niiden yhdistelmällä kyllä on käyttöä. Yleispätevyyden takia en halunnut tehdä tahnasta liian makeaa tai etikkaista. Jonkun verran sokeria ja etikkaa silti laitoin, samoin suolaa, sillä ne auttavat säilyvyydessä. Eivät ne silti tunnu haittaavan, sillä tahna on niin tulista, ettei sitä paljon voi käyttää, ja tällöin myös muita mausteita tulee tosi vähän. Ajattelin alun perin jättää myös tomaatin kokonaan pois – eihän jokaiseen ruokaan tarvitse tomaattia tunkea. Päädyin kuitenkin laittamaan tahnan sekaan myös hiukan tomaattipyreetä, ettei se olisi aivan liian vahvaa.

Tapojeni mukaan en tietenkään kirjoittanut tahnan ohjetta muistiin sitä tehdessäni, joten ohje on muistinvarainen. Tahna on nyt ollut jääkaapissani suunnilleen kuukauden, ja on edelleen ihan kunnossa, eli aika säilyvää on. Jotenkin näin se  meni:

Chili-valkosipulitahna

 

n. 1 dl silputtua chiliä ja valkosipulia (molempia suunnilleen yhtä paljon)

1 rkl sokeria

2 tl suolaa

2 rkl etikkaa

2 rkl tomaattipyreetä

2 rkl vettä

Tilkka öljyä

Kuullota chiliä ja valkosipulia hetki kattilan pohjalla. Soseuta halutessasi joko sauvasekoittimella tai morttelissa – itse tein morttelissa, sillä tuli mielestäni tarpeeksi tasaista. Laita muussi takaisin kattilaan, lisää muut aineet ja lämmitä kiehuvaksi. Säilö lasipurkkiin.

Ja varoituksen sana: chiliä ja valkosipulia kuullotellessa kannattaa olla varovainen, itse yskiskelin aikasen pitkään noita höyryjä hengiteltyäni. Kannattaa myös harkita muovihanskoja ja pestä käsiä ja astioita pitkän kaavan mukaan operaation jälkeen. Eikä missään tapauksessa kannata maistella tahnaa pelkästään.