Suloisen kirpeä raparperi ja keikauskakun ihanuus

Mummolassa käyminen kannattaa aina. Sunnuntain visiitillä sain ensin köyhiä ritareita ja sitten mummi kysäisi, haluaisinko ehkä ottaa pihasta mukaani raparperia. Ja minähän halusin.

Tykkään kaikenlaisesta kirpeästä, ja raparperi on yksi suosikeistani. Mummin pihassa kasvavan raparperin voi lisäksi laskea aikalailla millä vaan kriteereillä fiksuksi syötäväksi. Sitä ei ole pilattu millään myrkkylannoitteilla, ei kuljeteltu yhtään mihinkään (paitsi nyt kotiini, mutta sekin matka tuli tehtyä julkisilla) eikä kyllästetty säilöntäaineilla. Lisäksi raparperista saa kaliumia, kalsiumia ja c-vitamiinia. Jotta raparperin sisältämä oksaalihappo ei sitoisi kalsiumia, kannattaa raparperin kanssa syödä maitotuotteita. Nyt on siis terveyssyistä suositeltavaa nauttia vaikkapa vähän jätskiä raparperin kanssa!

Vaikka raparperi on herkkuani, en oikein osaa hyödyntää sitä kovin monin tavoin. Raparperipiirakasta tulee usein mielestäni vähän tylsä, enkä siksi tee sellaista usein. Pitäisi varmaankin keitellä hilloa tai marmeladia, sellainen tulisi taatusti syötyä. Tai vaikka jotain muffinsseja, ihan taatusti raparperista saisi vaikka mitä hyvää. Eilen päätin kuitenkin selvitä helpolla ja tehdä keikausleivoksia. Samalla idealla olen tehnyt leivoksia myös nektariineista ja omenoista, ja nekin toimivat mainiosti. Tällä kertaa leivokseni takertuivat vuokien pohjiin, ja lopputuloksesta sen kyllä huomaa. Ulkonäkö ei ehkä ole hurmaavin, mutta maku toimi.

Tämä on nyt ohje pikaleivontaan, ja käytinkin valmiita voitaikinalevyjä ja tein vain neljä leivosta (sopivasti kahdelle, siis). Samalla periaatteella syntyisi isompikin piiras, eikä tässä kohtaa mielestäni tarvitse olla turhan tarkka määrien kanssa. En mitannut mitään aineksia, enkä edes katsonut kellosta paistoaikaa. Sokerin määränkin voi valita sen mukaan, kuinka kirpeästä itse tykkää.

Raparperikeikausleivokset (4 leivosta)

Voitaikinaa (2 levyä)

Raparperia (n. 2 dl pilkottuna)

(2 rkl) voita

(½ dl) sokeria

(½ dl) vettä

Pilko raparperi parin sentin mittaisiksi paloiksi. Sulata voi kattilassa. Lisää kattilaan sokeri ja vesi ja kuumenna. Anna kiehua pari minuuttia, lisää raparperi ja keitä vielä pari minuuttia.

Jaa raparperiseos pienten vuokien pohjalle. Leikkaa voitaikinasta vuokien kokoiset palat ja aseta raparperiseoksen päälle. Pistele taikinaan pari reikää. Paista leivoksia 10-12 minuuttia 225 asteessa. Kumoa leivokset hieman jäähtyneinä lautasille ja tarjoa vaniljajäätelön kanssa.

Salaatti, piirakka, oli mitä oli

Ruokakauppojen ja ravintoloiden mainokset ovat huutaneet parsaa jo pari viikkoa, ja pakkohan sitä oli sitten ostaa. Koska en tarvitse tämän päivän ateriaan ihan koko nipullista, päätin käyttää osan eiliseen ruokaani. Harvemmin sitä jaksaa vain itselleen mitään erityistä valmistaa, mutta eilen päätin olla viitseliäs. Voihan sen niinkin päin ajatella, että aika harvoin ehdin nykyisin olla yksin kotona, ottaa rennosti ja laittaa rauhassa ruokaa välittämättä kenenkään muun mieltymyksistä tai nälän asteesta, joten voihan sitä silloin vähän hemmotella itseään.

Uusimmassa Glorian ruoka & viini –lehdessä oli herkullisen näköinen parsa-perunasalaatilla täytetty piirakka. Päätin hieman soveltaa sitä. Omasta versiostani tuli aika paljon yksinkertaisempi ja koska söin yksin, myös pienempi. Siitä tuli silti myös kaunein pitkään aikaan valmistamani ruoka – itse asiassa uskomattoman kaunis minun tekemäkseni. Pohdin, että joku tällainen salaatin ja piirakan yhdistelmä voisi olla hieno vieminen ja tarjottava illanistujaisiin. Tai sitten voisi tehdä vain tuon salaattiosion ja tarjota sen leivän kanssa.

Oman piirakkani tein halkaisijaltaan 14 cm:n irtopohjavuokaan, ja annos oli noin neljäsosa alkuperäisestä reseptistä. Kertomalla määrät neljällä saisi siis tavallisen (22-24cm) irtopohjavuoallisen piirakkaa. Alkuperäisessä ohjeessa piirakkapohjassa oli spelttijauhoja, peston tilalla salviaöljyä ja pinaatin tilalla rucolaa ja punamangoldia – oikaisin siis aika paljon ja käytin niitä aineksia, joita kaapista sattui löytymään, mutta hyvää tuli näinkin.

Parsa-perunasalaatilla täytetty piirakka

Pohja

50 g voita

1 dl sämpyläjauhoja

2 rkl neljän viljan hiutaleita

1 rkl pellavansiemeniä

¼ tl leivinjauhetta

¼ tl suolaa

2 rkl ranskankermaa

Sitruunaperunat

2 pienehköä perunaa

1 rkl sitruunamehua (ja raastettua kuorta)

1 rkl oliiviöljyä

½ tl suolaa

Kastike

2 tl vihreää pestoa

½ tl juoksevaa hunajaa

1 tl kapriksia

1 tl oliiviöljyä

mustapippuria

Lisäksi

3 vihreää parsaa

kourallinen tuoretta pinaattia

oliiveja

Nypi voi ja taikinan kuivat aineet yhteen. Lisää ranskankerma ja sekoita tasaiseksi. laita taikina hetkeksi jääkaappiin jäähtymään. Painele taikina voidellun irtopohjavuoan pohjalle ja reunoille ja pistele taikinaan haarukalla reikiä. Jos haluat taikinan pysyvän tasaisena, laita sen päälle folio ja foliolle kuivattuja herneitä tai papuja painoksi. (En tehnyt tätä ja taikina vähän valui pois reunoilta, pienessä vuoassa se ei kuitenkaan ollut suuri ongelma, isossa ehkä olisi.) Paista piirakkapohjaa noin 30 minuuttia 200-asteisessa uunissa. (Folion voi poistaa noin puolessa välissä.)

Kuori perunat ja pilko ne neljään osaa – pieneen piirakkaan voi pilkkoa pienemmiksikin. Laita perunat uunivuokaan (tai jos teet isomman annoksen, pellille), kaada päälle sitruunamehu (ja kuori, jos käytät), öljy ja suola ja pyörittele perunaa niin, että mausteet ja öljy tarttuvat niihin joka puolelle. Paista perunoita 200 asteessa 35-40 minuuttia kunnes ne ovat paahtuneet kypsiksi ja ovat saaneet hieman väriä.

Poista parsoista puumainen alaosa ja kuori ne kevyesti. Leikkaa parsat kolmeen tai neljään osaan. Keitä paloja kolme minuuttia ja laita ne sitten kylmään veteen, etteivät ne kypsy enempää. Sekoita pesto, hunaja, kaprikset, oliiviöljy ja pippuri. Kokoa kaikki täytteet piirakkapohjan päälle ja pirskota päälle kastiketta.

Piirakkaan olisi sopinut hienosti vielä joku juusto, esimerkiksi mieto feta. Sekaan voisi laittaa myös jotain papuja, jotta ruoassa olisi proteiinejakin. Omasta piiraastani tuli hieman liian suolainen, mutta muuten kyllä herkullinen. Ainakin aion tehdä täytettä salaattina, se sopii laiskempiinkin päiviin ja mukaan voisi keittää vaikka kananmunia, niin olisi taatusti täyttävää.

Kuukauden kirjat, huhtikuu 2011

 En edelleenkään ehdi erityisemmin lukemaan, mutta satuin silti taas tekemään löytöjä kirjastossa. Kotona odottaa vielä aika monta kirjasto- ja divarilöytöä, mutta näihin ehdin jopa tutustumaan huhtikuussa 2011:

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Tykästyin Itkoseen nähtyäni Kohti-näytelmän KOM-teatterissa pari vuotta sitten, ja vielä enemmän tykästyin, kun luin syksyllä Anna minun rakastaa enemmän -romaanin. Olin taas ajatuksissani kirjastossa, enkä tälläkään kertaa tajunnut poimivani hyllystä novellikokoelman. En siis tosiaan yleensä lue novelleja, vaikken enää oikeastaan tiedä, miksi.

Itkosen novellit ovat romaaneista tuttua tyyliä, realistista ja helppolukuista. Sopivasti yhdistettynä kevyttä ja ajatuksi herättävää. Kertojat ovat keskenään mukavan erilaisia, ja kaikki aiheet jaksoivat kiinnostaa. En silti jaksanut aivan äärettömästi kiinnostua, enkä lukenut aivan kaikkia kirjan novelleja. Ehkä tässä on juuri se juttu, miksi harvemmin tartun novellikokoelmiin. Kun tarinat aina päättyvät nopeasti, ei tule sitä tarvetta jatkaa ja jatkaa kirjan lukemista, sitä että kiirehtii muissa hommissa että pääsee äkkiä taas lukemaan. Pieninä, rentouttavina paloina novellit toimivat, mutta eivät saaneet ahmimaan.

Miika Nousianen: Vadelmavenepakolainen

En muista, milloin olisin nauranut jonkun kirjan parissa yhtä paljon kuin Vadelmavenepakolaisen kanssa. Kirja oli täynnä lauseita kuten "Juha Valjakkala, Suomen lahja Ruotsille", ne suorastaan vaativat toistelua lähipiirille.
Vadelmavenepakolainen kertoo suomalaisesta miehestä, joka on mielestään kansallisuustransu, oikeasti ruotsalainen. Ja koska Ruotsi ei niin vain ota kansalaisekseen, on ryhdyttävä toimeen ja järjestettävä asia, vaikka lain rajoja venyttäen.
Tartuin Nousiaisen romaanin kuvitellen sen olevan jotain ainakin melko realistista, mutta toisin kävi, ja hyvä niin. Vadelmavenepakolainen on farssi, uskomaton yhdistelmä stereotypioita ja lukijan täysin yllättäviä juonenkäänteitä. Suosittelen, ehdottomasti.

Munkit tekevät vapun

Olen sairastellut taas reilun viikon ajan, eikä vappuakaan tullut juhlittua kovin railakkaasti, mutta munkkeja oli sentään saatava. Ja kukapa niitä minulle paistaisi, jollen minä itse. Joo, kaupasta saa tietysti myös, mutta ei ne vaan vedä vertoja ihan vastaleivotuille kotitekoisille. Enkä kyllä edes tiedä, saisiko mistään pikkumunkkeja, joita minä ehdottomasti vappuna haluan.

Minusta kotitekoisten munkkien kuuluu olla pieniä ja vähän epämääräisen muotoisia, koska sellaisia mummoni aina meille paistoi. Oli joka kerta yhtä hauskaa, kun mummolaan mennessä selvisi, että siellä on samana päivänä paistettu munkkeja. Yhtä hyviltä ne maistuvat itse tehtyinäkin. En ole siis edes yrittänyt tehdä rinkeleitä tai hillomunkkeja, enkä edes muovailemaan pikkumunkkeja tasaisiksi palleroiksi. Pienet ulokkeet sitä paitsi paistuvat kivan rapeiksi.

Vappumunkit

2 ½ dl maitoa

100 g voita

1 dl sokeria

25 g hiivaa

1 tl suolaa

8 dl jauhoja

noin 1 l (rypsi)öljyä paistamiseen

sokeria pinnalle

Lämmitä maito kädenlämpöiseksi. Sulata rasva ja sekoita maitoon (Itse pilkon rasvan maidon joukkoon ja laitan molemmat mikroon, sillä pehmeä rasva kyllä sekoittuu taikinaan.). Lisää sokeri, suola ja desi jauhoja ja murenna ja sekoita hiiva joukkoon. Lisää loput jauhot ja sekoita tasaiseksi. Taikinaa ei erityisesti tarvitse vaivata ja se jää veteläksi. Laita taikina kohoamaan noin puoleksi tunniksi.

Lämmitä öljy kattilassa. Lämmön sopivuuden voi kokeilla pienellä taikinanokareella: kun pienen taikinapallon tiputtaa öljyyn, sen pitäisi alkaa porista, nousta pintaan ja alkaa heti ruskistua. Ota ruokalusikallinen taikinaa kerrallaan, ja lisää se toisen lusikan avulla öljyyn. Kun alapuoli on ruskettunut, käännä munkki niin että se ruskettuu kaikkialta ja kypsyy. Kun munkki on kauttaaltaan ruskea, nosta se talouspaperin päälle niin että turha öljy valuu pois. Kierittele hieman jäähtyneet munkit sokerissa.

Munkeista ei tule aivan tasakokoisia, mikä kannattaa huomioida paistaessa – isompia pitää tietysti kypsentää pidempään. Onnistuin taas jättämään pari isompaa sisältä raa’aksi, ja juuri siksi tykkäänkin eniten pienistä munkeista. Ruokalusikallinen taikinaa on ihan sopivasti, sillä munkit vähän paisuvat kypsyessään.

Kaikki rasvassa keitettävä tuntuu aina minusta etukäteen suurelta urakalta, mutta ei noiden munkkienkaan paistaminen nyt lopulta niin kovin kauaa kestänyt. Samoilla rasvoilla paistuivat kuvassa taka-alalla häämöttävät kevätkääryleet, jotka myös kuuluivat vappuuni (mutta nimenomaan siis niin, että munkit ensin, sitten suolaiset, sillä niistä tarttuisi muuten öljyyn liikaa makua). Selvisin myös lähes palovammoitta, vaikka öljyn kanssa touhutessa on aina pieni jännitys ilmassa. Ainoa pieni ja vaatimaton palovamma syntyi kun tiputin taikinaa öljyyn kokeillakseni lämpötilan ja tippa öljyä roiskahti kädelle. ”Onhan sulla vielä kevätkääryleet jäljellä”, rohkaisi poikaystävä kun totesin munkkienpaiston jälkeen selvinneeni vähällä. Kehotan nyt kuitenkin varovaisuuteen, ihan kaikin mahdollisin tavoin.

Sitruunaherkkua

Aika usein leipomiseni alkaa soitolla äidille. Niin kävi nytkin, kun kaipasin reseptiä sitruunapiiraaseen, jota olemme leiponeet ties kuinka monta kertaa. Nyt vasta huomasin, etten ollut koskaan leiponut sitä muualla kuin äidin luona, ja kun resepti on jostain vanhasta lehtileikkeestä, ei ollut kovin helppo alkaa etsiä sitä netistä. Onneksi äiti muisti täytteen reseptin ulkoa ja muropohjan saan kyllä itsekin tehtyä ihan ulkomuistista.

Oikeastaan olisin halunnut tehdä sitruunamarenkipiirasta vaalikahvien kaveriksi (vaalit, taas yksi mahtava tekosyy herkutella), mutta olin siihen liian laiska. Tämän piirakan aineet eivät vaadi mitään keittelyitä tai sähkövatkaimella vatkaamista, joten se sopi minun sunnuntaipäivääni. Enkä edes muistanut, kuinka hyvää tämä piirakka on. Ehkä sitten pääsiäisenä jotain monimutkaisempaa.

Sitruunapiiras

Pohja:

150 g margariinia

1  muna

3 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

1,5 dl sokeria

Täyte:

3 dl ruokakermaa

3 munaa

1 ½ dl sokeria

1 sitruunan mehu ja raastettu kuori

Vaahdota rasva ja sokeri. Sekoita joukkoon muna. Lisää jauhot ja leivinjauhe taikinaan. Sekoita tasaiseksi. Painele piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Sekoita täytteen aineet keskenään ja kaada pohjan päälle. Paista noin 25 minuuttia 200 asteessa niin, että murotaikinan reunat ovat hieman ruskistuneet.

Täyte on uunista otettaessa vielä vetelää, joten sen kanssa kannattaa olla varovainen! Piirakan kannattaa myös antaa jäähtyä kunnolla, muuten täyte valuu pois piirakasta leikattaessa. Lisäksi piirakka on paremman makuista jäähtyneenä.

Poliittista runoutta en español

Sain tuliaisia Sevillasta.

Sattuipa sopivasti, juuri tänään onkin erinomainen päivä García Lorcaan tutustumiseen. García Lorca oli Granadassa syntynyt taiteilija – paitsi runoilija myös muun muassa taidemaalari ja säveltäjä – joka tapettiin Espanjan sisällissodassa vuonna 1936. Poliittinen taiteilija siis, mikäpä paremmin sopisi vaalipäivään!

Törmäsin itse Lorcan runoihin ensimmäisen kerran kirjallisuustieteen pääsykoekirjassa. Sittemmin miehen runous on tullut tutuksi muun muassa Francon aika –televisiosarjan kautta, jossa poliittisesti aktiivinen Toni kertoo kielletyistä runoista ja niiden tekijästä pikkuveljelleen. Aikamoinen hahmo Lorca kyllä olikin: vasemmistolainen, julkisesti homo (siis 20- ja 30-luvun Espanjassa!), hengaili muun muassa Salvador Dalín kanssa ja oli myös Pablo Nerudan kaveri. Ja sitten hänet tapettiin, hänen runonsa olivat kiellettyjä Francon aikana, ja hautakin löytyi vasta vuonna 1971.

En tunne Lorcan runoutta mitenkään äärimmäisen hyvin, mutta siitä, mitä olen lukenut, olen pitänyt. Nyt uuden kirjan myötä pääsen tutustumaan aiheeseen paremmin. Paitsi että yksi pikku ongelma tässä on, nimittäin se, että espanjan opinnoistani huolimatta en osaa suomentaa kirjasta edes sen nimeä. Sanakirja käteen ja opiskelemaan, ei kai tässä nyt muutakaan voi.

Kuukauden kirjat, maaliskuu 2011

Aloitin neljä viikkoa sitten työt, ja tuntuu että sen jälkeen päivät ovat kuluneet aivan käsittämätöntä vauhtia. Töissä on oikein mukavaa, mutta odotan kyllä kovasti sitä, että jossain vaiheessa jaksaisin iltaisin edes ajatella kunnolla. Alku on aina väsyttävää, ei sille mitään voi.

Maaliskuussa satuin kuitenkin lukemaan kirjoja, joista pidin aivan valtavasti. Niiden lukeminen, silloin kuin jaksoin siihen paneutua, oli ehdottomasti rentouttavaa.

Carlos Fuentes: Inez

Inez on outo, hankala ja mystinen romaani. En tiedä, tajusinko siitä oikeastaan mitään. Ainakin päällisin puolin romaani kertoo kapellimestarin ja oopperalaulajan suuresta rakkaudesta. vanha kapellimestari on jäänyt salaperäisen kristallin lumoihin, ja kristalli saa hänet muistamaan myös Inezin, rakkautensa. Selkeään rakkaustarinaan sekoittuu kuitenkin fantastisia elementtejä ja kokonaan toinen, hämmentävä maailma.

Inez on ihanan runollinen ja kaunis romaani, jonka lukemista oli alkuvaikeuksien jälkeen vaikea lopettaa. En kuitenkaan voi sanoa täysin ymmärtäneeni sitä. Romaanin tunnelma oli kiinnostava, mutta samalla jotenkin oudon pelottava, ja täysin käsittämätön.

John Irving: Leski vuoden verran

Olen oppinut luottamaan Irvingiin, enkä joutunut taaskaan pettymään. Tässä kirjassa Irvingillä on poikkeuksellisesti päähenkilönä nainen, kirjailija Ruth Cole, ja se olikin mukavaa vaihtelua. Irvingille niin ominaisesti Ruthin tarina alkaa kuitenkin jo hänen vanhempiensa ja hänen äitinsä rakastajan tarinasta. Kolmiosaisen tarinan kaksi viimeistä osaa kuvaavat aikuista Ruthia, hänen kirjailijanuraansa, matkoja Eurooppaan ja rakkauksiaan.

Romaanin tyyli on taattua Irvingiä ja jos siitä pitää, pitää varmasti tästäkin teoksesta. Tilanteet vaihtelevat rankoista naurettaviin ja monet teemat ovat tuttuja myös kirjailijan muista teoksista. En innostunut tästä romaanista aivan yhtä paljon kuin vaikkapa Kaikki isäni hotellit –romaanista, mutta täytyy huomauttaa, että se onkin yksi kaikkien aikojen suosikeistani.

Elsa Osorio: Nimeni on Luz

Löysin Osorion romaanin sattumalta antikvariaatista, ja sen takakansi sai heti innostumaan teoksesta (tällä kertaa siis tosiaan luin sen takakannen). Kirjan aiheena on Argentiinan sotiladiktatuurin aikaiset lapsikaappaukset ja aihetta tarkastellaan nuoren naisen näkökulmasta. Romaani on tarina Luzista, joka on 20-vuotiaana saapunut etsimään isäänsä Madridista, selviteltyään ensin pitkään vanhempiensa kohtaloa ja omaa taustaansa.

Teoksen aiheet, lasten riistäminen vanhemmiltaan, asian peittely, kidutukset ja kadonneiden omaisten loputon ikävä, ovat rankkoja, eikä asiaa helpota se, että tarina perustuu tositapahtumiin. Romaani on kuitenkin erinomainen, paikoitellen kuin jännittävä dekkari, paikoitellen rakkaustarina. Tarina avautuu vähitellen, eri ajoissa hyppien ja useasta näkökulmasta kerrottuna. Kerronta on silti selkeää, ja tässä kirjassa tarina onkin ehdottomasti tärkein, eivät kerronnalliset seikat. Ei helppoa luettava, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.