Joulukuun lukemiset jäivät sairastelun takia vähäisiksi. En ole vieläkään saanut edes joululahjakirjojani luetuksi, kun tukkoinen pää ei vain tunnu jaksavan keskittyä lukemiseen. Samasta syystä myös blogin päivittäminen tökkii, ja tämäkin listaus tulee myöhässä.
Paul Auster: Mies pimeässä
Suomessa Mies pimeässä ilmestyi yhteispainoksena Matkoja kirjoittajankammiossa –tarinan kanssa. Kirja sattui silmiin antikvariaatissa ja ostimme sen isälleni joululahjaksi. Ehdin kuitenkin salakavalasti lukea ensimmäisen osan ennen lahjan antoa.
Kuten tavallista, Austerin tekstin lukeminen oli helppoa ja nopeaa ja laatu taattua. En kuitenkaan pitänyt tästä tarinasta yhtä paljon kuin Austerin aiemmista. Lyhyt teksti kertoo vammautuneesta kirjailijasta, joka on muuttanut erosta selviävän tyttärensä, ja poikaystävänsä kuolemasta järkyttyneen tyttärentyttärensä luo. Yöllä kirjailija ei saa unta, vaan pohtii omaa elämäänsä ja uutta romaania, jonka tarina limittyy kirjailijaan omaan elämäntarinaan. Molemmat ovat kiinnostavia, mutta tässä oli mielestäni myös romaanin ongelma: olisin halunnut päästä tarinoihin syvemmälle, mutta lyhyt teksti oli vain pintaraapaisu. kuten sanottua, kyllä Austeria aina ilolla lukee, mutta ei tämä kirja aivan samanlaista vaikutusta tehnyt kuin aiemmat lukemani Austerit.
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Olin nähnyt Itkosen Kohti-näytelmän KOM-teatterissa, mutten ollut lukenut hänen kirjojaan, joten kun näin kirjoastossa sattumalta tämän kirjan, ajattelin että olisi hyvä aika tutustua tähänkin paljon puhuttuun kirjailijaan. Tykkäsin Kohti-näytelmästä kovasti, joten ennakko-odotukset olivat hyvät, eikä kirja niitä pettänyt.
Tämä kirja on ehdottomasti yksi viime aikojen suosikkejani. Se oli juuri sopivan viihteellinen, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu, ihanan helppo lukea mutta ei kuitenkaan liian yksinkertainen. Tarina laulajatähti Summer Maplesta, tai enemmänkin hänen läheisistään, äidistä ja entisestä poikaystävästä vei minut täysin mukanaan ja ahmin kirjan parissa päivässä. Pidin viittauksista populaarikulttuuriin, pidin yllätyksistä ja pidin siitä, että loppujen lopuksi hahmot olivat kovin tavallisia ihmisiä.
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Jatkoin edelleen Morrison-harrastustani. Minun kansani, minun rakkaani on lukemistani Morrisonin kirjoista varmaankin raskain – eivätkä ne aiemmatkaan kovin keveitä olleet. Morrisonin varmaankin kuuluisin teos kertoo entisistä orjista ja heidän mahdottomista tilanteistaan, joissa hyviä vaihtoehtoja ei ole. Tarinan päähenkilö on karannut naisorja, joka on tappanut yhden lapsistaan. Naisen tarina avautuu Morrisonille tyypillisesti vähitellen.
Kuvaukset orjien oloista, heidän kohtelustaan ja yrityksistä elää vapaata elämää ja järjestää lapsilleen paremmat olot ovat ahdistavia. Raskasta luettavaa, mutta silti tässäkin tarinassa oli pieni toivon häivähdys.
Mario Vargas Llosa: Puhujamies
Vargas Llosa on jälleen niitä kirjailijoita, joista olen kyllä kuullut paljon, mutta en muista, olenko aiemmin oikeastaan lukenut hänen teoksiaan. Tarkoituksena oli kyllä tarttua niihin jo alkusyksystä, mutta sitten mies meni saamaan Nobelin, eikä uudempia kirjoja enää millään saanut kirjastosta.Puhujamies kuvaa Perun intiaaneja ja heidän kulttuuriaan ja minulle, joka olen lapsesta asti lukenut kaikenlaisia intiaanikirjoja tämä romaani oli tietysti erittäin mielenkiintoinen lukukokemus.
Puhujamiehen kertoja on akateemikko, joka heti teoksen alussa törmää italialaisessa galleriassa kuviin machiguena-intiaaneista ja alkaa muistella vanhaa ystäväänsä, Naamarikko-nimellä tunnettua kansantieteilijää, joka tutustui jo nuorena läheisesti Amazonin intiaaneihin. Akateemikkojen tarinan ohella kulkee machiguenojen tarusto, välillä käsittämätön ajatuksenvirta. Näistä kahdesta muodostuu hieno kokonaisuus, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti