Kuukauden kirjat, toukokuu 2012

Emily Brontë: Humiseva harju
 

Humiseva harju on taas sitä sarjaa kirjoja, jotka olisi jo ajat sitten pitänyt lukea. Mutta kun en ollut. Kun pääsiäisenä lueskelin arviota uudesta Humiseva harju –elokuvasta, totesin että nyt on aika tullut. Alkoi ärsyttää kun en yhtään ymmärtänyt, että millainen tyyppi se Heatcliff nyt oikeastaan on, ja mitä se epätoivoinen rakkaustarina nyt tässä yhteydessä sisältää. Tiesin siis kirjasta jo kaikenlaista, mutta ei se mitään, sillä Bronten teos on rakennettu niin, että lukijakin saa heti alkuun tietää aika suuren osan osan lopputuloksesta.

Humiseva harju on siis kirja rakkaudesta, mutta yhtä paljon myös ilkeydestä, vihasta, hulluudesta ja epätoivosta. Se on synkkä kirja, jossa yhden onni on aina toisen epäonni ja jossa jokaisessa hahmossa on synkkä puoli. Kyseessä ei siis ole mikään hyvänmielenromaani, enkä edes kutsuisi sitä yksiselitteisesti rakkaustarinaksi, sillä se voisi olla hiukan harhaanjohtavaa – kirja ei todellakaan ole kuvaus yhdestä rakastavasta parista ja heidän suhteestaan. Humisevassa harjussa ei ole mitään yhtä selkeää juonta tai päähenkilöä, muttei se myöskään ole mikään suuri sukutarina, vaikka se kahta perhettä ja taloa kuvaakin.  

Bronten romaania voi kiittää siitä, miten se on kestänyt aikaa: tämän romaanin voi yhä lukea ja siitä voi saada jotain irti. Toki siinä on vanhentuneita piirteitä, mutta ei mitenkään liikaa. Tarina etenee hiukan turhankin hyppelehtien ja jättää monesti henkilöiden tunteet ja motiivit kuvaamatta, mikä teki hahmoihin samaistumisen melko hankalaksi, mutta on varmaankin jokaisen lukijan arvioitavissa, pitääkö jonkinlaista fragmentaarisuutta kirjailijan virheenä vai harkittuna kuviona, tekona joka antaa lukijan omalle tulkinnalle tilaa.

Minun oli paikoin vaikea ymmärtää suurten tunteiden syitä ja hahmojen ilkeys, suoranainen pahuus tuntui myös siksi hieman epäuskottavalta, mutta onhan tässä romaanissa jotain kiehtovaa, se on pakko myöntää. Ainakin jos vähän antaa oman mielikuvituksen työskennellä, on helppo kuvitella kaipauksesta hullu Heatcliff kuulostelemassa, humiseeko sumuisilla harjuilla tuuli vai menetetyn Cathyn ääni. Ja vaikka vihan syyt joskus jäävätkin epäselviksi, tunteenpurkaukset huonosti perustelluiksi ja hahmot hiukan pinnallisiksi, on ainakin epätoivo selvästi aistittavissa. Pakko sekin myöntää, että kaikessa hulluudessaan ja synkkyydessään Heatcliffin hahmossa on jotain kiehtovaa. Ihan vain sen takia tämä kirja kannatti lukea. Nyt ainakin ymmärrän, mistä puhutaan, kun mainitaan Heatcliff.

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Kirjoitin aiemmin elokuva-arvion ja elokuvasta napatun kansikuvan aiheuttamista ennakkoluuloistani tätä kirjaa kohtaan. Ne eivät kuitenkaan enää häirinneet, kun aloitin lukemisen, ja hyvä niin, sillä Vettä elefanteille oli erittäin miellyttävä tuttavuus. Se oli helppo ja koskettava, ihana rakkaustarina jota lukiessa todellakin sai rentoutua.

Vettä elefanteille kertoo nuoresta Jacobista, joka epätoivon hetkellä päättää hypätä ohikulkevaan junaan, ja päätyy niin mukaan sirkukseen. Sirkus koituu Jacobin kohtaloksi: siellä hän tutustuu monenlaisiin ihmisiin ja eläimiin, mutta ennen kaikkea kauniiseen Marlenaan. Sirkuksessa on kuitenkin rahanahne johtaja ja Marlenalla aviomies, ja lisäksi sirkukseen hankitaan vielä elefantti, joka Jacobin pitää opettaa esiintymään. Tarinan kertojana on yhdeksänkymppinen Jacob, joka muistelee vanhainkodissa elämäänsä.

Gruen rakentaa tarinansa hienosti. Heti romaanin alussa luodaan jännite: kuvaus onnettomuudesta, jonka lukija näin tietää olevan tulossa jo ennen kuin ymmärtää, mitä tilanteessa oikeastaan tapahtuu. Minä tempauduin romaanin maailmaan mukaan heti alusta asti niin täysin, että koko kirja piti lukaista läpi parissa päivässä, koko ajan mielessä pieni pelko lopputuloksesta.

Romaanin tarina on paikoin hyvinkin kliseinen ja sokerinenkin, samanlaisiin hahmoihin on törmännyt aika monessakin jenkkielokuvassa. Silti Vettä elefanteille oli jotenkin aivan ihanaa luettavaa. Osansa oli ainakin sirkuksella miljöönä. Sitä kuvattiin paljon ja maalailevasti – tästä romaanista oli varmasti helppo tehdä elokuvan käsikirjoitus – ja romantisoiden. Ainakin minun mieleni täyttyi kauniista kuvista, auringonlaskuista, väreistä, musiikista ja tuoksuista, minun mielessäni sirkus oli kaikesta liasta ja rujoudesta huolimatta romanttisen kiehtova paikka. Siksi Gruenin romaanin parissa oli mukava viettää aikaa. Se oli viihdettä, oikein mukavaa viihdettä.

Riikka Pulkkinen: Totta

Totta on tarina kolmen sukupolven naisista: Elsasta, joka on kuolemassa syöpään, hänen tyttärestään Eleonoorasta, joka ei tiedä miten suhtautua heikentyvään äitiinsä ja tyttärentytär Annasta, joka ei halua ajatella oman elämänsä ongelmia, vaan keskittyy pohtimaan isoäidin paljastamaan salaisuutta perheen menneisyydestä. Tarinan edetessä jokainen hahmo joutuu pohtimaan, millaisen aseman hän perheessä haluaa ottaa, miten käsitellä menetystä, miten tulla toimeen läheisten mutta silti jotenkin vieraiden ihmisten kanssa ja mikä oikeastaan on totta.

Romaanissa ärsytti hieman liiallinen kikkailu. Pitikö sinne nyt tunkea kaikki vähän erikoiset sanat, pitikö pakosti kirjoittaa välillä kovin analyyttisesti, välillä fiilistellen. Paikoitellen tunnelman muutokset ja tyylin rikkovat sanat tuntuivat aika laskelmoiduilta (ja tässä kohtaa voisin viitata aiempaan tekstiini Pulkkisesta ja tästä romaanista, sillä luulen että tuo pohdinta selittää aika pitkälti näitä tuntemuksia). Hiukan myös ärsytti aika epärealistiselta, tai ainakin omasta näkökulmastani kaukaiselta tuntuva asetelma, korostetun sivistynyt perhe, nuorekkaat, älykkäät isovanhemmat, suku jossa mummon kanssa leikitään pukuleikkejä ja juodaan viiniä pihakeinussa ja vaari on tuntee lapsenlapsensa vieraiksi, mutta lähtee silti heidän kanssaan kaupungille analysoimaan ohikulkijoita.

Parasta taas oli se, ettei romaani yrittänytkään olla mikään yleispätevä kuvaus maailmasta ja ihmisluonteesta, vaan kuvaus yksittäisten ihmisten tunteista. Sellaisenaan se onnistui paikoitellen kuvaamaan tunteita aidosti ja tunnistettavasti, sanomaan ääneen ajatuksia jotka lukijakin ehkä on ajatellut, mutta joita ei oikein uskalla sanoa ääneen. Tuo aitous oli sen verran miellyttävää, että epärealistisuudenkin saattoi antaa anteeksi.