Mexico: nähtävyydet joita ei kannata jättää väliin

Mexicossa (/Mexico Cityssä) on tietysti valtavasti nähtävää, mutta on muutamia juttuja, joita ei kannata jättää väliin.

1. Teotihuacan

Tunnin bussimatkan päästä kaupungista sijaitsevat intiaanikaupunki Teotihuacanin rauniot ovat nähtävyys, joihin suurin osa Mexicossa vierailevista suuntaa ja siihen on kyllä syynsä. Teotihuacan on iso ja kohtalaisen hyvin säilynyt alue, jossa riittää nähtävää ja ihmeteltävää.
Yli 2000 vuotta sitten rakennettu Teotihuacan oli aikanaan uskonnollinen keskus, jossa asui yli 100 000 ihmistä. Teotihuacanin pyramidit ovatkin korkeita ja näyttäviä. Aika vaikeaa siinä on olla innostumatta kun kiipeää maailman kolmanneksi korkeimmalle pyramidille, Auringon pyramidille.

Teotihuacaniin tehdään Mexicosta monenlaisia päiväretkiä, opastuksella ja ilman ja myös taksikuskit tyrkyttävät matkaa kaupungilla. Paikalle pääsee kuitenkin myös ihan tavallisella bussilla, jolla menopaluu maksaa suunnilleen kahdeksan euroa. Mukaan kannattaa pakata vettä ja pientä naposteltavaa, koska alueella vaellellessa ei ruokaa ja juomaa ole mitenkään koko aikaa tarjolla. Kannattaa muistaa myös aurinkorasva.

2. Xochimilco

Xochimilco on yksi Mexicon kaupunginosista, mutta turisteille se tarkoittaa kelluvia puutarhoja, joihin pääsee tutustumaan veneretkellä pitkin kanavia. Ja millaisella veneretkellä! Koristellussa vanhassa puuveneessä istuskelua, olutta ja naposteltavaa, mariachi-orkestereja ja juhlivia paikallisia… Xochimilco on paikka, jonne mennään ottamaan rennosti ja juhlimaan.

Xochimilcon kanavat ovat vähän kitchiä ja ympäristösyistäkin ehkä vähän epäilyttävä juttu. Lisäksi matka sinne kestää melko kauan. Mutta silti, veneretki Xochimilcossa oli ehkä reissumme hauskin juttu, kokemus joka taatusti säilyy mielessä.

Kanaville pääsee matkustamalla metrolla ja paikallisjunalla ja kävelemällä junalta kanaville (opastus on vähän huono, mutta kyllä sinne löytää). Veneretkistä pyydetään aika suolaisia hintoja, ja toiminnassa on pientä huijauksen makua. Meitäkin alkoi matkallamme oma-aloitteisesti neuvoa paikallinen nainen, joka sitten yllättäen tulikin rantaan myymään meille venereissua. Myyjän mukaan meidän piti ottaa vene kahdestaan – kuulemma turistilakien mukaan kaksi porukkaa eivät saa vuokrata venettä yhdessä, mutta selitys kuulosti kyllä aika omituiselta. Kahdestaan ajelu tuli aika kalliiksi (nelisenkymppiä puoleltatoista tunnilta), eikä kuskimme todellakaan käyttänyt ajeluun koko sitä aikaa josta maksoimme, joten jutusta jäi hiukan huono maku. Kannattaa siis olla tarkkana. Ja jos tuntuu, ettei välttämättä halua olla veneessä omalla porukalla, kannattanee vaikka junassa ja tai asemalla lyöttäytyä juttusille muiden turisteilta näyttävien kanssa. Jos satamassa alkaa neuvotella retkestä yhdessä, ei myyjällä taida olla asiaan mitään sanomista.

3. Antropologinen museo

On kuppia, kulhoa, korua, pylvästä, patsasta ja kivitaulua. Mexicon antropologinen museo on iso ja sen intiaaniesineiden kokoelma ihan valtava. Parasta on, että astioiden ja korujen lisäksi museosta esimerkiksi suuria patsaita. Jos amerikan alkuperäisasukkaat ja heidän kulttuurinsa yhtään kiinnosta, ei tätä museota kannata jättää väliin.

Museo on vähän syrjässä eikä esillepanokaan ole ihan museoiden huippuluokkaa. Esineistö on kuitenkin niin upeaa, että pikkuviat on helppo ohittaa. Vierailuun kannattaa varata aikaa, sillä katsottavaa todella riittää.

4. Templo Mayor

Mexicon historiallinen keskusta on rakennettu vetiseen maahan, ja maa vajoaa. Vahat rakennelmat ovatkin mikä mihinkin suuntaan vinossa.

Pyramidin rauniot aivan keskellä kaupunkia ja samalla oppitunti siitä Mexicon historiasta. Templo Mayor ei ehkä ensivilkaisulla vaikuta kovin ihmeelliseltä, mutta rauniot ja museo muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden ja samalla saa näkökulmaa koko kaupungin kehittymiseen. Templo Mayor onkin ehdottomasti Mexicon historiallisen keskustan kiinnostavin nähtävyys. Katedraalissa ei ole mitään valtavan ihmeellistä – onhan noita eteläinen Eurooppa täynnä – eikä keskusaukio Zocalokaan varsinaisesti häikäissyt. Mutta Templo Mayorissa vierähti muutama tunti huomaamatta ja vierailun jälkeen olo oli innostunut.

Kojulta kojulle – katuruokaa Mexicossa

Mexicossa ei voi olla huomaamatta, että ulkona syödään paljon. Ja monesti ihan siis konkreettisesti ulkona, kojuista joita löytyy katujen reunoilta ihan loputtomasti. Katujen varsilla myydään niin tacoja, tamaleja ja paahdettuja maissintähkiä, kuin kahvia, churroja, kakkupaloja ja tuorepuristettuja mehujakin. On quesadilloja, flautaseja ja tostadoja. On burritoja, chevicheä, hodareita, ranskalaisia ja täytettyjä leipiä. On auton takaluukkuun kyhättyjä kahviloita, yhden muovipöydän tortas-ständejä ja toisaalta hyvinvarusteltuja kärryjä, joiden baaritiskin ääreen voi istua nauttimaan tacot valitsemillaan täytteillä sekä monen paistopisteen ulkoilmaravintoloita, joissa kokki kantaa annoksen pöydän ääressä istuvan asiakkaan eteen. Ja sitten on vielä lukuisten kauppahallien ruokatarjonta.

Meksikon pääkaupungissa vierailevan kannattaakin ehdottomasti kokeilla ainakin jotain ruokakojujen tarjonnasta. Jos hygienia pelottaa, ainakin kauppahallien kojut ovat usein siistejä ja paremmin varustellut ruokakärryt pitävät yleensä tiskeillään käsidesiä. Tietenkin voi myös harkita, paljonko kypsentämätöntä ruokaa ständeistä ostaa.

Omalla reissullani en turhan paljon miettinyt ruokakojujen ruoan riskejä. Koko kaupunki on sen verran iso riski, ja ravintoloissakin on aina vaara saada esimerkiksi vesijohtovedellä huuhdeltuja kasviksia, joten katuruoka ei tuntunut sen vakavammalta uhalta. Matkaseuralaiseni kyllä sai matkalla jonkun vatsapöpön, mutta ruokamyrkytyksestä ei kyllä ollut kyse, joten tauti saattoi hyvinkin tulla jostain muualta kuin ruoasta.

Kun katuruokaa on muutenkin niin monenlaista, on tasokin vaihtelevaa. Coyoacanin kaupunginosan kauppahallin tostadat olivat aivan käsittämättömän hyviä ja tilauksestani puristettu appelsiinimehu oli (tietenkin) erinomaista, mutta kyllä katuruokiin maistui myös keskinkertaisia kokemuksia. Toisaalta eipä se nyt niin kamala menetys ole, jos ruoasta on maksanut alle euron.

Niin, halpaa se katuruoka tosiaan on. Jos matkalla haluaa selvitä halvalla, ovat ruokaständit ehdottomasti helppo tapa säästää. Ja toisaalta pienet annokset mahdollistavat myös monenlaisten ruokien kokeilemisen, mikä on toki matkalla mukavaa.

Ravintola Pujol, huippua myös kasvissyöjälle

Meksikon hintataso on sen verran alhaisempi kuin Suomen, että siellä pienituloisenkin ruokaintoilijan on varaa kokeilla vähän hienompia ravintoloita. Siispä aloinkin jo alkusyksystä tutkia, mikä voisi olla hyvä paikka kokeilla hiukan hienompaa ruokailua kaikkien tacoständien välissä. Valinta osui Mexicon (Mexico Cityn/Ciudad de Mexicon) parhaaksi ja maailman 17. parhaaksi arvioituun ravintola Pujoliin.

Pujolin hintataso ei varsinaisesti päätä huimaa: kymmenen ruokalajin ateria irtoaa vajaalla viidellä kympillä. Kyllä, se on ihan käsittämätön hinta ateriasta täällä Meksikossa ja kyllä, kun mukaan nappaa viinipullon ja pistää vielä tipit päälle, tulee kahden hengen ateriasta kyllä isompi lasku kuin mihin meidän opiskelijan ja alle-keskipalkkaisen taloutemme on tottunut, mutta ei sitä silti kalliiksi voi sanoa.

Pujolin ideana on tarjota perinteisiä meksikolaisia ruokalajeja ja raaka-aineita modernisti tehtyinä. Saimmekin syödä muun muassa pikkumaissia muurahaiskastikkeessa, kaktussalaattia, porsaanvatsaa, kalatacon ja molea.

Käsittämättömän hyvä kalataco.

Ruoka oli yksinkertaisesti erinomaista, viimeisteltyä ja hienostunutta. Olen itse yleisesti ottaen enemmän vähän ronskimman ruoan ystävä – en pidä näpertelyä mitenkään itsearvoisen hienona juttuna ja rennompikin ulkoasu kelpaa. Pujol kuitenkin osaa näpertelyn sen verran hyvin, että pakko siitä oli nauttia. Annokset ovat pieniä, mutta kun niitä saa kymmenen, ei nälkäiseksi tarvitse jäädä. Kymmenen upean annoksen sarja on varsinaista ilotulitusta: on herkkiä makuja ja hienovaraisia annoksia, on tulisuuttakin, kastikkeita joita saa lisätä itse ja tortilloja joita syödä muun ruoan kanssa.

Erityismaininnan Pujol ansaitsee siitä, että siellä kelpaa olla kasvissyöjä. Alkupalat sisälsivät kalaa ja muurahaisia, mutta muuten koko aterian olisi voinut valita kasvisruokana ihan suoraan listalta. Minä valitsin ateriaani kalatacon, muuten kaikki (niitä alkupaloja lukuun ottamatta) oli kasvista. Vegaaninkin olisi ollut helppoa, sillä mikäli oikein ymmärsin, eläinkunnan tuotteita kasvisannoksissa edusti lähinnä parin annoksen hapankerma, joka olisi ollut helppoa jättää pois.

Ruoan lisäksi Pujolissa erinomaista oli palvelu. Kaikki tarjoilijat eivät puhuneet englantia, mutta kun mainitsin, ettei mieheni puhu lainkaan espanjaa, englantia osaava tarjoilija tuli oitis selostamaan meille menun. Muuten tarjoilijoita kävi luonamme alvariinsa, tuomassa ruokaa, kaatamassa viiniä (tietenkin tarjoilija huolehti, että ostamastamme pullosta riitti sopivasti koko aterialle), tuomassa uusia ruokailuvälineitä ja hakemassa vanhoja pois. Koska ruokalajeja oli tosiaan kymmenen, tuomista ja viemistä riitti.

Pujol ei kokonaisuudessaan aivan mahtava. Jos Mexicoon eksyy, kannattaa sinne ehdottomasti koettaa päästä syömään. Me varasimme pöydän hyvissä ajoin, mutta vaikkei sitä olisi tehnytkän, kannattaa kokeilla onneaan. Ainakin meidän ravintolassa ollessamme – keskellä viikkoa ja aika aikaisin illalla – ravintolassa oli pari tyhjääkin pöytää.

Vain yksi miinus Pujolille on annettava: yhdessä alkupaloista oli tonnikalaa. Hyvin vähän, mutta kuitenkin. Söin sen silti. Ja se oli itkettävän hyvää. 

Pahis-alkupahana tonnikalaa.

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

Pyhän lehden kirja on resepteillä höystetty fiktiivinen elämänkerta Frida Kahlosta. Siinä taiteilijan elämän merkittävimmät tapahtumat ja ihmiset yhdistyvät hänen elämänsä tärkeimpiin ruokiin, resepteihin jotka Frida kirjasi salaiseen mustaan muistivihkoonsa, Pyhän lehden kirjaan. Lähden parin päivän päästä Mexicoon (eli siis Mexico Cityyn), joten kaikki Meksiko-aiheiset kirjat ovat kelvanneet syksyn aikana. Kun lisäksi olen kiinnostunut meksikolaisesta ruoasta ja saatan muutenkin lueskella reseptejä ihan ilokseni, tällainen yhdistelmä oli toki minun mieleeni.

Frida Kahlon tarinassa riittää kyllä aineksia romaaniin, ja onhan hänestä paljon kirjoitettukin (muun muassa pari vuotta sitten lukemani Frida http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2010/10/ihmeellinen-frida-ja-houkutteleva.html). Haghenbeck ei ollut tuonut Fridan tarinaan juurikaan mitään sellaista, mitä hänestä ei olisi jo useasti kerrottu, vaan hän seuraa Fridan elämän tunnetuimpia vaiheita. Tälle romaanille erityistä – reseptien lisäksi – on fantasia, jonka voi halutessaan tulkita Fridan lääkehoureiksi, uniksi tai kuvitelmiksi.

Ehkä kiinnostavinta romaanissa on se, miten Fridan taiteellista heräämistä ja hänen taiteilijuutensa kehittymistä seurataan. Haghenbeck kuvaa, kuinka vammautunut nuori tyttö löytää taiteesta vapautuksensa ja kuinka avioliittoonsa pettynyt nainen itsenäistyy oman ilmaisunsa kautta. Osiot, joissa kuvataan sitä, kuinka Frida saa ideat töihinsa ja maalaa, ovat kiinnostavia.

Reseptien yhdistäminen muuhun tarinaan on seikka, joka ihan taatusti ärsyttää monia lukijoita. Voisin veikata, ettei ihan jokainen jaksa lukea ainesluetteloita ja valmistusohjeita kovinkaan tarkasti. Ne kuitenkin luovat tunnelmaa ja niiden kautta lukija pääsee sukeltamaan Fridan maailmaan, hänen keittiönsä tuoksuihin, juhlapöytään ja eväshetkiin. Toisaalta jos reseptit ärsyttävät, niin kyllä tämän romaanin voisi ihan hyvin lukea hyppäämällä suoraan ohjeiden yli.

Haghenbeckin kirjalla oli hetkensä, mutta en ollut siitä mitenkään äärimmäisen vakuuttunut. Tarina ei missään vaiheessa päässyt oikein kunnolla mihinkään, vaikka tilanteita kyllä kehiteltiin ansiokkaasti. Frida Kahlon hahmo on jo itsessään sen verran dramaattinen ja traaginen, että sen kuvaus vaatii suuria tunteita. Pyhän lehden kirja jätti kuitenkin hiukan kylmäksi. Kiinnostavaa, mutta ei järin tunteikasta. Monesti se olisi ihan hyväksyttävää, mutta Fridan kohdalla tunteenpaloa jää kyllä kaipaamaan.

Parasta joulussa on riisipiirakat (riisipiirakat vehnäkuoreen)

Perheeni joulupöytään kuuluu herkku, jota en ole kuullut kenenkään muun kuin sukulaisteni tekevän: vehnästaikinaan tehdyt, umpinaiset riisipiirakat. Isäni äidillä oli tapana tehdä piirakoita jouluisin, ja nykyisin vanhempani tekevät niitä.

Pehmeään vehnätaikinaan tehdyt piirakat ovat ihan eri juttu kuin tavalliset karjalanpiirakat. Ne ovat pehmeitä, lempeän makuisia ja täyttäviä.  Erityisen hyvältä ne maistuvat aamupalalla, vähän lämmitettyinä. Lihaa syövät perheenjäseneni pitävät piirakoista kinkun kanssa, mutta minusta ne kaipaavat seurakseen vain voita tai margariinia.

Riisipiirakat vehnätaikinaan
 
Taikina:
5 dl maitoa
50 g hiivaa (tai kuivahiivaa pakkauksen ohjeen mukaan)
1–2 tl suolaa
½ dl sokeria
12–14 dl vehnäjauhoja
150g margariinia tai voita

riisipuuroa
kananmuna voiteluun
 
Kauli taikina vajaan sentin mittaiseksi levyksi ja leikkaa siitä kiekkoja pyöreällä muotilla. Jos kiekot joutuvat odottamaan ennen täyttämistä ja kohoavat, niitä voi vielä hieman painella juuri ennen täyttämistä.  Koko on makuasia, mutta ei näistä mitään valtavia kannata tehdä. Laita kiekoille riisipuuroa ja painele reunat yhteen niin että piiraista tulee puolikuita. Älä laita liikaa täytettä, ja painele reunat hyvin yhteen haarukalla.
Voitele piirakat kananmunalla ja paista niitä 225 asteessa kunnes piiraat ovat saaneet hiukan väriä, noin 10 minuuttia.

Nämä piirakat voi hyvin tehdä etukäteen, sillä ne kestävät pakastamista hyvin.

David Nicholls: Kaikki peliin

Kun jo romaanin kannessa lukee ”Vapise, Nick Hornby”, ei vertailua voi välttää. Omalla kohdallani vertailua lisäsi myös se, että luin David Nichollssin romaanin heti Hornbyn uusimman jälkeen. Kun oma Hornby-faniuteni ei ole mikään salaisuus, on selvää, ettei tuollainen vertailu todennäköisesti päädy verrokin kannalta mitenkään mahtavasti. Siksi olikin hauskaa, että Nicholls pärjäsi oikein mukavasti.

Nichollsin Kaikki peliin kertoo yliopistossa opiskelun aloittavasta Brianista, joka ajattelee upean elämän alkavan, kun tylsä kotikaupunki junttimaisuuksineen jää taakse. Fuksin elämä ei kuitenkaan ole ihan niin loistokasta, eikä Brian itse yhtään sen coolimpi kuin koskaan ennenkään, eivätkä epätoivoiset yritykset esittää sellaista suju kovinkaan menestyksekkäästi. 

Nuoren miehen ajatukset täyttää tietenkin pian myös se äärettömän ihana tyttö, juuri se suosittu ja kaunis, rikkaan perheen tytär, jonka moni muukin haluaisi. Lisäksi Brian päättää osallistua opiskelijoille tarkoitettuun visailuohjelmaan, ja uskoo että menestys siinä toisi paitsi mainetta ja kunniaa, myös sen tytön.

Ja kuten tyyliin kuuluu, mikään ei suju ihan niin kuin Brian toivoisi, vaan kommelluksista koituu loputon sarja noloja tilanteita.

Vilkaisin muita tästä romaanista kirjoitettuja arvioita, ja aika moni tuntuu pitävän Kaikki peliin –romaania lähinnä lapsellisena. Minusta se oli kuitenkin hauska. Kyllä, päähenkilö on kovin keskenkasvuinen hahmo ja siksi monet romaanin aiheetkin ovat lapsellisia. Mutta niinhän se vain on, että 19-vuotiaan elämässä kaverit ja menestyminen sosiaalisten suhteiden kiemuroissa ovat aika isoja juttuja ja aika monelle myös hankalia. Ja jos nyt totta puhutaan, niin moni aika paljon vanhempi sekoilee elämässään aika pitkälti samalla tavoin. Ja toki Nicholls vetää monissa kohdissa överiksi, mutta sehän juuri onkin hauskaa. 

Niin. Uusin Hornby oli mahtava, ja kieltämättä sen hahmot ongelmineen ovat monella tapaa lähempänä omaa elämääni kuin Nichollsin kuvaamat opiskelijat – ja siksikin helpommin samaistuttavia. Toki Kaikki peliin oli myös aika ennalta arvattava, mutta ei kuitenkaan mielestäni kovin häiritsevästi. Ei, ei tämä nyt vielä Hornbyä vapisuta, mutta kyllä minä tämän kirjan oikein ilolla luin.

Nick Hornby: Juliet riisuttuna

Nick Hornby on yksinkertaisesti mahtava. Kun haluaa jotain viihdyttävää, hauskaa ja silti tunteisiin vetoavaa luettavaa, Hornbyyn voi aina luottaa. Olen lukenut kaikki hänen romaaninsa ja pitänyt niistä kaikista. Uusin romaani, Juliet riisuttuna, on ehkäpä hänen parhaansa. Se ei ole ihan vähän sanottu.

Julietin idea on Hornbymäinen: on toisiinsa kyllästynyt englantilaispariskunta, Duncan ja Annie, joiden elämään päästään mukaan heidän USA:n matkallaan. Duncan on – tietenkin – intohimoinen fani, joka on houkutellut avopuolisonsa eräänlaiselle pyhiinvaellusmatkalle parikymmentä vuotta aiemmin katoamistempun tehneen muusikon, Tucker Crowen, elämän merkkipaikoille. Kun Duncan ja Annie palaavat kotiin Duncan saa paketin, joka sisältää yllätyksen: uuden version Tucker Crowen kuuluisimmasta levystä, Julietista. Levy sisältää demoversiot albumin kappaleista ja sen nimi on Juliet riisuttuna.

Tästä alkaa hornbymäisen huima tarina Duncanista, Anniesta ja Tucker Crowesta, jonka suhde omaan musiikkinsa on kaukana Duncanin palvonnasta – tämän enempää tarinasta ei kannata paljastaa, sillä sehän veisi osan lukuilosta. 

Kuivaa huumoria, uskomattomia juonenkäänteitä ,noloutta, ja vakavan ja hullunkurisen sekoittamista, siinä Hornbyn huumorin ainekset, jotka jälleen kerran saivat minun hykertelemään lukiessani. Mahtavaa.