Rikos yllätti kirjallisuustieteilijän

No niinhän siinä sitten taas kävi, että juuri kun olin oikein ennakkoluuloinen, yllätyin myönteisesti. 10 kirjaa rikoksesta –sarjan eilinen jakso Mario Puzon Kummisedästä oli erinomainen. Ja se itse kirjakin tuli luettua viikossa, koska sekin oli suorastaan erinomaista viihdettä.

En tosiaan yleensä lue dekkareita. Ja ei, ennen kuin nyt joku ehtii sanomaan jotain kirjallisuusmakuni hienostuneisuudesta, kyse ei ole siitä että pitäisin niitä liian viihteellisenä. Ja kyllä, tiedän, että dekkareita on hyvin erilaisia, olen lukenut hyvin erilaisia dekkareita, enkä vain ole oikein koskaan innostunut niistä. Ja laajennetaanpa vielä hiukan: en yleensä pidä mistään, mikä on liian jännittävää tai pelottavaa. En tykkää kauhuleffoista, enkä thrillereistä. En tykkää murhista, poliisit eivät innosta, ei vaan nappaa. Jännittävintä, mitä luen, ovat Harry Potterit (niin, en muuten lue paljon fantasiaakaan).

Mutta se Kummisetä, siitä kyllä pidin. Eivät häirinneet murhat eikä veri. Osansa voi olla sillä, että olen katsonut Sopranos-sarjan ja nähnyt Kummisetä-elokuvankin, joten mafia-kuvasto oli kyllä minulle jo tuttua. Suhtauduin siis lähtökohtaisesti myönteisesti Kummisetään.

Mafia-jutuissa on jotain samaa kuin vaikkapa merirosvoissa. Eihän se nyt oikeastaan sen kummempaa ole kuin muukaan rikollisuus, mutta kulissit ovat kiehtovat – merirosvoilla ne laivat ja, ainakin elokuvissa värikkäät, sopivasti resuiset vaatteet, mafiosoilla sitten italialainen tyylikkyys ja tietenkin ruoka. Kuten Silvia Modig ja Anna Kortelainen 10 kirjaa rikoksesta –sarjan jaksossa toteavat, mafian maailma on oikeasti aivan kamala, äijät ovat itsekkäitä paskiaisia, ja naisen asema surkea. Mutta sehän siinä kummaa onkin. Ei minun tarvitse pitää mafiatarinoiden päähenkilöistä, he vain ovat kiinnostavia. 

Jakson voi katsoa täältä: http://areena.yle.fi/tv/1910489

Baijerin iloja

Kävin tyttökavereiden kanssa pikaisella Baijerin reissulla. Tutustuimme Neuschwansteinin hulppeaan linnaan, patikoimme sateisessa Garmisch-Partenkirchenissä ja vietimme pari vieläkin sateisempaa päivää Münchenissä. Sade hiukan rajoitti matkailun iloja, ja lisäksi kamerani katosi tai varastettiin, joten kuvatkin jäivät vähäisiksi. 

Mutta ei se mitään, parit matkavinkit voin silti kertoa, vaikkakin tosiaan tällä kertaa aika vähäisellä kuvituksella.

Garmisch-Partenkirchen

Syö: Mukkefuck

Osuimme ensimmäisenä iltanamme sattumalta aivan mahtavaan ravintolaan. Meillä oli taas se tyypillinen reissuporukan ongelma: yhdellä ei ole ollenkaan nälkä, toisella on aivan kamala nälkä, kolmas tahtoo oluen ja neljäs ”voisi syödä jotain pientä”. No, Mukkefuck ei nyt varsinaisesti ole mikään olutjuottola, eikä myöskään mikään pikkusyötävien paikka. Kaikki olivat kuitenkin tyytyväisiä.

Itse söin aivan tajuttoman hyvän peruna-kanttarellistruudelin, joka tarjoiltiin haudutetun purjosipulin ja valkosipulisen kastikkeen kanssa. Kasvissyöjäkin oli siis onnellinen. Niille, joilla ei ollut niin iso nälkä, löytyi esimerkiksi keittoja. Mukkefuckin kuuluisuuksia taitavat olla sen salaatit, joita tarjoiltiin valtavissa kulhoissa. Niissäkin siis riittäisi syötävää.

Näe: Partnachklamm

Paikkakunnan ykkösnähtävyys on tietenkin Zugspitze. Meidän vierailumme aikaan oli kuitenkin aivan liian sateinen ja sumuinen sää sen valloitukseen, joten tyydyimme Partnachklammiin. Se todella kannatti, vuoristojoen viertä kulkeva luola oli todella upea. 

Neuschwanstein

Neuschwansteinin linna on juurikin se kuuluisa Prinsessa Ruususen linna. On tornia ja uloketta ja koko linna aivan mahtavalla paikalla vuoren rinteessä. Lisäksi linna on aika lähellä Müncheniä ja Garmisch-Partenkircheniä, joten jos vuokraa auton, siellä on helppo pistäytyä. Naapurissa olisi toinenkin linna, Hohenschwangau, johon olisi helppo pistäytyä samalla. Me jätimme Hohenschwangaun kuitenkin väliin.

Neuschwanstein on tosiaan aika upea näky ja oli siellä ihan kiva pistäytyä. Kannattaa kuitenkin huomata, että tavallinen turistikierros linnassa kestää noin puoli tuntia, ja kun mukana on samalla kertaa muutama kymmen muukin vierailija, ei kokemus ole ihan äärimmäisen ihmeellinen. Linnasta saa kierroksella nähdä vain hyvin pienen osan – varmaankin osittain siksi, että suuri osa linnasta ei ole koskaan valmistunut. Ulkoa linna on kyllä tosiaan hieno, ja niin ovat myös näkymät näköalapaikoilta. Niiden takia linnalla pistäytymistä voi hyvin suositella, jos sattuu liikkumaan lähiympäristössä. Ja jos tykkää vaeltaa, linnan ympäristössä voisi tehdä kätevästi parin tunnin vaelluksen.

München

Näe: Museum Brandhorst

Minulla on tapana käydä jokaisella matkallani jossain modernin taiteen museossa. Münchenissä kohteeksi valikoitui Museum Brandhorst, jossa katselin muun muassa Andy Warholin ja Cy Twomblyn töitä. Tykkäsin museosta kovasti, jo rakennus oli mukavan ilmava ja rauhoittava. Lisäksi museo oli minulle sopivan kokoinen, eli ei mitenkään valtava.

Näe: Deutsches Museum

Münchenin taatusti kuuluisin museo, valtava Deutsches Museum on sellainen, jota sanotaan tiedemuseoksi, vaikka nimitys ei sille oikeastaan oikein sovikaan. No, on siellä toki tiedettäkin, mutta varmaankin kiinnostavimpia useimmille ovat erilaiset kulkuvälineet ja koneet, joita museossa on valtava kokoelma. On sukellusvenettä, lentokonetta, painokonetta, vanhoja soittimia, minirautatie, avaruusosasto, laivojen pienoismalleja, lasinpuhallusta ja ties mitä. Niin paljon kaikkea, että varmaan jokainen kiinnostuu jostain ja aikaa saa helposti kulumaan. Näytteillä olevien esineiden monipuolisuus heijastuu myös kävijäkuntaan: sateisena sunnuntaina me, neljä parikymppistä naista, emme erottuneet erityisesti joukossa, mutta paikalla oli kyllä paljon myös lapsiperheitä.

Kuukauden kirjat, toukokuu 2013

Kaikenlaisten flunssien, matkailujen ja ties minkä takia olen lukenut viime aikoina tavallista vähemmän. On siinä jotain muutakin: tuntuu, että olen lukenut ihan kiinnostavia kirjoja, mutta en mitään sellaista, mistä nyt aivan valtavasti innostuisin. No, kenties se innostus taas jostain löytyy, sillä nyt luettavana on Kjell Westön Isän nimeen, ja Westö on tähän saakka aina saanut minut uppoutumaan luomaansa maailmaan ihan täysin.

Lisäksi tänään alkaa Ylen 10 kirjaa rikoksesta –sarja. Mikäli aiempien vuosien tyyli jatkuu, keskustelut kyllä tempaavat mukaansa ja pakottavat lukemaan. Vähän kyllä jännittää, sillä en oikeastaan koskaan lue dekkareita. Saa siis nähdä, miten nyt käy.

Mutta ne toukokuun kirjat:

Jeffrey Eugenides: Virgin suicides

Middlesexin jälkeen odotin Eugenideeltä paljon – ja sitten toisaalta taas en, minulla oli joku omituinen ennakkokäsitys Virgin suicides –romaanista, joku epämääräinen ajatus siitä, etten varmaankaan olisi äärimmäisen ihastunut. Enkä sitten ollutkaan.

Jotenkin en ihan saanut otetta tästä romaanista. Se oli kyllä kiinnostava, jollain omituisella tapaa vangitseva, lukemaan pakottava, mutta silti vähän paikoillaan junnaava, liian masentava. Tavallaan sitä halusi kovasti lukea, mutta silti alusta asti tuntui, ettei tarinasta saa irti ihan niin paljon kuin toivoisi.

Romaanin idea käy selväksi heti ensisivuilta: se kertoo viidestä teini-ikäisestä siskoksesta, jotka kaikki päätyvät tekemään itsemurhan. Tarina kerrotaan tyttöjä melkeinpä pakkomielteisesti seuraavien poikien näkökulmasta. Tytöt jäävät siis kaukaisiksi, kaikki mitä heistä kerrotaan, on vain muiden päätelmiä. Ehkä se olikin se, mikä minua vaivasi: kaikki on etäännytettyä, lukija ei pääse lähelle yhtäkään hahmoa.

Silti Eugenides on kertojana niin lahjakas, että ei tätäkään romaania huonoksi voi sanoa. Se on omituinen ja aika turhauttava, mutta silti kiinnostava.

Michale Ondaatje: Divisadero

Divisaderon juoni menee jotenkin näin: erakkomainen isä kasvattaa kolmea lasta – yhtä biologista ja kahta eri tavoin hänen hoidokikseen päätynyttä – jossakin päin Kaliforniaa, erossa muista ihmisistä. Kun pieni perheyhteisö hajoaa, kolme nuorta päätyy jokainen omille teilleen, kauas muista. Biologisen tyttären, Annan, mukana tarina päätyy Ranskan maaseudulle, ja kolmen sisaruksen tarinaan sekoittuu tarina ranskalaisesta kirjailijasta.

Ondaatjeessa on paljon samoja piirteitä kuin Eugenideessa, hänkin kirjoittaa kauniisti ja luo lukijan eteen maalauksellisia kuvia, unenomaisia tunnelmia ja hetkiä, joista voi aistia kaikki värit, tuoksut, ilman kosteuden ja lämpötilan, voi suorastaan kuulla metsän äänet tai tuulen autiomaassa. Ja siinä onkin myös tämän kirjan vahvuus. Hetkittäin lukija voi vain upota kuvattuun tilanteeseen ja nauttia siitä.

Divisaderon ongelma on ehkä eniten kirjailijatarinassa. Se voisi sinänsä olla kiinnostava ja varmaankin kahden tarinalinjan yhdistämisestä voisi löytää paljonkin hienoja piirteitä, mutta jotenkin se vain häiritsi minua. Se vei liikaa tilaa kolmen päähenkilön kohtaloiden setvimisestä, ja väsytti ainakin minut täysin. Samalla vähän turhaannuin: juurihan minä olin kiinnostunut niistä kolmesta nuoresta kalifornialaisesta, olisin halunnut tietää heistä enemmänkin.

Ehkä olin liian huono keskittymään, tai ehkä en vain tajunnut jotain. Jotenkin Divisadero vain jäi hiukan pettymykseksi. Se oli kaunis, hetkittäin aivan uskomattoman kaunis, ja osittain pidin siitä todella paljon. Mutta silti, jotain jäi vain puuttumaan.

Parsaa, kevättä ja raikkautta

Sen verran mainosten uhri minäkin olen, että kun jokakeväinen parsaintoilu alkaa joka ikisessä lehdessä, on sitä herkkua saatava itsekin. En ole oikeastaan edes aivan varma, kuinka paljon pidän parsasta, mutta houkuttelevat reseptit ovat saaneet minut ainakin uskomaan, että se on suurta herkkua. Siispä sitä on saatava.

Söin taannoin juttutuvassa erinomaista paprikarisottoa parsan kanssa, ja päätin kokeilla jotain vastaavaa kotona. Hyvänkin risoton ongelma on yleensä se, että jossain vaiheessa se kaikki täyteläisyys alkaa tökkiä. Halusin siis risoton oheen jotain raikasta. Parsa toki hoitaa osan siitä hommasta, mutta päätin tehdä sen lisäksi vielä tomaattisalaatin auttamaan asiaa.

Kokkaus sujui taas sähläten, olin väsynyt, päätä särki, en keskittynyt ja arvioin oman nopeuteni yläkanttiin. Ruoasta ei siis tullut ihan täydellistä, mutta oli se silti aika tajuttoman hyvää. Ensi kerralla sitten paremmin. Tämä resepti onkin osittain sitä mitä minun piti tehdä, eikä sitä mitä oikeastaan tein.

Paprikarisotto

Paprika

200 g risottoriisiä

n. 6 dl kasvislientä tai liemikuutio ja vettä

Sipuli

Pari valkosipulin kynttä

1 ½ dl Valkoviiniä tai kuivaa omenasiideriä

2 dl raastettua parmesaania

50 g voita

Suolaa, mustapippuria

Paahda paprika uunissa: paista sitä lähellä grillivastusta 225 asteessa niin, että pinta tummuu. Kääntele, jotta paprika paahtuu joka puolelta. Anna jäähtyä hetki ja rapsuta sitten paprikan kuori pois. Poista siemenet paprikan sisältä. Soseuta tai pilko aivan pieniksi paloiksi.

Silppua sipuli ja valkosipuli. Laita sipulit ja riisit kuullottuman öljyyn. Kun riisit muuttuvat läpikuultaviksi, lisää viini tai siideri. Sekoita. Lisää kasvislientä (tai kasvisliemikuutio ja vettä) vähitellen, sitä mukaa kun riisit imevät nesteen. Lisää ripaus mustapippuria. Sekoittele välillä, jotta risotosta tulee puuromaista. Kypsennä riisiä kunnes se on kypsää, mutta vielä hiukan napakkaa – riisipakeissa on yleensä joku arvio kypsymisajasta. Lisää paprika suunnilleen puolivälissä kypsymistä. Kun riisi on sopivaa, ota risotto liedeltä, ja sekoita siihen parmesaani ja voi. Lisää tarvittaessa suolaa.

Huom! Osta kunnon risottoriisiä. Minä olin ostanut risottoriisin nimellä myydyn pakkauksen, mutta riisi ei kyllä ollut ihan sellaista kuin olisi pitänyt: riisinjyvät olivat ihan liian pitkiä, ja ne pysyivät turhan irrallisina. 

Parsa

Nippu vihreää parsaa

Poista parsan varresta kova osa ja kuori parsat. Paista parsoja parilapannulla pari minuuttia eri puolilta niin, että niistä tulee pehmeitä. Voit tietysti myös keittää parsat tai paistaa niitä tavallisella pannulla, mutta parilalla paistaminen on kenties vaivattominta.

Tomaattisalaatti

2 isoa tomaattia

pieni nippu rucolaa

muutama lehti basilikaa

 2rkl balsamicoa

2 rkl oliiviöljyä

suolaa ja pippuria

Pilko tomaatti kuutioiksi ja silppua rucola. Hienonna basilika. Sekoita kasvikset ja pyörittele balsamico ja öljy niihin. Mausta suolalla ja pippurilla. Tarjoa risoton ja parsan kanssa.

Street Gastro, pala San Franciscoa Helsingissä

Food truckit ja ylipäätään laadukas pikaruoka olivat ehdottomasti yksi parhaista jutuista viimekesäisellä san Franciscon vierailullani. Onneksi tällä kertaa ei tarvitse vain kaihomielin pohtia, että jospa joskus meillä Suomessakin, sillä Helsingin Sofiankadulla toimiva Street Gastro ajaa asiansa erinomaisesti. Pistäydyin Street Gastrossa lounaalla eilen ja visiitti oli kyllä erinomaisen miellyttävä.

Street Gastro toimii juurikin sillä samalla toimivaksi todetulla periaatteella, kuin laadukkaan pikaruoan sanansaattajat muuallakin maailmassa: simppeliä, tuoretta sapuskaa, ei liikaa kikkailua, ei loputtomiin vaihtoehtoja, vaan muutama toimiva juttu. Street Gastrossa ne ovat toimivat sandwichit, jotka kyllä ovat aikalailla samaa kamaa kuin vaikkapa Berliinin falafel-ateriat. No, oli nimitys mikä hyvänsä, mutta hyvää se oli. 

Ainakin eilen tarjolla oli vain neljä erilaista leipää: nautaa, possua, kanaa ja kasvista. Kaverini syömä possuleipä sisälsi nyt niin muodikasta pulled porkia, kasvisleipä falafeltyyppisiä pyöryköitä. Niiden lisäksi leivissä oli kasviksia, ja kastikkeita, kasvisleivässä muun muassa marinoitua punasipulia, minttua ja (käsittääkseni) korianterimausteinen jogurtti. Minut on aika helppo valloittaa tuontyyppisellä ruoalla, mutta pakko sanoa, että Street Gastrolla on kyllä oikeasti yritystä ja ajatusta. Esimerkiksi mintunlehdet leivän välissä olivat ihan mahtava juttu. Ne on ne pienet jutut, jotka ratkaisee, niinhän se on. Olen myyty ja syön noita herkkuja taatusti toistekin.

Ja loppuun vielä varoituksen sana: valitettavasti koju on auki vähän miten sattuu eikä tosiaankaan päivittäin, joten kannattaa tarkistaa aukiolo paikan Facebook-sivulta.

Kuukauden kirjat, huhtikuu 2013

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar, 1: Kärleken (Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin, osa 1: Rakkaus)

Ihastuin Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin -minisarjaan alkuvuodesta ihan täysilä. Se oli koskettava, hauska ja mielenkiintoinen, hyvin näytelty ja muutenkin hienosti toteutettu. Sarjan loppuessa olikin pakko saada kirja. Valitettavasti suomenkielinen käännös ilmestyy vasta pian, joten luin sitten ruotsinkielisen version. Jos siis ruotsi ei suju, joudut hiukan odottamaan tätä lukuelämystä. Suosittelen sitä silti, ihan kaikille.

Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin -sarjaa on kutsuttu Ruotsin Angels in Americaksi. Se on ihan osuva kuvaus siinä mielessä, että kyseessä on tarina homoista 1980-luvun Tukholmassa, aidsin saapumisesta ja sen surullisista seurauksista. Aihe on siis pitkälti sama, mutta käsittelytapa erilainen, sillä Gardellin tarina keskittyy tiukasti pääpariin ja on hyvin realistinen. Mielestäni tämä on yksi Gardellin vahvuuksista: hahmot, erityisesti kaksi päähenkilöä, tuntuvat aidoilta ja heihin on helppo samaistua.

Kolmiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa esittelee päähenkilöt ja koko tilanteen. Päähenkilöt Benjamin ja Rasmus kasvavat ja ovat ensimmäisen osan lopussa 20-vuotiaita, molemmat vasta aloittamassa elääänsä. Benjamin kasvaa Tukholmassa jehovan todistajana, tiukan uskonnollisessa ympäristössä, Rasmus pikkukaupungin ahdistavassa ilmapiirissä. Molempien ensiaskeleet osana Tukholman homoyhteisöä ovat haparoivia, kumpikaan ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä ja mitä sanoa. Homous ei enää ole lainkaan mukaan sairaus, mutta avoin ilmapiiri on vielä kaukana. Pelko, epävarmuus ja silti pyrkimys olla oma itsensä ovatkin läsnä sekä Benjaminin että Rasmuksen elämässä. Samaan aikaan hiv hipii Tukholmaan ja lähemmäs päähenkilöidenkin elämää.

Gardell kuvaa päähenkilöiden epävarmuutta ahdistavan tarkasti. Väliin hän tiputtelee faktoja siitä, miten homous nähdään Ruotsissa ja muualla maailmassa 1980-luvulla ja aiempina vuosikymmeninä, salailun kulttuurista ja hitaasta pyrkimyksestä avoimuuteen, hyväksytyksi tulemiseen.

Gardell kirjoittaa kauniisti, tarina on koskettava ja hahmot tuntuvat aidolta. Eipä sitä paljon muuta voi pyytää.

John Irving: Tuulesta temmattu tyttöystävä 

Myönnettäköön: aloin lukea tätä Irvingin teosta käytyäni juuri kuuntelemassa herra kirjailijaa, ja tämän puheista hurmautuneena olin lähtökohtaisesti äärimmäisen suosiollinen myös hänen tuotokselleen. Siksi tai silti olin suorastaan yllättynyt, kuinka oikea kirjailija saa minut näköjään pitämään jopa novelleista, joiden kanssa olen aina tuskaillut.

Tuulesta temmattu tyttöystävä koostuu Irvingin muistelmista, novellista ja kirjallisuusesseistä. Näistä novellit ovat mielestäni ehdottomasti kiinnostavimpia ja se koko kirjan juttu. Muistelmat ovat toki ihan viihdyttäviä, erityisesti jos on kirjailijan suuri fani. Irvinghän on ihan hauska mies ja on toki kiinnostavaa kuulla hänen elämästään, joka niin monin tavoin kuultaa läpi kirjoistakin. Rehellisesti sanottuna muistelmaosuudet eiät kuitenkaan ole mitään suurta sanataietta, vaan paikoin puuduttavan pitkiä selityksiä painista, luetteloita nimistä ja epämääräistä ajautumista aiheesta toiseen. Ihan hauskaa, mutta ei ainakaan se osa, josta kannattaisi alkaa tähän kirjailijaan tutustuminen.

Novellit sen sijaan voisivat toimia juurikin tutustumisena. Niitä lukemalla saa nauttia Irvingin tyylistä ja tavasta kuljettaa tarinaa, vinksahtaneista hahmoista ja eriskummallisista tilanteista, lukematta satoja sivuja. Jos Irving siis kiinnostaa, mutta oma kyky lukea hyvinkin pitkiä romaaneja epäilyttää, näillä novelleilla kannattaa kokeilla. Jos ne yhtään kolahtavat, tykkää varmasti romaaneista.

Eivät Irvingin novellit kylläkän hänen romaaneilleen pärjää. Niin se vain on, että Irvingin hahmot ovet yleensä parhaimmillaan vasta parin sadan sivun kypsyttelyn jälkeen - kun kirjaa on vielä jäljellä ainakin toinen parisataa sivua. Silti hän onnistuu siinä, missä moni novelli mielestäni epäonnistuu: hän luo lyhyessä pätkässä tarinan, johon lukija uppoutuu, maailman joka tuntuu tutulta ja hahmot joita kohtaan lukijan on helppo olla myötätuntoinen.

David Nicholls: Sinä päivänä

Sinä päivänä kertoo kahden ihmisen, Emman ja Dexterin tarinan kahdenkymmenen vuoden ajalta, jokaisen vuoden heinäkuun 15. päivänä. Se ei ole supersyvällinen, ei äärimmäisen omaperäinen eikä yllätyksellinen, mutta pidin siitä silti. Pidin niin paljon, että luin sitä kaikilla bussimatkoilla, bussipysäkeillä, aina kun vain löytyi pienikin hetki, jollain saatoin kirjan ottaa esiin. Ahmin sen parissa päivässä ja elin sen maailmassa.

Niin, kenties Sinä päivänä on tunteellista hömppää, en tiedä. Oma arviointikykyni katosi täysin, kun uppouduin sen tarinaan, ja tyhmänä jännitin, saavatko päähenkilöt joskus toisensa (olipas vaikeaa arvata) ja miten se lopulta käy.