Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar, 1: Kärleken (Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin, osa 1: Rakkaus)
Ihastuin Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin -minisarjaan alkuvuodesta ihan täysilä. Se oli koskettava, hauska ja mielenkiintoinen, hyvin näytelty ja muutenkin hienosti toteutettu. Sarjan loppuessa olikin pakko saada kirja. Valitettavasti suomenkielinen käännös ilmestyy vasta pian, joten luin sitten ruotsinkielisen version. Jos siis ruotsi ei suju, joudut hiukan odottamaan tätä lukuelämystä. Suosittelen sitä silti, ihan kaikille.
Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin -sarjaa on kutsuttu Ruotsin Angels in Americaksi. Se on ihan osuva kuvaus siinä mielessä, että kyseessä on tarina homoista 1980-luvun Tukholmassa, aidsin saapumisesta ja sen surullisista seurauksista. Aihe on siis pitkälti sama, mutta käsittelytapa erilainen, sillä Gardellin tarina keskittyy tiukasti pääpariin ja on hyvin realistinen. Mielestäni tämä on yksi Gardellin vahvuuksista: hahmot, erityisesti kaksi päähenkilöä, tuntuvat aidoilta ja heihin on helppo samaistua.
Kolmiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa esittelee päähenkilöt ja koko tilanteen. Päähenkilöt Benjamin ja Rasmus kasvavat ja ovat ensimmäisen osan lopussa 20-vuotiaita, molemmat vasta aloittamassa elääänsä. Benjamin kasvaa Tukholmassa jehovan todistajana, tiukan uskonnollisessa ympäristössä, Rasmus pikkukaupungin ahdistavassa ilmapiirissä. Molempien ensiaskeleet osana Tukholman homoyhteisöä ovat haparoivia, kumpikaan ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä ja mitä sanoa. Homous ei enää ole lainkaan mukaan sairaus, mutta avoin ilmapiiri on vielä kaukana. Pelko, epävarmuus ja silti pyrkimys olla oma itsensä ovatkin läsnä sekä Benjaminin että Rasmuksen elämässä. Samaan aikaan hiv hipii Tukholmaan ja lähemmäs päähenkilöidenkin elämää.
Gardell kuvaa päähenkilöiden epävarmuutta ahdistavan tarkasti. Väliin hän tiputtelee faktoja siitä, miten homous nähdään Ruotsissa ja muualla maailmassa 1980-luvulla ja aiempina vuosikymmeninä, salailun kulttuurista ja hitaasta pyrkimyksestä avoimuuteen, hyväksytyksi tulemiseen.
Gardell kirjoittaa kauniisti, tarina on koskettava ja hahmot tuntuvat aidolta. Eipä sitä paljon muuta voi pyytää.
John Irving: Tuulesta temmattu tyttöystävä
Myönnettäköön: aloin lukea tätä Irvingin teosta käytyäni juuri kuuntelemassa herra kirjailijaa, ja tämän puheista hurmautuneena olin lähtökohtaisesti äärimmäisen suosiollinen myös hänen tuotokselleen. Siksi tai silti olin suorastaan yllättynyt, kuinka oikea kirjailija saa minut näköjään pitämään jopa novelleista, joiden kanssa olen aina tuskaillut.
Tuulesta temmattu tyttöystävä koostuu Irvingin muistelmista, novellista ja kirjallisuusesseistä. Näistä novellit ovat mielestäni ehdottomasti kiinnostavimpia ja se koko kirjan juttu. Muistelmat ovat toki ihan viihdyttäviä, erityisesti jos on kirjailijan suuri fani. Irvinghän on ihan hauska mies ja on toki kiinnostavaa kuulla hänen elämästään, joka niin monin tavoin kuultaa läpi kirjoistakin. Rehellisesti sanottuna muistelmaosuudet eiät kuitenkaan ole mitään suurta sanataietta, vaan paikoin puuduttavan pitkiä selityksiä painista, luetteloita nimistä ja epämääräistä ajautumista aiheesta toiseen. Ihan hauskaa, mutta ei ainakaan se osa, josta kannattaisi alkaa tähän kirjailijaan tutustuminen.
Novellit sen sijaan voisivat toimia juurikin tutustumisena. Niitä lukemalla saa nauttia Irvingin tyylistä ja tavasta kuljettaa tarinaa, vinksahtaneista hahmoista ja eriskummallisista tilanteista, lukematta satoja sivuja. Jos Irving siis kiinnostaa, mutta oma kyky lukea hyvinkin pitkiä romaaneja epäilyttää, näillä novelleilla kannattaa kokeilla. Jos ne yhtään kolahtavat, tykkää varmasti romaaneista.
Eivät Irvingin novellit kylläkän hänen romaaneilleen pärjää. Niin se vain on, että Irvingin hahmot ovet yleensä parhaimmillaan vasta parin sadan sivun kypsyttelyn jälkeen - kun kirjaa on vielä jäljellä ainakin toinen parisataa sivua. Silti hän onnistuu siinä, missä moni novelli mielestäni epäonnistuu: hän luo lyhyessä pätkässä tarinan, johon lukija uppoutuu, maailman joka tuntuu tutulta ja hahmot joita kohtaan lukijan on helppo olla myötätuntoinen.
David Nicholls: Sinä päivänä
Sinä päivänä kertoo kahden ihmisen, Emman ja Dexterin tarinan kahdenkymmenen vuoden ajalta, jokaisen vuoden heinäkuun 15. päivänä. Se ei ole supersyvällinen, ei äärimmäisen omaperäinen eikä yllätyksellinen, mutta pidin siitä silti. Pidin niin paljon, että luin sitä kaikilla bussimatkoilla, bussipysäkeillä, aina kun vain löytyi pienikin hetki, jollain saatoin kirjan ottaa esiin. Ahmin sen parissa päivässä ja elin sen maailmassa.
Niin, kenties Sinä päivänä on tunteellista hömppää, en tiedä. Oma arviointikykyni katosi täysin, kun uppouduin sen tarinaan, ja tyhmänä jännitin, saavatko päähenkilöt joskus toisensa (olipas vaikeaa arvata) ja miten se lopulta käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti