Kuukauden kirjat, toukokuu 2013

Kaikenlaisten flunssien, matkailujen ja ties minkä takia olen lukenut viime aikoina tavallista vähemmän. On siinä jotain muutakin: tuntuu, että olen lukenut ihan kiinnostavia kirjoja, mutta en mitään sellaista, mistä nyt aivan valtavasti innostuisin. No, kenties se innostus taas jostain löytyy, sillä nyt luettavana on Kjell Westön Isän nimeen, ja Westö on tähän saakka aina saanut minut uppoutumaan luomaansa maailmaan ihan täysin.

Lisäksi tänään alkaa Ylen 10 kirjaa rikoksesta –sarja. Mikäli aiempien vuosien tyyli jatkuu, keskustelut kyllä tempaavat mukaansa ja pakottavat lukemaan. Vähän kyllä jännittää, sillä en oikeastaan koskaan lue dekkareita. Saa siis nähdä, miten nyt käy.

Mutta ne toukokuun kirjat:

Jeffrey Eugenides: Virgin suicides

Middlesexin jälkeen odotin Eugenideeltä paljon – ja sitten toisaalta taas en, minulla oli joku omituinen ennakkokäsitys Virgin suicides –romaanista, joku epämääräinen ajatus siitä, etten varmaankaan olisi äärimmäisen ihastunut. Enkä sitten ollutkaan.

Jotenkin en ihan saanut otetta tästä romaanista. Se oli kyllä kiinnostava, jollain omituisella tapaa vangitseva, lukemaan pakottava, mutta silti vähän paikoillaan junnaava, liian masentava. Tavallaan sitä halusi kovasti lukea, mutta silti alusta asti tuntui, ettei tarinasta saa irti ihan niin paljon kuin toivoisi.

Romaanin idea käy selväksi heti ensisivuilta: se kertoo viidestä teini-ikäisestä siskoksesta, jotka kaikki päätyvät tekemään itsemurhan. Tarina kerrotaan tyttöjä melkeinpä pakkomielteisesti seuraavien poikien näkökulmasta. Tytöt jäävät siis kaukaisiksi, kaikki mitä heistä kerrotaan, on vain muiden päätelmiä. Ehkä se olikin se, mikä minua vaivasi: kaikki on etäännytettyä, lukija ei pääse lähelle yhtäkään hahmoa.

Silti Eugenides on kertojana niin lahjakas, että ei tätäkään romaania huonoksi voi sanoa. Se on omituinen ja aika turhauttava, mutta silti kiinnostava.

Michale Ondaatje: Divisadero

Divisaderon juoni menee jotenkin näin: erakkomainen isä kasvattaa kolmea lasta – yhtä biologista ja kahta eri tavoin hänen hoidokikseen päätynyttä – jossakin päin Kaliforniaa, erossa muista ihmisistä. Kun pieni perheyhteisö hajoaa, kolme nuorta päätyy jokainen omille teilleen, kauas muista. Biologisen tyttären, Annan, mukana tarina päätyy Ranskan maaseudulle, ja kolmen sisaruksen tarinaan sekoittuu tarina ranskalaisesta kirjailijasta.

Ondaatjeessa on paljon samoja piirteitä kuin Eugenideessa, hänkin kirjoittaa kauniisti ja luo lukijan eteen maalauksellisia kuvia, unenomaisia tunnelmia ja hetkiä, joista voi aistia kaikki värit, tuoksut, ilman kosteuden ja lämpötilan, voi suorastaan kuulla metsän äänet tai tuulen autiomaassa. Ja siinä onkin myös tämän kirjan vahvuus. Hetkittäin lukija voi vain upota kuvattuun tilanteeseen ja nauttia siitä.

Divisaderon ongelma on ehkä eniten kirjailijatarinassa. Se voisi sinänsä olla kiinnostava ja varmaankin kahden tarinalinjan yhdistämisestä voisi löytää paljonkin hienoja piirteitä, mutta jotenkin se vain häiritsi minua. Se vei liikaa tilaa kolmen päähenkilön kohtaloiden setvimisestä, ja väsytti ainakin minut täysin. Samalla vähän turhaannuin: juurihan minä olin kiinnostunut niistä kolmesta nuoresta kalifornialaisesta, olisin halunnut tietää heistä enemmänkin.

Ehkä olin liian huono keskittymään, tai ehkä en vain tajunnut jotain. Jotenkin Divisadero vain jäi hiukan pettymykseksi. Se oli kaunis, hetkittäin aivan uskomattoman kaunis, ja osittain pidin siitä todella paljon. Mutta silti, jotain jäi vain puuttumaan.

Parsaa, kevättä ja raikkautta

Sen verran mainosten uhri minäkin olen, että kun jokakeväinen parsaintoilu alkaa joka ikisessä lehdessä, on sitä herkkua saatava itsekin. En ole oikeastaan edes aivan varma, kuinka paljon pidän parsasta, mutta houkuttelevat reseptit ovat saaneet minut ainakin uskomaan, että se on suurta herkkua. Siispä sitä on saatava.

Söin taannoin juttutuvassa erinomaista paprikarisottoa parsan kanssa, ja päätin kokeilla jotain vastaavaa kotona. Hyvänkin risoton ongelma on yleensä se, että jossain vaiheessa se kaikki täyteläisyys alkaa tökkiä. Halusin siis risoton oheen jotain raikasta. Parsa toki hoitaa osan siitä hommasta, mutta päätin tehdä sen lisäksi vielä tomaattisalaatin auttamaan asiaa.

Kokkaus sujui taas sähläten, olin väsynyt, päätä särki, en keskittynyt ja arvioin oman nopeuteni yläkanttiin. Ruoasta ei siis tullut ihan täydellistä, mutta oli se silti aika tajuttoman hyvää. Ensi kerralla sitten paremmin. Tämä resepti onkin osittain sitä mitä minun piti tehdä, eikä sitä mitä oikeastaan tein.

Paprikarisotto

Paprika

200 g risottoriisiä

n. 6 dl kasvislientä tai liemikuutio ja vettä

Sipuli

Pari valkosipulin kynttä

1 ½ dl Valkoviiniä tai kuivaa omenasiideriä

2 dl raastettua parmesaania

50 g voita

Suolaa, mustapippuria

Paahda paprika uunissa: paista sitä lähellä grillivastusta 225 asteessa niin, että pinta tummuu. Kääntele, jotta paprika paahtuu joka puolelta. Anna jäähtyä hetki ja rapsuta sitten paprikan kuori pois. Poista siemenet paprikan sisältä. Soseuta tai pilko aivan pieniksi paloiksi.

Silppua sipuli ja valkosipuli. Laita sipulit ja riisit kuullottuman öljyyn. Kun riisit muuttuvat läpikuultaviksi, lisää viini tai siideri. Sekoita. Lisää kasvislientä (tai kasvisliemikuutio ja vettä) vähitellen, sitä mukaa kun riisit imevät nesteen. Lisää ripaus mustapippuria. Sekoittele välillä, jotta risotosta tulee puuromaista. Kypsennä riisiä kunnes se on kypsää, mutta vielä hiukan napakkaa – riisipakeissa on yleensä joku arvio kypsymisajasta. Lisää paprika suunnilleen puolivälissä kypsymistä. Kun riisi on sopivaa, ota risotto liedeltä, ja sekoita siihen parmesaani ja voi. Lisää tarvittaessa suolaa.

Huom! Osta kunnon risottoriisiä. Minä olin ostanut risottoriisin nimellä myydyn pakkauksen, mutta riisi ei kyllä ollut ihan sellaista kuin olisi pitänyt: riisinjyvät olivat ihan liian pitkiä, ja ne pysyivät turhan irrallisina. 

Parsa

Nippu vihreää parsaa

Poista parsan varresta kova osa ja kuori parsat. Paista parsoja parilapannulla pari minuuttia eri puolilta niin, että niistä tulee pehmeitä. Voit tietysti myös keittää parsat tai paistaa niitä tavallisella pannulla, mutta parilalla paistaminen on kenties vaivattominta.

Tomaattisalaatti

2 isoa tomaattia

pieni nippu rucolaa

muutama lehti basilikaa

 2rkl balsamicoa

2 rkl oliiviöljyä

suolaa ja pippuria

Pilko tomaatti kuutioiksi ja silppua rucola. Hienonna basilika. Sekoita kasvikset ja pyörittele balsamico ja öljy niihin. Mausta suolalla ja pippurilla. Tarjoa risoton ja parsan kanssa.

Street Gastro, pala San Franciscoa Helsingissä

Food truckit ja ylipäätään laadukas pikaruoka olivat ehdottomasti yksi parhaista jutuista viimekesäisellä san Franciscon vierailullani. Onneksi tällä kertaa ei tarvitse vain kaihomielin pohtia, että jospa joskus meillä Suomessakin, sillä Helsingin Sofiankadulla toimiva Street Gastro ajaa asiansa erinomaisesti. Pistäydyin Street Gastrossa lounaalla eilen ja visiitti oli kyllä erinomaisen miellyttävä.

Street Gastro toimii juurikin sillä samalla toimivaksi todetulla periaatteella, kuin laadukkaan pikaruoan sanansaattajat muuallakin maailmassa: simppeliä, tuoretta sapuskaa, ei liikaa kikkailua, ei loputtomiin vaihtoehtoja, vaan muutama toimiva juttu. Street Gastrossa ne ovat toimivat sandwichit, jotka kyllä ovat aikalailla samaa kamaa kuin vaikkapa Berliinin falafel-ateriat. No, oli nimitys mikä hyvänsä, mutta hyvää se oli. 

Ainakin eilen tarjolla oli vain neljä erilaista leipää: nautaa, possua, kanaa ja kasvista. Kaverini syömä possuleipä sisälsi nyt niin muodikasta pulled porkia, kasvisleipä falafeltyyppisiä pyöryköitä. Niiden lisäksi leivissä oli kasviksia, ja kastikkeita, kasvisleivässä muun muassa marinoitua punasipulia, minttua ja (käsittääkseni) korianterimausteinen jogurtti. Minut on aika helppo valloittaa tuontyyppisellä ruoalla, mutta pakko sanoa, että Street Gastrolla on kyllä oikeasti yritystä ja ajatusta. Esimerkiksi mintunlehdet leivän välissä olivat ihan mahtava juttu. Ne on ne pienet jutut, jotka ratkaisee, niinhän se on. Olen myyty ja syön noita herkkuja taatusti toistekin.

Ja loppuun vielä varoituksen sana: valitettavasti koju on auki vähän miten sattuu eikä tosiaankaan päivittäin, joten kannattaa tarkistaa aukiolo paikan Facebook-sivulta.

Kuukauden kirjat, huhtikuu 2013

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar, 1: Kärleken (Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin, osa 1: Rakkaus)

Ihastuin Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin -minisarjaan alkuvuodesta ihan täysilä. Se oli koskettava, hauska ja mielenkiintoinen, hyvin näytelty ja muutenkin hienosti toteutettu. Sarjan loppuessa olikin pakko saada kirja. Valitettavasti suomenkielinen käännös ilmestyy vasta pian, joten luin sitten ruotsinkielisen version. Jos siis ruotsi ei suju, joudut hiukan odottamaan tätä lukuelämystä. Suosittelen sitä silti, ihan kaikille.

Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin -sarjaa on kutsuttu Ruotsin Angels in Americaksi. Se on ihan osuva kuvaus siinä mielessä, että kyseessä on tarina homoista 1980-luvun Tukholmassa, aidsin saapumisesta ja sen surullisista seurauksista. Aihe on siis pitkälti sama, mutta käsittelytapa erilainen, sillä Gardellin tarina keskittyy tiukasti pääpariin ja on hyvin realistinen. Mielestäni tämä on yksi Gardellin vahvuuksista: hahmot, erityisesti kaksi päähenkilöä, tuntuvat aidoilta ja heihin on helppo samaistua.

Kolmiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa esittelee päähenkilöt ja koko tilanteen. Päähenkilöt Benjamin ja Rasmus kasvavat ja ovat ensimmäisen osan lopussa 20-vuotiaita, molemmat vasta aloittamassa elääänsä. Benjamin kasvaa Tukholmassa jehovan todistajana, tiukan uskonnollisessa ympäristössä, Rasmus pikkukaupungin ahdistavassa ilmapiirissä. Molempien ensiaskeleet osana Tukholman homoyhteisöä ovat haparoivia, kumpikaan ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä ja mitä sanoa. Homous ei enää ole lainkaan mukaan sairaus, mutta avoin ilmapiiri on vielä kaukana. Pelko, epävarmuus ja silti pyrkimys olla oma itsensä ovatkin läsnä sekä Benjaminin että Rasmuksen elämässä. Samaan aikaan hiv hipii Tukholmaan ja lähemmäs päähenkilöidenkin elämää.

Gardell kuvaa päähenkilöiden epävarmuutta ahdistavan tarkasti. Väliin hän tiputtelee faktoja siitä, miten homous nähdään Ruotsissa ja muualla maailmassa 1980-luvulla ja aiempina vuosikymmeninä, salailun kulttuurista ja hitaasta pyrkimyksestä avoimuuteen, hyväksytyksi tulemiseen.

Gardell kirjoittaa kauniisti, tarina on koskettava ja hahmot tuntuvat aidolta. Eipä sitä paljon muuta voi pyytää.

John Irving: Tuulesta temmattu tyttöystävä 

Myönnettäköön: aloin lukea tätä Irvingin teosta käytyäni juuri kuuntelemassa herra kirjailijaa, ja tämän puheista hurmautuneena olin lähtökohtaisesti äärimmäisen suosiollinen myös hänen tuotokselleen. Siksi tai silti olin suorastaan yllättynyt, kuinka oikea kirjailija saa minut näköjään pitämään jopa novelleista, joiden kanssa olen aina tuskaillut.

Tuulesta temmattu tyttöystävä koostuu Irvingin muistelmista, novellista ja kirjallisuusesseistä. Näistä novellit ovat mielestäni ehdottomasti kiinnostavimpia ja se koko kirjan juttu. Muistelmat ovat toki ihan viihdyttäviä, erityisesti jos on kirjailijan suuri fani. Irvinghän on ihan hauska mies ja on toki kiinnostavaa kuulla hänen elämästään, joka niin monin tavoin kuultaa läpi kirjoistakin. Rehellisesti sanottuna muistelmaosuudet eiät kuitenkaan ole mitään suurta sanataietta, vaan paikoin puuduttavan pitkiä selityksiä painista, luetteloita nimistä ja epämääräistä ajautumista aiheesta toiseen. Ihan hauskaa, mutta ei ainakaan se osa, josta kannattaisi alkaa tähän kirjailijaan tutustuminen.

Novellit sen sijaan voisivat toimia juurikin tutustumisena. Niitä lukemalla saa nauttia Irvingin tyylistä ja tavasta kuljettaa tarinaa, vinksahtaneista hahmoista ja eriskummallisista tilanteista, lukematta satoja sivuja. Jos Irving siis kiinnostaa, mutta oma kyky lukea hyvinkin pitkiä romaaneja epäilyttää, näillä novelleilla kannattaa kokeilla. Jos ne yhtään kolahtavat, tykkää varmasti romaaneista.

Eivät Irvingin novellit kylläkän hänen romaaneilleen pärjää. Niin se vain on, että Irvingin hahmot ovet yleensä parhaimmillaan vasta parin sadan sivun kypsyttelyn jälkeen - kun kirjaa on vielä jäljellä ainakin toinen parisataa sivua. Silti hän onnistuu siinä, missä moni novelli mielestäni epäonnistuu: hän luo lyhyessä pätkässä tarinan, johon lukija uppoutuu, maailman joka tuntuu tutulta ja hahmot joita kohtaan lukijan on helppo olla myötätuntoinen.

David Nicholls: Sinä päivänä

Sinä päivänä kertoo kahden ihmisen, Emman ja Dexterin tarinan kahdenkymmenen vuoden ajalta, jokaisen vuoden heinäkuun 15. päivänä. Se ei ole supersyvällinen, ei äärimmäisen omaperäinen eikä yllätyksellinen, mutta pidin siitä silti. Pidin niin paljon, että luin sitä kaikilla bussimatkoilla, bussipysäkeillä, aina kun vain löytyi pienikin hetki, jollain saatoin kirjan ottaa esiin. Ahmin sen parissa päivässä ja elin sen maailmassa.

Niin, kenties Sinä päivänä on tunteellista hömppää, en tiedä. Oma arviointikykyni katosi täysin, kun uppouduin sen tarinaan, ja tyhmänä jännitin, saavatko päähenkilöt joskus toisensa (olipas vaikeaa arvata) ja miten se lopulta käy.

Lempeää ja kirpeää (passionpannacotta kookosmaitoon)

Pannacotta on äitini bravuurijälkiruokia. Se toimii aina ja on helppo tehdä. Pääsiäisenä tuunasimme vanhaa herkkua hiukan, korvasimme osan maidosta kookosmaidolla ja tarjosimme perinteisten marjojen sijaan lisukkeena passionhedelmää (inspiraatiosta kiitos keväiselle Kotivinkki-lehdelle).

Koska sekä minä että äitini suhtaudumme liivatteeseen hiukan epäileväisesti, teemme pannacotat aina hyytelösokerin avulla. Veikkaisin, että se on helpompaakin. Kookosmaidon käyttäminen ei varsinaisesti vaikuta pannacotan tekemiseen. Se vain tekee vanukkaasta tavallistakin makeampaa, eli lisuke saa tosiaan olla vähän kirpeä.

Kookospannacotta passionhedelmällä

1 dl Hyytelösokeri Multia

2 dl kuohukermaa tai maitoa

3 dl kookoskermaa tai -maitoa
(1tl vaniljasokeria)

Lisäksi: passionhedelmien hedelmälihaa

Sekoita kerma ja sokerit ja keitä puolisen minuuttia. Kaada neste jälkiruoka-astioihin ja anna hyytyä jääkaapissa vähintään tunnin verran.

Annostele passionhedelmien hedelmäliha annosten päälle juuri ennen tarjoilua – passion imeytyy hiukan pannacotan sekaan, joten ei kannata laittaa sitä kovasti etukäteen.

Irving-fanitusta: kuinka mestari luo teoksensa

Kirjailijat sinänsä ovat aika tylsiä. Se, mikä heistä tekee kiinnostavia, ovat heidän teoksensa. Jos kirjailija osaa kuvailla kirjoittamistaan kiinnostavasti, selittää teosten taustoja ja kertoa siitä, miten ideat kirjoihin syntyvät, on häntä ilo kuunnella. Helsingin yliopistolla perjantaina 19.4. puhunut John Irvin osaa kirjoittamisen lisäksi puhua kiinnostavasti. Hänen kirjojensa ystävälle parasta on, että hän puhuu kuten kirjoittaakin.

Kerronnallisesti Irvingin omin piirre on hänen poukkoileva, jatkuvasti eri aikatasoissa liikkuva tapansa kertoa tarinaa. ”Haluan, että lukija tietää asioita jo ennen tarinan hahmoja”, Irving kertoi perjantaina. Hän sanoi omaksuneensa tavan teatterista, erityisesti Shakespearen näytelmistä. Irving, kuten niin monet hänen hahmoistaan, haaveili nuorena näyttelijän urasta. Se jäi kuitenkin haaveeksi. ”Kai minä ylinäyttelin, kun ylikirjoitankin”, kirjailija vastasi kysyttäessä, oliko hän hyvä näyttelijä.

Irving puhui erityisesti uusimmasta, suomeksi juuri nimellä Minä olen monta ilmestyneestä kirjastani. (Minun ajatuksiani kirjasta syksyltä.) Se on Irvingille poikkeuksellisesti kirjoitettu minä-muodossa. Irving pitää enemmän kaikkitietävän kertojan käyttämisestä, mutta nyt tarina vaati minä-kertojaa. ”Kun käyttää minäkertojaa, täytyy selittää, miten kertoja tietää muiden ajatuksista, ja tekstiin tulee paljon dialogia. Se tekee teoksista pidempiä. Ja minun teokseni ovat kyllä riittävän pitkiä muutenkin, ei minun tarvitse niitä varta vasten pidentää”, kirjailija totesi.

Irving kuvaili myös sitä, miten hänen romaaninsa syntyvät. ”Idea, päähenkilö, tärkeimmät tapahtumat, tärkeimmät sivuhenkilöt ja kaikki sellainen tulee mieleeni hetkessä, alle tunnissa, jopa viidessä minuutissa. Siitä hetkestä parin tunnin päästä, tai ainakin saman päivän sisällä kirjoitan teoksen viimeiset lauseet”, hän kuvaili. ”En osaa sanoa, mistä ideat tulevat. Samalla tavoin, kuin emme voi valita painajaisiamme, minä en voi valita, millainen aihe milloinkin tulee mieleeni”, Irving selitti. ”En herää aamulla ajatellen, että keksinpä nyt idean romaaniin. Ideat vain tulevat. Joskus ajattelen, että voi ei, ei tätä aihetta!”

Jokaisessa Irvingin teoksessa on rakastettava hahmo, jolle käy jotain kamalaa. Irving kertoi pelkäävänsä etukäteen näiden kohtien kirjoittamista. ”Teoksessa on aina oltava jotain, jota en haluaisi kirjoittaa. Muuten koko tarinassa ei ole mitään ideaa”, kirjailija sanoi. Ne kohdat, jotka saavat lukijan surulliseksi rakkaan hahmon puolesta, ovat siis välttämättömiä tarinan kannalta. Syy vaikeiden asioiden kuvaukselle on selvä: ”En kirjoita siitä, mitä minulle on tapahtunut, vaan siitä mitä pelkään.”