Irving-fanitusta: kuinka mestari luo teoksensa

Kirjailijat sinänsä ovat aika tylsiä. Se, mikä heistä tekee kiinnostavia, ovat heidän teoksensa. Jos kirjailija osaa kuvailla kirjoittamistaan kiinnostavasti, selittää teosten taustoja ja kertoa siitä, miten ideat kirjoihin syntyvät, on häntä ilo kuunnella. Helsingin yliopistolla perjantaina 19.4. puhunut John Irvin osaa kirjoittamisen lisäksi puhua kiinnostavasti. Hänen kirjojensa ystävälle parasta on, että hän puhuu kuten kirjoittaakin.

Kerronnallisesti Irvingin omin piirre on hänen poukkoileva, jatkuvasti eri aikatasoissa liikkuva tapansa kertoa tarinaa. ”Haluan, että lukija tietää asioita jo ennen tarinan hahmoja”, Irving kertoi perjantaina. Hän sanoi omaksuneensa tavan teatterista, erityisesti Shakespearen näytelmistä. Irving, kuten niin monet hänen hahmoistaan, haaveili nuorena näyttelijän urasta. Se jäi kuitenkin haaveeksi. ”Kai minä ylinäyttelin, kun ylikirjoitankin”, kirjailija vastasi kysyttäessä, oliko hän hyvä näyttelijä.

Irving puhui erityisesti uusimmasta, suomeksi juuri nimellä Minä olen monta ilmestyneestä kirjastani. (Minun ajatuksiani kirjasta syksyltä.) Se on Irvingille poikkeuksellisesti kirjoitettu minä-muodossa. Irving pitää enemmän kaikkitietävän kertojan käyttämisestä, mutta nyt tarina vaati minä-kertojaa. ”Kun käyttää minäkertojaa, täytyy selittää, miten kertoja tietää muiden ajatuksista, ja tekstiin tulee paljon dialogia. Se tekee teoksista pidempiä. Ja minun teokseni ovat kyllä riittävän pitkiä muutenkin, ei minun tarvitse niitä varta vasten pidentää”, kirjailija totesi.

Irving kuvaili myös sitä, miten hänen romaaninsa syntyvät. ”Idea, päähenkilö, tärkeimmät tapahtumat, tärkeimmät sivuhenkilöt ja kaikki sellainen tulee mieleeni hetkessä, alle tunnissa, jopa viidessä minuutissa. Siitä hetkestä parin tunnin päästä, tai ainakin saman päivän sisällä kirjoitan teoksen viimeiset lauseet”, hän kuvaili. ”En osaa sanoa, mistä ideat tulevat. Samalla tavoin, kuin emme voi valita painajaisiamme, minä en voi valita, millainen aihe milloinkin tulee mieleeni”, Irving selitti. ”En herää aamulla ajatellen, että keksinpä nyt idean romaaniin. Ideat vain tulevat. Joskus ajattelen, että voi ei, ei tätä aihetta!”

Jokaisessa Irvingin teoksessa on rakastettava hahmo, jolle käy jotain kamalaa. Irving kertoi pelkäävänsä etukäteen näiden kohtien kirjoittamista. ”Teoksessa on aina oltava jotain, jota en haluaisi kirjoittaa. Muuten koko tarinassa ei ole mitään ideaa”, kirjailija sanoi. Ne kohdat, jotka saavat lukijan surulliseksi rakkaan hahmon puolesta, ovat siis välttämättömiä tarinan kannalta. Syy vaikeiden asioiden kuvaukselle on selvä: ”En kirjoita siitä, mitä minulle on tapahtunut, vaan siitä mitä pelkään.”