Pari palaa Pariisia lisää

"Kotikatu" Pariisissa. Ylhäällä häämöttää Moulin de la Gallette.

Jäin vielä miettimään Pariisin reissun kohokohtia ja kyllähän niitä mieleen tuli, kun kuvia katseli. Myös tämänpäiväinen reissu ruokakauppaan muistutti, että jotkut asiat nyt vaan ovat paremmin Ranskanmaalla. Ainakin siiderivalikoima. Tässä nyt siis vielä muutama muisto ja suositus (niitä kuulemma mielellään luetaan).

Ensin siitä siideristä. Tykkään kovasti siideristä, en suomalaisista versioista, vaan esimerkiksi monista suomalaisista kaupoistakin löytyvistä ranskalaisista ja englantilaisista omenasiidereistä. Ranskalaiset valikoimat olivat kuitenkin jotain aivan toista kuin meidän kauppojemme ja siiderit aika kaukana suomalaisista light perry -juomista. Yhtenä päivänä päätimme, että lounaaksi riittää täytetyt letut ja siideri, oli nimittäin sen verran kuuma, ettei oikein tehnyt mieli mitään suurta ateriaa. Siispä matkaoppaan suosittamaan creperieen. Creperiet ovat siis ravintoloita tai kojuja, jotka tarjoilevat (vain) täytettyjä lettuja eli crepejä. Crepen oheen kuuluu juotavaksi siideri. Oppaassa suositeltu ravintola (Breizh cafe Maraisissa) oli tupaten täynnä, ja siellä pyyntöömme pelkistä makeista letuista ja juomasta lounasaikaan suhtauduttiin aluksi kummeksuen. Lopulta homma kuitenkin sujui hyvin ja sekä letut että siideri olivat erinomaisia. Suosittelen erittäin lämpimästi! Suolaisista letuista saa helposti tukevammankin aterian ja creperieitä löytyy kyllä joka puolelta, eikä varmaankaan olisi ollut tarpeellista jonottaa turistirysään – vaikka sen tarjottavat kyllä olivat erinomaisia.

Toinen pakollinen herkku oli tietenkin jäätelö. Kun joka oppaassa mainostettiin Berthillonin jäätelöä, menimme sitten etsimään ”sitä oikeaa kioskia” Ile St-Louis –saarelle. Firman kioskeja löytyi ties kuinka monta, jokaisen edessä valtava jono. No mehän jonotimme. Viiden euron jätskiin sai kolme pikkuruista palloa – valintamme olivat hedelmäsekoitus, tumma suklaa ja (yllätys, yllätys) raparperi. Herkullista, mutta huijattu olo jäi. Myöhemmin näimme monta Berthillonin kioskia pitkin kaupunkia, eikä yhdenkään edessä ollut jonoa. Jos siis haluaa välttämättä juuri tätä kaupungin parhaaksi mainostettua jätskiä – oli se hyvää, sitä en kiellä – ei kannata mennä Ile St-Louisin kioskeille, ellei aivan hirvittävästi rakasta jonottamista.

Tunnelmalliseksi istuskelupaikaksi Montmartressa joko syömingin tai juomingin parissa voin suosittaa Moulin de la Galetten juuressa sijaitsevia ravintoloita, tai ainakin niiden terasseja. Terasseilta avautuu hienot näkymät alas rue Tholozea ja kattojen yli kaupungille. Satuimme olemaan paikalla lämpimän päivän iltana, jolloin kaupungin yllä salamoi, mutta Montmartressa sai vielä nauttia lämmöstä.

Pariisi, croissantit ja jonotuksen ihanuutta

Blogihiljaisuuteen on tällä kertaa hyvä syy: vietin pitkän viikonlopun Pariisissa. Olin ensimmäistä kertaa Pariisissa ja tarkoituksena oli herkutella oikein kunnolla, ottaa rennosti nähtävyyksien suhteen ja unohtaa työ- ja kaikki muukin mahdollinen arkistressi. Onnistuin näissä vaihtelevasti. Ruokapaikkojen valinnassa tuli muutamia ongelmia, eikä hotellin lähistöllä sijainnut erinomaiseksi mainostettu paikka ollutkaan auki. Museot ja nähtävyydet tuli koluttua ehkä liiankin tunnollisesti. Stressinaiheuttajat kuitenkin unohdin tehokkaasti, muutamat nähtävyydet olivat ehdottomasti näkemisen arvoisia ja kyllä niitä herkutteluhetkiäkin matkaan riitti.

Parasta herkuttelua oli tämä:

Rue Abbessesilta, ihan hotellimme läheltä löytyi edullinen aamiaispaikka, jonka aamiaisen sai nauttia viihtyisästi ulkosalla. Erinomaista kahvia, patonkia voilla ja hillolla, pan au chocolatia (eli suklaatäytteisiä pasteijoita) ja tuorepuristettua appelsiinimehua. Aika täydellistä minun makuuni. Ja mainittakoon vielä, että leivonnaiset (pan au chocolatin tilalla olisi saanut myös croissantin) baarimikko haki viereisestä Le Grenier à pain -leipomosta, joka on viime vuonna palkittu Pariisin parhaan patongin tekijänä. Leipomoon oli muuten aikamoinen jono etenkin sunnuntaina, ja ihan syystä.

Muutenkin suurinta herkkua olivat leipomotuotteet. Aamupalan sai hyvin syötyä niinkin, että joi kahvilassa vain kahvin ja haki sitten jostain monista leipomoista haluamansa croissantin tai leivän. Välipaloja ja naposteltavaa saa Ranskassa helposti, joka nurkalta löytyy joku kahvila, leipomo tai kauppa joka myy täytettyjä patonkeja, pannineja tai crepejä (eli suolaisella tai makealla täytettyjä lettuja). Tämä oli minulle tuttua muualta Ranskasta, mutta vain korostui Pariisissa. Tykästyinkin reissun aikana croissantteihin entistä enemmän, ne vaan olivat niin täydellisiä.

Aamupalapaikka oli tosiaan erinomainen, mutta muuten tuurimme vaihteli. Majailimme Montmartressa, vanhalla taiteilijakukkulalla, joka on nykyisin aika turistipaikka – kiva ja nätti paikka, mutta turistien takia välillä sai miettiä, mitkä kuppilat olivat tarkoitettuja vain turistien huijaamiseen ja mistä oikeasti saisi hyvää syötävää sopuhintaan. Toisena iltana laahustimme jalat väsyneinä myös hotellin lähellä, rue Lepicillä sijainneeseen ravintolaan nimeltä Les 2 Moulins. Sisällä huomiomme kiinnitti iso Amelie-elokuvan juliste ja toisella seinällä oleva kuva leffasta. Pienen tarkastelun jälkeen totesimme olevamme kuppilassa, jossa kyseisä leffaa kuvattiin, Amelien työpaikalla siis. No, meitä tuo ei hetkauttanut mutta varmaankin paikka on Amelie-faneille kiva juttu, sen verran ahkeraan osa ruokailijoista itseään ravintolassa kuvautti. Ruoka oli kuitenkin ihan hyvää. 

Matkan aikana ehkä eniten rasitti loputon jonottaminen. Pariisi on kai edelleen maailman suosituin turistikohde, ja sen kyllä huomaa. Jenkkituristeilta ei voinut välttyä ainakaan minkään pienenkään nähtävyyden lähettyvillä. Louvre ja 1800-luvun taiteeseen keskittynyt Musée d’Orsay olisivat kenties jaksaneet kiinnostaa hiukan kauemmin, jos niihin ei olisi tarvinnut ensin jonottaa tuntia. Onneksi Ranskassa halutaan tukea nuorten kulttuuriharrastusta, ja alle 26-vuotiaat EU-kansalaiset pääsevät lähes kaikkialle ilmaiseksi. Museoissa ravaaminen oli siis ilmaista hupia. 

Eniten tykästyimme Pompidou-keskukseen,  jonne menimme hetken mielijohteesta – ja pääsimme sisään jonottamatta. Pompidoussa on 1900-luvun taidetta, muun muassa Picassoa ihan riittämiin. Koko rakennuskin on nähtävyys, outo putkien peittämä laatikko ulkoa päin, sisältä tosi avara. Liukuportaat yläkerroksiin (joissa kokoelmat sijaitsevat) kulkevat rakennuksen etusivulla läpinäkyvissä putkissa. Liukuportaisiin oli tänä vuonna tehty ambient-musiikki, joka toi poikaystävän mieleen videopelit, minulle vanhat scifileffat – oudolla tavalla kiehtovaa. Lisäksi liukuportaista ja itse museosta sekä sen terasseilta on hienot näköalat ympäri kaupunkia.

Parasta koko matkalla oli kuitenkin kliseinen mutta silti toimiva ajanviete, eli Seinen rannalla istuskelu, tietysti viinin ja eväiden kera. Mielenkiintoista kyllä, silloin vieressä oli yleensä vain ranskalaisia, ei yhtään jenkkituristia.

Raparperin voittokulku jatkuu – mukana nyt myös mansikka!

Kun olin päässyt mainostamaan raparperi-herkkuja töissä, sain sitten kuulla myös muita herkkuja. Ja pakkohan niitä oli kokeilla, etenkin kun huomasin että pakkasesta löytyi vielä viimevuotisiakin herkkuja.
 

Kuten mainitsin, raparperipiirakka on ollut minulle vähän ongelma. En ole löytänyt, tai jaksanut etsiä täydellistä reseptiä. No, nyt löytyi aika hyvä, helppo ja nopea. En enää etsi. Muokkasin maku-sivuston reseptiä vielä vähän, ja laitoin piirakkaan myös mansikoita. Tarvitseeko tätä nyt enempää selitellä? Nam. 

No joo, ulkonäössä on petrattavaa, eikä piirakka ollut ehkä kauhean siistiä tarjottavaa, mutta en välitä. Oli niin hyvää.

Raparperi-mansikkapiiras

Pohja

100 g voita

1 dl sokeria

2 1/2 dl vehnäjauhoja

1 tl vaniljasokeria

1 tl leivinjauhetta

1 muna

Täyte

5 dl raparperipaloja

4 dl mansikoita

2 rkl maissitärkkelystä

2 dl ranskankermaa

1 muna

1 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

Nypi voi ja pohjan kuivat aineet sekaisin. Lisää muna ja vatkaa tasaiseksi. Painele taikina voidellun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.

Sekoita maissitärkkelys raparperin ja marjojen joukkoon.

Sekoita ranskankerma, sokerit ja kananmuna.

paista pohjaa ensin 5 minuuttia ilman täytettä 200-asteisessa uunissa. Levitä sitten pohjalle raparperi ja marja ja kaada niiden päälle ranskankermaseos. Paista piirakkaa vielä 30 minuuttia.

Jatkan raparperin seurassa vielä tänäänkin, nyt luvassa salaatti, johon tulee raparperin lisäksi muun muassa sinihomejuustoa. Saas nähdä.

Suloisen kirpeä raparperi ja keikauskakun ihanuus

Mummolassa käyminen kannattaa aina. Sunnuntain visiitillä sain ensin köyhiä ritareita ja sitten mummi kysäisi, haluaisinko ehkä ottaa pihasta mukaani raparperia. Ja minähän halusin.

Tykkään kaikenlaisesta kirpeästä, ja raparperi on yksi suosikeistani. Mummin pihassa kasvavan raparperin voi lisäksi laskea aikalailla millä vaan kriteereillä fiksuksi syötäväksi. Sitä ei ole pilattu millään myrkkylannoitteilla, ei kuljeteltu yhtään mihinkään (paitsi nyt kotiini, mutta sekin matka tuli tehtyä julkisilla) eikä kyllästetty säilöntäaineilla. Lisäksi raparperista saa kaliumia, kalsiumia ja c-vitamiinia. Jotta raparperin sisältämä oksaalihappo ei sitoisi kalsiumia, kannattaa raparperin kanssa syödä maitotuotteita. Nyt on siis terveyssyistä suositeltavaa nauttia vaikkapa vähän jätskiä raparperin kanssa!

Vaikka raparperi on herkkuani, en oikein osaa hyödyntää sitä kovin monin tavoin. Raparperipiirakasta tulee usein mielestäni vähän tylsä, enkä siksi tee sellaista usein. Pitäisi varmaankin keitellä hilloa tai marmeladia, sellainen tulisi taatusti syötyä. Tai vaikka jotain muffinsseja, ihan taatusti raparperista saisi vaikka mitä hyvää. Eilen päätin kuitenkin selvitä helpolla ja tehdä keikausleivoksia. Samalla idealla olen tehnyt leivoksia myös nektariineista ja omenoista, ja nekin toimivat mainiosti. Tällä kertaa leivokseni takertuivat vuokien pohjiin, ja lopputuloksesta sen kyllä huomaa. Ulkonäkö ei ehkä ole hurmaavin, mutta maku toimi.

Tämä on nyt ohje pikaleivontaan, ja käytinkin valmiita voitaikinalevyjä ja tein vain neljä leivosta (sopivasti kahdelle, siis). Samalla periaatteella syntyisi isompikin piiras, eikä tässä kohtaa mielestäni tarvitse olla turhan tarkka määrien kanssa. En mitannut mitään aineksia, enkä edes katsonut kellosta paistoaikaa. Sokerin määränkin voi valita sen mukaan, kuinka kirpeästä itse tykkää.

Raparperikeikausleivokset (4 leivosta)

Voitaikinaa (2 levyä)

Raparperia (n. 2 dl pilkottuna)

(2 rkl) voita

(½ dl) sokeria

(½ dl) vettä

Pilko raparperi parin sentin mittaisiksi paloiksi. Sulata voi kattilassa. Lisää kattilaan sokeri ja vesi ja kuumenna. Anna kiehua pari minuuttia, lisää raparperi ja keitä vielä pari minuuttia.

Jaa raparperiseos pienten vuokien pohjalle. Leikkaa voitaikinasta vuokien kokoiset palat ja aseta raparperiseoksen päälle. Pistele taikinaan pari reikää. Paista leivoksia 10-12 minuuttia 225 asteessa. Kumoa leivokset hieman jäähtyneinä lautasille ja tarjoa vaniljajäätelön kanssa.

Salaatti, piirakka, oli mitä oli

Ruokakauppojen ja ravintoloiden mainokset ovat huutaneet parsaa jo pari viikkoa, ja pakkohan sitä oli sitten ostaa. Koska en tarvitse tämän päivän ateriaan ihan koko nipullista, päätin käyttää osan eiliseen ruokaani. Harvemmin sitä jaksaa vain itselleen mitään erityistä valmistaa, mutta eilen päätin olla viitseliäs. Voihan sen niinkin päin ajatella, että aika harvoin ehdin nykyisin olla yksin kotona, ottaa rennosti ja laittaa rauhassa ruokaa välittämättä kenenkään muun mieltymyksistä tai nälän asteesta, joten voihan sitä silloin vähän hemmotella itseään.

Uusimmassa Glorian ruoka & viini –lehdessä oli herkullisen näköinen parsa-perunasalaatilla täytetty piirakka. Päätin hieman soveltaa sitä. Omasta versiostani tuli aika paljon yksinkertaisempi ja koska söin yksin, myös pienempi. Siitä tuli silti myös kaunein pitkään aikaan valmistamani ruoka – itse asiassa uskomattoman kaunis minun tekemäkseni. Pohdin, että joku tällainen salaatin ja piirakan yhdistelmä voisi olla hieno vieminen ja tarjottava illanistujaisiin. Tai sitten voisi tehdä vain tuon salaattiosion ja tarjota sen leivän kanssa.

Oman piirakkani tein halkaisijaltaan 14 cm:n irtopohjavuokaan, ja annos oli noin neljäsosa alkuperäisestä reseptistä. Kertomalla määrät neljällä saisi siis tavallisen (22-24cm) irtopohjavuoallisen piirakkaa. Alkuperäisessä ohjeessa piirakkapohjassa oli spelttijauhoja, peston tilalla salviaöljyä ja pinaatin tilalla rucolaa ja punamangoldia – oikaisin siis aika paljon ja käytin niitä aineksia, joita kaapista sattui löytymään, mutta hyvää tuli näinkin.

Parsa-perunasalaatilla täytetty piirakka

Pohja

50 g voita

1 dl sämpyläjauhoja

2 rkl neljän viljan hiutaleita

1 rkl pellavansiemeniä

¼ tl leivinjauhetta

¼ tl suolaa

2 rkl ranskankermaa

Sitruunaperunat

2 pienehköä perunaa

1 rkl sitruunamehua (ja raastettua kuorta)

1 rkl oliiviöljyä

½ tl suolaa

Kastike

2 tl vihreää pestoa

½ tl juoksevaa hunajaa

1 tl kapriksia

1 tl oliiviöljyä

mustapippuria

Lisäksi

3 vihreää parsaa

kourallinen tuoretta pinaattia

oliiveja

Nypi voi ja taikinan kuivat aineet yhteen. Lisää ranskankerma ja sekoita tasaiseksi. laita taikina hetkeksi jääkaappiin jäähtymään. Painele taikina voidellun irtopohjavuoan pohjalle ja reunoille ja pistele taikinaan haarukalla reikiä. Jos haluat taikinan pysyvän tasaisena, laita sen päälle folio ja foliolle kuivattuja herneitä tai papuja painoksi. (En tehnyt tätä ja taikina vähän valui pois reunoilta, pienessä vuoassa se ei kuitenkaan ollut suuri ongelma, isossa ehkä olisi.) Paista piirakkapohjaa noin 30 minuuttia 200-asteisessa uunissa. (Folion voi poistaa noin puolessa välissä.)

Kuori perunat ja pilko ne neljään osaa – pieneen piirakkaan voi pilkkoa pienemmiksikin. Laita perunat uunivuokaan (tai jos teet isomman annoksen, pellille), kaada päälle sitruunamehu (ja kuori, jos käytät), öljy ja suola ja pyörittele perunaa niin, että mausteet ja öljy tarttuvat niihin joka puolelle. Paista perunoita 200 asteessa 35-40 minuuttia kunnes ne ovat paahtuneet kypsiksi ja ovat saaneet hieman väriä.

Poista parsoista puumainen alaosa ja kuori ne kevyesti. Leikkaa parsat kolmeen tai neljään osaan. Keitä paloja kolme minuuttia ja laita ne sitten kylmään veteen, etteivät ne kypsy enempää. Sekoita pesto, hunaja, kaprikset, oliiviöljy ja pippuri. Kokoa kaikki täytteet piirakkapohjan päälle ja pirskota päälle kastiketta.

Piirakkaan olisi sopinut hienosti vielä joku juusto, esimerkiksi mieto feta. Sekaan voisi laittaa myös jotain papuja, jotta ruoassa olisi proteiinejakin. Omasta piiraastani tuli hieman liian suolainen, mutta muuten kyllä herkullinen. Ainakin aion tehdä täytettä salaattina, se sopii laiskempiinkin päiviin ja mukaan voisi keittää vaikka kananmunia, niin olisi taatusti täyttävää.

Kuukauden kirjat, huhtikuu 2011

 En edelleenkään ehdi erityisemmin lukemaan, mutta satuin silti taas tekemään löytöjä kirjastossa. Kotona odottaa vielä aika monta kirjasto- ja divarilöytöä, mutta näihin ehdin jopa tutustumaan huhtikuussa 2011:

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Tykästyin Itkoseen nähtyäni Kohti-näytelmän KOM-teatterissa pari vuotta sitten, ja vielä enemmän tykästyin, kun luin syksyllä Anna minun rakastaa enemmän -romaanin. Olin taas ajatuksissani kirjastossa, enkä tälläkään kertaa tajunnut poimivani hyllystä novellikokoelman. En siis tosiaan yleensä lue novelleja, vaikken enää oikeastaan tiedä, miksi.

Itkosen novellit ovat romaaneista tuttua tyyliä, realistista ja helppolukuista. Sopivasti yhdistettynä kevyttä ja ajatuksi herättävää. Kertojat ovat keskenään mukavan erilaisia, ja kaikki aiheet jaksoivat kiinnostaa. En silti jaksanut aivan äärettömästi kiinnostua, enkä lukenut aivan kaikkia kirjan novelleja. Ehkä tässä on juuri se juttu, miksi harvemmin tartun novellikokoelmiin. Kun tarinat aina päättyvät nopeasti, ei tule sitä tarvetta jatkaa ja jatkaa kirjan lukemista, sitä että kiirehtii muissa hommissa että pääsee äkkiä taas lukemaan. Pieninä, rentouttavina paloina novellit toimivat, mutta eivät saaneet ahmimaan.

Miika Nousianen: Vadelmavenepakolainen

En muista, milloin olisin nauranut jonkun kirjan parissa yhtä paljon kuin Vadelmavenepakolaisen kanssa. Kirja oli täynnä lauseita kuten "Juha Valjakkala, Suomen lahja Ruotsille", ne suorastaan vaativat toistelua lähipiirille.
Vadelmavenepakolainen kertoo suomalaisesta miehestä, joka on mielestään kansallisuustransu, oikeasti ruotsalainen. Ja koska Ruotsi ei niin vain ota kansalaisekseen, on ryhdyttävä toimeen ja järjestettävä asia, vaikka lain rajoja venyttäen.
Tartuin Nousiaisen romaanin kuvitellen sen olevan jotain ainakin melko realistista, mutta toisin kävi, ja hyvä niin. Vadelmavenepakolainen on farssi, uskomaton yhdistelmä stereotypioita ja lukijan täysin yllättäviä juonenkäänteitä. Suosittelen, ehdottomasti.

Munkit tekevät vapun

Olen sairastellut taas reilun viikon ajan, eikä vappuakaan tullut juhlittua kovin railakkaasti, mutta munkkeja oli sentään saatava. Ja kukapa niitä minulle paistaisi, jollen minä itse. Joo, kaupasta saa tietysti myös, mutta ei ne vaan vedä vertoja ihan vastaleivotuille kotitekoisille. Enkä kyllä edes tiedä, saisiko mistään pikkumunkkeja, joita minä ehdottomasti vappuna haluan.

Minusta kotitekoisten munkkien kuuluu olla pieniä ja vähän epämääräisen muotoisia, koska sellaisia mummoni aina meille paistoi. Oli joka kerta yhtä hauskaa, kun mummolaan mennessä selvisi, että siellä on samana päivänä paistettu munkkeja. Yhtä hyviltä ne maistuvat itse tehtyinäkin. En ole siis edes yrittänyt tehdä rinkeleitä tai hillomunkkeja, enkä edes muovailemaan pikkumunkkeja tasaisiksi palleroiksi. Pienet ulokkeet sitä paitsi paistuvat kivan rapeiksi.

Vappumunkit

2 ½ dl maitoa

100 g voita

1 dl sokeria

25 g hiivaa

1 tl suolaa

8 dl jauhoja

noin 1 l (rypsi)öljyä paistamiseen

sokeria pinnalle

Lämmitä maito kädenlämpöiseksi. Sulata rasva ja sekoita maitoon (Itse pilkon rasvan maidon joukkoon ja laitan molemmat mikroon, sillä pehmeä rasva kyllä sekoittuu taikinaan.). Lisää sokeri, suola ja desi jauhoja ja murenna ja sekoita hiiva joukkoon. Lisää loput jauhot ja sekoita tasaiseksi. Taikinaa ei erityisesti tarvitse vaivata ja se jää veteläksi. Laita taikina kohoamaan noin puoleksi tunniksi.

Lämmitä öljy kattilassa. Lämmön sopivuuden voi kokeilla pienellä taikinanokareella: kun pienen taikinapallon tiputtaa öljyyn, sen pitäisi alkaa porista, nousta pintaan ja alkaa heti ruskistua. Ota ruokalusikallinen taikinaa kerrallaan, ja lisää se toisen lusikan avulla öljyyn. Kun alapuoli on ruskettunut, käännä munkki niin että se ruskettuu kaikkialta ja kypsyy. Kun munkki on kauttaaltaan ruskea, nosta se talouspaperin päälle niin että turha öljy valuu pois. Kierittele hieman jäähtyneet munkit sokerissa.

Munkeista ei tule aivan tasakokoisia, mikä kannattaa huomioida paistaessa – isompia pitää tietysti kypsentää pidempään. Onnistuin taas jättämään pari isompaa sisältä raa’aksi, ja juuri siksi tykkäänkin eniten pienistä munkeista. Ruokalusikallinen taikinaa on ihan sopivasti, sillä munkit vähän paisuvat kypsyessään.

Kaikki rasvassa keitettävä tuntuu aina minusta etukäteen suurelta urakalta, mutta ei noiden munkkienkaan paistaminen nyt lopulta niin kovin kauaa kestänyt. Samoilla rasvoilla paistuivat kuvassa taka-alalla häämöttävät kevätkääryleet, jotka myös kuuluivat vappuuni (mutta nimenomaan siis niin, että munkit ensin, sitten suolaiset, sillä niistä tarttuisi muuten öljyyn liikaa makua). Selvisin myös lähes palovammoitta, vaikka öljyn kanssa touhutessa on aina pieni jännitys ilmassa. Ainoa pieni ja vaatimaton palovamma syntyi kun tiputin taikinaa öljyyn kokeillakseni lämpötilan ja tippa öljyä roiskahti kädelle. ”Onhan sulla vielä kevätkääryleet jäljellä”, rohkaisi poikaystävä kun totesin munkkienpaiston jälkeen selvinneeni vähällä. Kehotan nyt kuitenkin varovaisuuteen, ihan kaikin mahdollisin tavoin.