Kuukauden kirjat, syyskuu 2012

Margaret Atwood: Orjatar

Tunnen Atwoodin tuotantoa häiritsevän huonosti, olin lukenut häneltä ennen tätä teosta vain yhden romaanin, vaikka Atwood on sen verran iso tekijä nykykirjallisuudessa, että hänet kyllä sietäisi tuntea. No, Orjatar on toki yksi Atwoodin tärkeimmistä teoksista, joten sen lukeminen antoi varmasti jo paljon paremman kuvan hänen tuotannostaan. Atwoodin yhteydessä mainitaan yleensä kaksi asiaa: naiskirjallisuus (tai feminismi, tai naisten aseman tarkastelu) ja scifi. Orjatar on hyvin selkeästi näitä molempia.

Orjatar on dystopia, eli se kuvaa epätoivottavaa tulevaisuuden yhteiskuntaa (vastakohtana utopialle, siis). Tässä maailmassa eletään jonkinlaisen Raamatusta väännellyn säännöstön mukaan, ja yhteisön tärkein tehtävä tuntuu olevan lisääntyminen. Kiellettyjen asioiden lista on loputon ja pienistäkin rikkeistä rangaistaan ankarasti. Naisen asema on – kuten tuntuu olevan aika monissa ääriliikkeissä – tarkasti määritelty ja rajattu ja toisaalta nainen on nostettu jalustalle, ainakin jos hän on oikeanlainen. Johtavassa asemissa olevien, ja muutamien harvojen onnekkaiden, miesten vaimojen tehtävänä on synnyttää ja kasvattaa lapsia. Jos johtajan vaimo ei tähän itse pysty, hänen kotiinsa tuodaan orjatar, nainen jonka tehtävänä on tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi perheelle. Jos tähän ei riittävän pian pysty, siirretään orjatar seuraavaan perheeseen. Tällainen orja on tarinan kertojahahmo, nimetön nainen.

En ole mikään maailman suurin dystopiafani (mutta satun asumaan sellaisen kanssa). Dystopiathan kertovat siitä, mitä on käynyt kun aika pitkälti kaikki on mennyt pieleen. Eihän se mitään iloista luettavaa ole, eivätkä dystopiat yleensä anna lukijoilleen mitään suurta vapautusta. Niissä ei raunioille ei synny mitään uutta parempaa maailmaa, korkeintaan päähahmot saattavat löytää jonkun (väliaikaisen) turvapaikan pahimmalta. Orjatar ei ole yhtään vähemmän masentava kuin useimmat muutkaan lukemani dystopiat, mutta pidin kovasti sen tyylistä ja näkökulma oli niin kiinnostava, että luin romaanin oikein mielelläni.

Ehkä suurin syy siihin, miksi dystopiat eivät yleensä viehätä minua, on se, että niistä harvemmin löytyy hahmoja, joita kohtaan olisi kovin helppo tuntea sympatiaa, joihin voisi samaistua. Päähenkilöihin on vaikea muodostaa tunnesidettä. Tämä johtunee osittain siitä, että usein kamalassa maailmassa elvät hahmot tuntuvat menettäneensä tunteensa, mikä toki varmasti tapahtuisikin. Orjattaren kertojahahmo, nuorehko nainen, oli hänkin kovettanut itsensä ja valmis tekemään asioita, jotka normaalisti eivät olisi hyväksyttäviä. Hän ei kuitenkaan tuntunut kylmältä, päinvastoin: hän kaipaa tytärtään ja miestään, kaipaa kosketusta ja rakkautta. Orjattareen oli helppo samaistua.

Atwood osaa kuljettaa tarinaa ja luoda jännitystä. Hänen hahmonsa ovat moniulotteisia ja inhimillisiä. Lisäksi hän osaa kirjoittaa koskettavasti ja herättää ajatuksia. Orjatar sai pohtimaan, mitä oikeasti on vapaus ja mitkä asiat oikeasti ovat tärkeitä mielekkään elämän kannalta. Se teki myös vihaiseksi, ja sai miettimään, miksi yhä on niin, että kaikenlaisten poliittisten liikkeiden, uskontojen ja valtataisteluiden keskiössä on hyvin usein se, että joku tai jotkut haluavat määrittää mitä nainen saa ja mitä hänen pitää olla.

John Irving: In One Person (ei vielä suomennettu)

Irvingin ystäville voi luvata: pidätte kyllä tästäkin kirjasta. Tätä kirjaa lukiessani mieleeni tuli, että Irving kyllä kirjoittaa aika oudoista asioista, sellaisista mitä pidetään ahdistavina, täysin sopimattomina tai vähintäänkin kummallisina. On väkivaltaa, insestiä, teini-ikäisten seksuaalisuhteita aikuisten kanssa. Ihan arkea ovat ristiinpukeutuminen, erikoiset seksuaaliset mieltymykset, valtavat salaisuudet perheissä.  Niitä ei kuitenkaan tuoda esille mitenkään shokeeraavasti, joten lukijan huomio ei keskity vain kummasteluun tai kauhisteluun, vaan hän voi seurata tarinaa, jossa erikoisimmatkin käänteet ovat aina vain osa isoa tarinaa.

Tarina sijoittuu jälleen pääasiassa Vermontiin ja päähenkilönä on kirjailija, jonka elämä kerrotaan romaanissa lapsuudesta vanhuuteen. Irvingiä aiemmin lukeneille voi vihjata, että moni seikka muistuttaa Kunnes löydän sinut –romaanista. On salailua, harrastajateatteria, sisäoppilaitos, painintaa, poissaoleva isähahmo ja tärkeä naispuolinen kaveri.

Irvingin tyyli on tuttua: tarina polveilee asiasta toiseen ja hyppi aikatasolta toiselle jatkuvasti, paljasten koko ajan jotain tulevasta ja salaillen silti yksityiskohtia. Juttu kulkee yhtä luistavasti kuin aina ennenkin, ja tällä kertaa Irving pääsee kenties itselleen hiukan poikkeuksellisesti heti alkusivuilta lähtien itse asiaan (kiinnostaviahan hänen romaaninsa ovat aina heti ensilauseesta saakka, mutta usein alussa kerrotaan jotain tarinan kannalta melko epäolennaista).

Minun on vaikea lukea Irvingiä kriittisesti. Pidin tästä romaanista aivan valtavasti. Sitä oli ilo lukea, sen seurassa olisin viihtynyt vaikka kuinka pitkään. Tässä romaanissa oli kuitenkin maltillisesti vain reilut 400 sivua, eli ei siitä ihan loputtomiin riitä luettavaa. Toisaalta, se mikä Irvingin romaaneissa on ehkä parasta: tekisi mieli lukea koko juttu nyt heti uudestaan.