Kuukauden kirjat, tammikuu 2011

Lähiaikoina on tullut pohdittua kirjapalkintoja moneltakin kantilta. Syksyllä kohistiin Alexandra Salmelan Finlandia-ehdokkuudesta ja meillä poikaystävä liputti Margaret Atwoodin Nobelin puolesta. Minä luin joulukuussa Nobel-palkittua Mario Vargas Llosaa, ja tammikuussa oli vuorossa Finlandia-kirja Nenäpäivä. Vargas Llosa oli lukulistallani jo ennen palkintoakin, mutta Rimmiseen en varmaankaan olisi ilman Finlandiaa tarttunut (sain kirjan siis joululahjaksi, mutta muutenkin olisin siihen varmaankin tarttunut, ja kaipa palkinto ja sen tuoma julkisuus lahjan antaneeseen tätiinikin vaikutti). Kai se on vähän kliseistä lukea juurikin ne palkitut kirjat - hienompaahan olisi sanoa, että luki ne jo aiemmin, ennen kohuja, julkisuutta ja valtavia myyntilukuja. Palkituista kirjoista on myös joskus vaikea muodostaa omaa mielipidettä. Kun kirja on juuri kehuttu taivaisiin, siitä täytyy tykätä, jos haluaa olla fiksu lukija, vai mitä?

No, näitä kirjoja joka tapauksessa luin kiireisenä ja flunssaisena tammikuuna 2011 (Ja härregyyd, ei yhtään lattarikirjaa joukossa).

Nick Hornby: Hyvät ihmiset

Minulla ei ollut kummoisia odotuksia Hornbyn kirjan suhteen, mutta teos yllätti positiivisesti. Se oli yksinkertaisesti pakko lukea parissa päivässä, vaikka muiden kiireiden ohella en millään olisi ehtinyt. Hornbyn tarina aviokriisiä läpikäyvästä pariskunnasta on yhtä aikaa hauska ja riipaiseva. Mitä tehdä, kun avioliitto on pelkkää nalkutusta ja tylsyyttä? Mitä kun omat lapset tuntuvat vain ärsyttäviltä kiusankappaleilta? Mitä tehdä jos aviomies hurahtaa oudon gurun oppeihin ja haluaa pelastaa maailman? Tarina on samaan aikaan uskomaton mutta kuitenkin todentuntuinen.

Olen aiemmin lukenut Hornbyn romaanit Poika ja Uskollinen äänentoisto, joista ensimmäinen ei erityisesti innostanut (johtuen kenties siitä, että pidin suunnattomasti kirjasta tehdystä elokuvasta, ja hämmennyin kun romaani oli aika erilainen), mutta toinen kyllä miellytti (siitä en sitten jaksanutkaan katsoa elokuvaa). Tämän viimeisimmän lukukokemuksen perusteella aion kyllä lukea loputkin miehen teokset, ja jään odottamaan Hyvät ihmiset –elokuvaa. Tästä siis tykkäsin, kovasti.

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Kirjoitinkin jo pienistä ongelmistani suhtautua viimeiseen Anna-kirjaan, joka oikeastaan kertokin aika vähän Annasta ja tämän perheestä. Jos odottaa saavansa lukea lisää Blythen perheestä, joutuu hieman pettymään. Jos kuitenkin pitää Montgomeryn tavasta kirjoittaa, kirjasta voi olla iloakin. Kun lopetin Annan perään haikailun, kirja oli oikeastaan ihan viihdyttävä. Novellit olivat kevyttä lukemista ja osoittivat, että voi Montgomerystä pitää muutenkin kuin nostalgiseen idylliin vaipumisen takia. Kirja on toki kiinnostava myös kirjailijan henkilöhistorian kannalta, joten jos se kiinnostaa, kannattaa lukea. Minua jäi mietityttämään se, mitä olisi tapahtunut, jos Montgomery olisi myös aiemmissa Anna-kirjoissaan kirjoittanut samalla tavalla synkistä aiheista.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Finlandia-palkinnosta päättänyt Minna Joenniemi kehui Rimmisen huumoria ja sanakikkailua, ja noihin kehuihin on helppo yhtyä. Rimminen todella kirjoittaa hauskasti ja hänen sanansa onnistuvat olemaan uskomattoman kuvailevia. Minulla oli kuitenkin hieman hankaluuksia Nenäpäivän kanssa. Kirja kertoo Irmasta, joka yksinäisyyttään päätyy esittämään taloustutkimuksen työntekijää päästäkseen puhumaan ihmisten kanssa. Alun lukeminen sujui tahmeasti, en vain jaksanut kiinnostua Irman seikkailuista riittävästi. Vasta puolen välin jälkeen tarina vei mukanaan ja aloin kiinnostua siitä, mitä kömpelölle ja epätoivoiselle Irmalle käy. Johtopäätöksenä siis sanoilla leikkiminen kyllä jaksaa ilahduttaa, ja ihan hyvä mieli tästä lopulta jäi, mutta ei kyllä noussut lempikirjakseni.