Synttäreitä, simpukoita ja suklaista banaanikakkua

Järjestin synttäreideni kunniaksi kavereilleni simpukkakutsut. Sinisimpukat valmistuivat hyväksi koetulla merimiehen vaimon tyylillä, eli valkoviinissä kypsennyinä. Simpukoiden seuraksi löytyi erinomainen valkoviini Anselmann Weißburgunder trocken. Lisukkeena söimme leipää ja dijon-sinapilla maustettua majoneesia.

Ja sitten jälkiruokaan. Syntymäpäivän kunniaksi sen piti tietenkin olla kakkua. Mietin pääni puhki, mikä olisi sellainen kakku, jonka voin hyvin valmistaa jo edellisenä päivänä, ja mitä minun oikeastaan tekisi mieli. Lopulta keksin idean suklaisesta banaanikakusta, jossa olisi myös pähkinää. Sellaiseen ei löytynyt reseptiä, joten muokkasin sen parin eri reseptin pohjalta ja sovelsin vähän itse (pääinspiraationa oli Glorian ruoka ja viini –lehden 7/2012 banaani-pähkinäkakku).

Kakusta tuli mielestäni erinomainen: mukavan kostea, tuhti muttei liian makea. Lisäksi se oli aika helppo tehdä. Tällaisen kakun teen siis varmasti uudestaankin. Ehkä sen voi joskus päällystää kermavaahdolla, ja pähkinät voisi vaihtaa toisiksi.

Suklainen banaanikakku suolapähkinöillä
 
3 banaania
200 g voita (huoneenlämpöisenä)
2 dl (fariini)sokeria
3 kananmunaa
2/3 dl kaakaojauhetta
3 1/3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl omar-karkkeja kuutioiksi pilkottuina
100 g tummaa suklaata rouhittuna

Kuorrutus
100 g suklaata
40 g voita
3 rkl maitoa
1 dl suolapähkinöitä

Muussaa banaanit haarukalla muussiksi. Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää niihin kananmunat yksi kerrallaan ja niiden jälkeen banaanimuussi. Kääntele kuivat aineet taikinan joukkoon.
Voitele pieni kakkuvuoka tai piirakkavuoka. Kaada siihen taikina ja tasoita pinta kohtalaisen tasaiseksi. Paista kakkua noin 50-60 minuuttia (kakkuvuoassa pidempään kuin piirakkavuoassa). Kakku jää kosteaksi ja siihen jää raa’alta näyttäviä kohtia (suklaata ja toffeeta), joten sitä ei kannata pelästyä.

Kun kakku on jäähtynyt, valmista kuorrutus. Paahda pähkinöitä hetki pannulla. Sulata suklaa ja voi kattilassa ja kun ne ovat lähes sulaneet, lisää maito, jotta kuorrutteesta tulee hieman juoksevampaa. Lisää aivan lopuksi pieni määrä pähkinöitä kuorrutukseen. Kaada/levitä kuorrutus kakulle ja ripottele sen päälle loput pähkinät.

Kuukauden kirjat, lokakuu 2013

Joskus lukeminen ei vain suju, ei vaikka kirjat olisivat mielenkiintoisia ja aikaakin riittäisi. Lokakuussa lukeminen jostain syystä tökki. Ja niinhän se menee, että jos lukee pari sivua kerrallaan, parin päivän välein, ei kirjaan ainakaan oikein pääse mukaan. Hahmojen nimet menevät sekaisin, joku juonenkäänne unohtuu. Siksipä kuukauden kirjoistakaan ei voi sanoa mitään ihmeellistä, en vain kyennyt saamaan niistä mitään suurta irti.

Bret Easton Ellis: Alta nollan

Kun kirjaa verrataan sellaisiin romaaneihin kuin Matkalla ja Sieppari ruispellossa, nousevat odotukseni aikamoisiksi. Sieppari on yksi lempikirjoistani, ja Matkalla – vaikkakaan ei oma suosikkini – on kieltämättä ollut aikanaan iso tapaus, kirja joka tuntuu jollain tapaa ravisuttavan uudelta vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeenkin. Alta nollan täyttää odotukset mielestäni vain pieneltä osin. Kyllä, se kuvaa nuorten haahuilua, vastuutonta käytöstä ja päihteiden käyttöä. Kyllä, se tuo lukijan eteen kuvan omasta ajastaan, hetkittäin aika vahvastikin. Ja ehkä voi ajatella, että vuoden 1985 losangelilaiseen ajankuvaan kuuluu tunteettomuus, mutta silti pidän pahana puutteena sitä, kuinka kylmäksi Alta nollan jättää. Kun Sieppari saa lukijan samaistumaan elämässään hapuilevaan Holdeniin ja Matkalla huokuu kiihkeää elämänrytmiä, päämäärättömyyttä ja rajojen murtamista, Alta nollan tuo hahmoja lähelle eikä toisaalta tempaa mukaansa maailmaansakaan.

Easton Ellisin oma aikansa kohukirja kuvaa rikkaiden Beverly Hillsin nuorten huumeidentäyteistä elämää muutaman viikon ajan. Sen päähenkilö, jouluksi kotiin palannut Clay haahuilee bileistä toiseen, keskellä sekalaista kaveriporukkaa, jonka suhteista ei oikein ota kukaan selvää. Kukaan ei tunnu oikein tekevän mitään – ainakaan mitään järkevää – vanhemmat ovat joko samassa liemessä tai täysin poissaolevia, huumeita kuluu ja autolla ajellaan ympäri Los Angelesia. Ja kuten vertaiskohtien perusteella voi arvata, ei tässäkään kirjassa ole mitään selkeää juonta, mitään matkaa a:sta B:hen, kuten Siepparin Holden sen totesi.

Toby Litt: Beatnikit

Tämä romaani sattui käteeni sattumalta kirjastosta, ja nappasin sen mukaan tietämättä siitä tai kirjailijasta sen kummemmin. Beatnikit oli kuitenkin ihan iloinen yllätys: ihan kiinnostava juttu, ei mitään liian rankkaa, välillä hauskaakin. 

Beatnikit, joukko nuoria 1990-luvun Britanniassa, elää kuin olisi yhä 60-luku ja kuin Bob Dylan olisi kuollut. Kun tarinan päähenkilö Mary tapaa nämä omituiset beatnikit, hän haluaa liittyä porukkaan. Marynkin on opeteltava elämään sääntöjen mukaan – on vältettävä kaikkea, mikä ei kuulu 60-lukulaiseen maailmaan, on käyttäydyttävä oikeiden normien mukaan. Alkuperäisten beatnikkien hengessä myös tien päälle on päästävä. Matka viekin ensin Brightoniin ja lopulta Kerouacin jäljille Yhdysvaltoihin.

Littin romaanissa ja sen hahmoissa on jotain vähän teennäistä, kuvaus jää vähän vajaaksi, eivätkä hahmot tunnu aidoilta. Mutta eivätpä tunnu Kerouacin hahmotkaan, joten se taitaa olla osa tyyliä, tietoinen teennäisyys. Samoin tarina tuntuu vähän epäuskottavalta, mutta jälleen, sen voi hyvin ajatella vain osaksi tyyliä. Litt tavoittaa siis monin tavoin beatnikkien esikuvien hengen. On haahuilua, on hulluja tempauksia, on tarkkoja sääntöjä ja pelejä.

Kaikesssa omituisuudessa ja teennäisyydessä on kuitenkin jotain kiehtovaa. Siksi tämä romaani kannattaa mielestäni lukea, vaikka se ärsyttäisikin.

 

Angeles Mastretta: Ota elämäni, vie sydämeni

Ota elämäni, vie sydämeni on sellainen kirja, josta vähän otollisemmassa mielentilassa olisin voinut tykätä kovastikin. Se on tarina meksikolaisesta naisesta, Catalinasta, joka päätyy liian nuorena naimisiin itseään paljon vanhemman, vaikutusvaltaisen miehen kanssa ja joutuu kasvamaan omaksi itsekseen mieheen sidottuna. Romaani on latinalaisamerikkalaiseen tapaan täynnä tunnetta, kuten jo sen nimestä voi aavistaa.
 
Mastretan romaani seuraa, kuinka Catalina kamppailee loputtomiin alistuvan vaimon rooliaan vastaan, kuinka hän oppii tuntemaan itsensä ja yrittää vapautua. Catalina ei ole mikään perinteinen naishahmo: hän ei ole lapsilleen omistautuva äiti, mutta ei kyllä mikään feministinen sankaritarkaan. Tarinan taustalla velloo Meksikon myrskyisä poliittinen elämä ja omat vaatimuksensa asetta myös kulttuuri, jossa naisen paikka on kotona, ei vallassa tai vapaana.

Catalinan kasvun seuraaminen oli kiinnostavaa, mutten silti osannut innsotua tästä romaanista mitenkään valtavasti. Sen kuvaus tuntui jäävän vähän puolitiehen, tai sitten minun olisi pitänyt kyetä lukemaan enemmän rivien välistä. Nyt sain kyllä lukea voimakkaista tunteita, mutta tapahtumat ja päähenkilö jäivät silti hiukan pinnallisiksi.

Lihaton Lähi-itä (falafel-pihvit)

Lihaton lokakuu tuntuu aiheuttavan monelle päänvaivaa. Minäkin innostuin tempauksesta sen verran, että punaisen lihan lisäksi olen kieltäytynyt tässä kuussa myös kanasta. Eipä se mikään iso uhraus ole, mutta on tietysti hiukan ohjaillut valintoja.

(Niin, voisin nyt kirjoittaa aika pitkästi siitä, kuinka kovasti ärsyynnyin lukiessani tänään toisesta iltapäivälehdestä ikään kuin uutisena, että kasvissyöjä voi syödä muutakin kuin rehuja. Huoh. Selvästi tämä suuren suosion saanut lihattomuus on nyt saanut kaikki kliseiset ajatukset kasvissyönnistä taas heräämään.)

Eilen lihaton ruoka valittiin Lähi-itä-osastosta, koska parvekkeelta löytyi vielä minttua ja lehtipersiljaa, jotka piti saada syödyksi ennen pahempia pakkasia. Lähi-idän ruoista löytyykin monenlaisia kasvisruokia, ja yksi kiva puoli on, että lähes kaikki sopii hyvin yhteen. Tänäänkin söin eilisen pitaleipä-aterian jämiä, ja hyvinhän ne toimivat ilman leipiäkin.

Falafelien kohdalla kokeilin tällä kertaa Jamie Oliverin inspiroimana helpompia falafel-pihvejä. Ne tosin hajosivat paistaessa, mutta sehän ei sinänsä makua haittaa.

Falafel-pihvit

1 prk kikherneitä
1 pienehkö sipuli
5 valkosipulinkynttä
1 dl korianteria ja lehtipersiljaa
1 tl juustokuminaa
½ rkl suolaa
1 rkl vehnäjauhoja

Aja kaikki aineet tasaiseksi monitoimikoneessa – laita koneeseen ensin sipulit ja yrtit ja pyöräytä niitä viitisen sekuntia ja lisää sitten herneet. Lisää lopuksi myös jauho. Muotoile massasta kuusi pihviä ja paista ne pannulla tai pellillä.

Tarjoa esimerkiksi tomaatin ja kurkun, fetan, hummuksen ja chilisalsan kanssa.

Lisää Lähi-idän herkkuja:

http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2013/02/matkakuume-ja-falafelinkaipuu.html
http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2012/05/itamaan-ihmeita-taytetty-munakoiso-ja.html
http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2010/11/turkkilaisia-makuja.html

Mikään ei voita tuoretta leipää (täytetyt leivät)

Mikään ei taida olla parempaa kuin tuore leipä. Enkä oikeastaan keksi juuri parempaa iltapalaa kuin mozzarellalla, kirsikkatomaateilla ja oliiveilla täytetyt leivät. Lämmin, juuri uunista otettu vaalea leipä, sulanut juusto, kirsikoiden raikkaus ja oliivien suolaisuus – siinä on kaikki mitä syysiltana teen seuraksi kaipaa. 

Idea leipiin – ja ohjekin aika pitkälti – tuli syyskuun Glorian ruoka ja viini –lehdestä, jonka kannessa on kuva tällaisista täytetyistä leivistä. En kuitenkaan taaskaan tehnyt leipiä ihan ohjeen mukaan, eikä se kyllä tässä tapauksessa ole mitenkään välttämätöntä. Leipiinhän voi laittaa täytteeksi mitä huvittaa, eikä sen taikinankaan kanssa ole niin nuukaa. Ihan hyvät leivät tulisi varmasti millä tahansa sämpylätaikinalla. Tärkeintä on, että taikina jätetään löysäksi ja että täytteen ainekset ovat omasta mielestä herkullisia. Ja tietenkin se, että leipä on tuoretta (no, oli se vielä seuraavanakin päivänä aika älyttömän hyvää). 

Yksinkertaisuudessaan tarvitset siis: 

Leipä-/sämpylätaikinaa (n. 4 dl vettä ja 8 dl jauhoja) 
Vaivaa taikina, mutta jätä se pehmeäksi. Riittää, että taikina jonkun verran irtoaa käsistä. Anna taikinan kohota noin tunti. 

Täytteeksi esimerkiksi: 
10 kirsikkatomaattia 
150g mozzarellaa 
kourallinen basilikan lehtiä 
15 oliivia
Puolita tomaatit, revi juusto paloiksi, silppua basilika ja pilko oliivit esimerkiksi neljään osaan. 

Kauli taikinasta reilusti jauhotetulla pöydällä reilun sentin paksuinen suorakaiteen muotoinen levy. Levitä täytteet levylle. Taita levy pötkyläksi ja leikkaa se neljään osaan. Painele osioiden avoimista päädyistä toinen kiinni ja nosta ne avoin puoli ylöspäin pellille leivinpaperin päälle. Anna kohota liinan alla vielä puolisen tuntia. 

Paista leipiä ensin 250-275 asteessa 5-10 minuuttia ja sitten 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Kuukauden kirjat, syyskuu 2013

Paul Auster: Kuun maisemissa

Tartuin Austeriin pitkästä aikaa muutaman pettymyksen aiheuttaneen kirjan jälkeen. Kuun maisemissa helpotti tilannetta jonkun verran, mutta ei saanut minua varsinaisesti haltioihini. Romaani kertoo orpopojan, Marco Foggin elämästä New Yorkissa, ensin rutiköyhänä opiskelijana, sitten mystisen rikkaan vanhuksen palveluksessa. Austerille tyypilliseen tapaan romaanissa hypätään välillä pitkähköksi aikaa mukaan Foggin työnantajan, Thomas Effingin tarinaan.

Kun jo Foggin elämää kuvaava osa jakaantuu ikään kuin kahteen – aikaan ennen työtä Effingin palveluksessa ja aikaan Effingin kanssa – ja mukaan sekoitetaan vielä Effingin elämäntarina, on kohtalaisen kompaktissa romaanissa aika paljon sisältöä. Silti kaikki tuntuu jäävän hiukan irralliseksi, hahmoihin on vaikea samaistua.

Kuun maisemissa on silti helpompi kuin osa Austerin romaaneista, eikä ollenkaan samalla tavalla pelottava kuin jotkut hänen romaaneistaan (esimerkiksi Sattumuksia Brooklynissä oli mielestäni hyvä, aika helppo mutta jotenkin aivan käsittämättömän pelottava). Voi olla, että minä en vain jotenkin tajunnut sitä ja jollekulle muulle tämä on ehdoton suosikki. En voi kuitenkaan suositella sitä ainakaan niille, joille on tärkeää saada samaistua kirjan henkilöihin, niille jotka haluavat suuria tunteita tai selkeitä juonia.

Oscar Hijuelos: Mambo Kings

Mambo Kingsin alku nappaa lukijan mukaansa: se on täynnä rytmiä, tunnetta, musiikkia sykkivää New Yorkia. Kahden Mambokuninkaan, veljesten Cesar ja Nestor Castillon, tarina lähtee liikkeelle heidän huippuhetkistään, esiintymisestä Lucy Showssa ja Mambon kulta-ajan levytyksistä. Se on lähtökohta, joka houkuttaa lukemaan, täynnä niin tarkkaa kuvausta, että lukijan on helppo nähdä tapahtumat mielessään.

Kiihkeä rytmi, ja tarina Kuubasta kylmään New Yorkiin matkaavista veljeksistä pitää otteessaan kirjan puoliväliin, mutta jossain vaiheessa tulee seinä vastaan. Kirja oli mielestäni yksinkertaisesti liian pitkä. Kun Mambokuninkaan valloituksia ja hekuman hetkiä on kuvailtu jo useaan kertaan, ei aina uuden naisen iskemisestä ja viettelystä enää jaksaisi lukea ja kun lopputulos on jo hyvin selvillä, tuntuu turhalta tarinan venyttämiseltä kuvailla yhä uusia ryyppäysreissuja, ahmimisia ja esiintymisiä.

Hijuelosin romaanin on hyvin miehinen – mikä toki sopii, kun tarkoituksena on kuvata miehisen kuubalaisen mambolaulajan ajatuksia. Jotenkin miehisyys tuntui vain taas kerran tarkoittavan näkökulman yksipuolisuutta, ihan kuin miehen päähän ei tosiaan mahtuisi muuta kuin naisten vartaloiden ihailua, omien onnistumisten hehkutusta, ruokaa ja juomaa.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Itkosen uusin on mielestäni selvästi aikuisempi kuin hänen aiemmat romaaninsa. Se on oikeastaan aika perinteinen perhetarina, kertomus kodinkonekauppiaasta, hänen vaimostaan, heidän esikoispojastaan ja tämän suhteesta niin vanhempiinsa kuin tyttäreensäkin. Se on tunnistettava kuvaus Suomesta, aina sodanjälkeisestä niukkuudesta kahdeksankymmenluvun huimaan nousuun, lamaan ja 2000-luvulle, kännyköiden, Facebookin maailmaan, jossa ulkomaille muuttamisesta on tullut tavallista arkea.

Hetken hohtavan valon suurin ansio on mielestäni juuri sen tunnistettavuudessa. Se ei kerro Suomesta mitään järisyttävän uutta – yksittäisten perheiden nousua pienestä kerrostaloasunnosta omakotitalojen, kesämökkien ja lomamatkojen maailmaan on kyllä kuvattu ennenkin. On isä, itseensä loputtomiin uskova yrittäjä Esko Vuori, hänen vaimonsa, joka vasta lastensa aikuistuttua uskaltaa alkaa pohtia, mitä hän itse haluaa, poika Esa, joka ei oikein osaa pitää perheestään kiinni ja Esan tytär, joka jää kaukaiseksi. Tällaisista hahmoista olen lukenut ennemminkin, joten mitään omaperäisyyspisteitä ei Itkoselle tästä voi antaa. Luin silti näistä hahmoista mielelläni.

Itkosen romaani on niin kutsuttu lukuromaani. En löytänyt siitä mitään elämää suurempaa, mutta vietin sen seurassa levollisia hetkiä.

Sandro, kaupungin paras brunssi?

Tutustuin Sandron ruokaan Flow-festareilla ja tykästyin. Festareiden jälkeen kaverit kehuivat, että ravintolassa on hyvät drinksut ja brunssiakin kutsuttiin jopa kaupungin parhaaksi. Kun itse olin kaipaillut jotain Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan ruokaa tarjoavaa ravintolaa Helsinkiin, piti Sandroa tietenkin päästä testaamaan. Päädyimme lauantaibrunssille, joka on kokonaan kasvisruokaa. Sunnuntaina tarjolla olisi lihaakin.

22,90 maksava brunssi ei ole enää mikään halpa, vaikka hintaan sisältyikin yllättäen skumppalasillinen. Siihen nähden valikoima ei ollut mitenkään superlaaja, etenkin kun ruoissa oli paljon samankaltaisia: oli pariakin erilaista coucousia ja kvinoaa, porkkanoita pariin tapaan ja monenlaisia oliiveja. Minua se ei varsinaisesti häirinnyt, en edes maistanut kaikkia lämpimiä ruokia ja croissantitkin jätin täysin tapojeni vastaisesti kokonaan väliin, koska ahmin oliivileipää hummuksella ja munakoisotahnalla.
 
Kuten sanottu, Sandron tarjoama ruoka sattuu olemaan sellaista, josta minä en oikein saa kyllikseni. Siksi brunssi kelpasi minulle erinomaisesti. On silti myönnettävä, että koko seurueeni ei ollut mitenkään varauksettoman ihastunut. Varmasti moni kaipaa lihaa, ja esimerkiksi seurueemme jäsen, joka ei pidä oliiveista, joutui tyytymään meitä muita selvästi rajoitetumpaan salaattivalikoimaan. Hintakin tuntui sellaiselta, ettei ihan mikä vaan kelpaa.
 
Sandron brunssia kannattaa harkita, jos Pohjois-Afrikan maut houkuttelevat. Siksi se olikin kivaa vaihtelua muille brunsseille. Sekin on laskettava plussaksi, että vaikka ruokalajeja oli vähemmän kuin joillain muilla Helsingin brunsseilla, ainakaan mikään minun maistamistani ei ollut ihan huti. Kastikkeilla, siemenillä, taateleilla ja sultanarusinoilla salaateistakin sai tuunattua monipuolisempia ja makuihin vaihtelua. Mehut olivat kunnon kamaa, smoothie hyvää ja jälkiruokakin ok.
 
En nyt aivan varauksetta alkaisi Sandron brunssia hehkuttaisi, mutta voisin kyllä mennä sinne uudestaankin. Ja ne drinksut, sekä ylipäätään ravintolan muu tarjonta on kyllä testattava.

Kanaa cacciatore, eli pasta josta tuli kerralla vakiruokaa

Vakiruoat ovat sellaisia, joihin aina palaa. Joita tulee tehtyä sen verran usein, että reseptiä ei enää tarvita – oikeastaan on itsekin vaikea äkkisältään kertoa, miten ruoka tehdään, mutta kun alkaa tehdä, niin hyvää siitä tulee. Joista vuosien saatossa saattaa muotoutua oikeastaan aika erilaisia, kuin mitä se resepti alun perin neuvoi.

Omista vakiruoistani aika suuri osa on pastoja. On se ihan tavallinen tomaattikastike, on bolognese, on munakoisokastike, katkarapupasta ja kanapasta uunissa. Ja eilen taisin löytää uuden vakiruoan, cacciatore kanapastan. Kylläpä siitä tuli hyvä mieli.

Tässä vaiheessa on pakko vähän kehua Jamie Oliveria, sillä noista vakipastoistani katkarapuversio, alla norma eli se munakoisokastike ja nyt tämä tuorein suosikki ovat kaikki herra Oliverin reseptejä. Jamien pastareseptit yksinkertaisesti toimivat ja niitä on helppo muokkailla vähän enemmän omaan makuun ja kokkailumieltymyksiin sopiviksi.

Tässä pastan resepti sellaisena kuin minä sen tein – eli Jamien yksinkertaisesta reseptistä vielä hiukan yksinkertaistettuna. Alkuperäinen resepti löytyy Jamien 15 minuutin ateriat –kirjasta. Uskoisin, että resepti toimisi hyvin myös kasvisversiona joko vain jättämällä kanan pois tai korvaamalla sen vaikkapa soijasuikaleilla tai kikherneillä.

Kanaa cacciatore – savunmakuinen tomaattikastike pastalle

Kanan rintapaloja (2-3 kpl) tai filesuikaleita

250 g sieniä (itse käytin Pirkan säilöttyjä sekasieniä, mutta tuoreet olisivat toki parempia)*

1 punainen paprika

kourallinen oliiveja

2 valkosipulinkynttä

1 rkl silputtua aurinkokuivattua tomaattia

500 g paseerattua tomaattia

kourallinen tuoretta basilikaa

chiliä

1 rkl balsamiviinietikkaa

2 tl paprikajauhetta

suolaa

Spagettia

Juustoraastetta

Pilko paprika ja laita se pannulle paistumaan. Poista oliiveista kivet ja pilko niitä hiukan, silppua valkosipuli ja pilko sienet tarvittaessa. Lisää kana pannulle, kun paprika on pehmentynyt ja lisää tässä vaiheessa myös paprikajauhe. Kun kanan pinta on kypsynyt, lisää sienet, valkosipuli, chili ja aurinkokuivattu tomaatti pannulle (jos käytät tuoreita sieniä, anna niiden kypsyä pari minuuttia ennen kuin lisäät paseeratun tomaatin). Lisää sitten pannulle paseerattu tomaatti ja keitä kastiketta kunnes kana ja sienet ovat kypsiä.

Keitä spagetti ja sekoita kastike sen joukkoon. Lisää sekaan myös basilikanlehdet. Tarjoile juustoraasteen kanssa.

* Jos mitä tahansa sieniä olisi saatavana, laittaisin varmaankin jonkinlaisen sekoituksen tatteja, herkkusieniä ja kanttarellejä. Varmasti pelkillä tuoreilla herkkusienilläkin tulisi hyvä kastike.