Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Oksanen osaa kirjoittaa koukuttavasti, niin että hänen
kirjansa vain pitää ahmia mahdollisimman nopeasti, on yksinkertaisesti pakko
saada tietää kaikki. Ahmin Puhdistuksen aikanaan päivässä, ja Kun kyyhkyset
katosivat meni parissa päivässä töidenkin ohella. Se veti mukaansa heti
ensimmäisestä sivustaan lähtien, salamyhkäisellä alullaan. Oksanen yhdistää jännityksen ja salaperäisyyden
niin, että ihan pakkohan on vaan saada selville, että mistä tässä
kaikessa on kyse ja miten juttu lopulta päättyy. Vaikka tietäähän sen,
ei mitenkään nätisti.
Oksasen koukuttavuus on samaa kuin hyvissä dekkareissa ja jännityskertomuksissa. Tahti on nopea ja juoni alkaa heti ensisivuilta tiivistyä sellaiseksi silmukaksi, että melkein pitää haukkoa henkeä. Jos joskus pidänkin salapoliisitarinoita tai rikoskertomuksia aika mitäänsanomattomina - ei minua oikeasti kiinnosta ihan kamalasti, miten joku rikos selvitetään - Oksanen saa minut puolelleen historiallisella aiheellaan. Ja siinä kai se menestyksen salaisuuskin on, kun tarjoaa molempia, vetoaa niihinkin, jotka eivät pelkästään toisen takia innostuisi.
Vertailu Puhdistukseen ei varsinaisesti tee oikeutta Kun
kyyhkyset katosivat –romaanille. Puhdistus on tiivis paketti, tarina kahdesta
naisesta, nopeasti etenevä tarina, joka kerrotaan aika selkeästi, niin ettei
lukijan tarvitse kamalasti arvailla. Kun kyyhkyset katosivat on monella tavalla
mutkikkaampi, hankalampi. Siinä on useampia päähenkilöitä ja heilläkin ikään
kuin useampia elämiä – omansa jokaiselle Viron historian vaiheelle.
Mutta hankaluus on myös osa romaanin viehätystä. On
oltava tarkkana, painettava mieleen kaikki yksityiskohdat, pistettävä merkille
kerronnan muutokset, jotta huomaa milloin tarkkaillaan ketäkin hahmoista. Lukuohjeeksi voisin sanoa, että prologi kannattaa lukea tarkkaan, siitä
on sitten iloa pitkin romaania.
Jos joku hahmoista on päähenkilöksi nostettava, sellainen
on itselleen uudestaan ja uudestaan oman persoonallisuuden luova Edgar Parts.
Mutta ei Parts suinkaan ole ainoa, joka joutuu löytämään uuden tavan elää aina
kun Viron valtakuviot muuttuvat, vaan niin tekee jokainen hahmo omalla
tavallaan. Kun kyyhkyset katosivat onkin siis myös tarina niistä eri tavoista,
joilla ihmiset myllerryksiin sopeutuvat.
Pirkko Saisio: Elämänmeno
Saision romaani kuvaa elämää sotienjälkeisessä Helsingin
Kalliossa, työläisperheessä, jonka äiti ja tytär ovat tarinan kaksi
päähenkilöä. Se näyttää palasia molempien elämästä realistisesti ja
kaunistelematta.
Elämänmeno tuntui minusta aluksi kamalan vaikealta,
jumitin jopa äidin eteläkarjalaisella murteella kirjoitetuissa ajatuksissa,
vaikka sehän on minun oma murteeni – ja lopulta vain ihanan tuttua, ei yhtään
vaikeaa. Muutenkin tykästyin kirjaan vähitellen, en heti alussa.
Saisio kuvaa hyvin tunnelmaa Kalliossa, loputonta
köyhyyttä, vaihtoehtojen rajallisuutta, toivottomuutta ja joskus toivoakin.
Tiedän hyvin, että aika moni kaverini ei tuollaisia tarinoita jaksa lueskella,
ja onhan se totta, että vastaavia tarinoita löytyy. Ei Elämänmeno minunkaan
suosikkeihini nouse, eikä Saisio ole mielestäni lähelläkään sitä
koskettavuutta, johon hän Punaisessa erokirjassaan pääsee.
Lionel Shriver: Poikani Kevin
Poikani Kevin oli intensiivisin ja raskain
lukukokemukseni pitkään aikaan. Se oli kaikessa raskaudessaan huikean hieno
kirja, jota voin kyllä suositella.
Romaanin aihe on varmaankin monille tuttu: se kertoo
äidistä, jonka poika on vankilassa ammuskeltuaan koulussaan. Perheen tarina
kerrotaan kirjeissä, joita äiti kirjoittaa pojan isälle, entiselle
aviomiehelleen. Alusta asti on selvää, ettei mitään hyvää ole tulossa.
Vaikka jo romaanin nimessä mainitaan poika ja
kertojahahmokin saa kerta toisensa jälkeen huomata olevansa nimenomaan äiti,
oli minulle kirjassa merkittävää myös parisuhteen kuvaus, ja suhteessa
poikaankin eniten juuri naisen kokemus äitiydestä, ei niinkään se, millainen
poika oli. Niin, kai sen voi todeta jo tässä: se poikahan on aivan kamala,
pelottava hahmo, jollaista ei oikeastaan haluaisi ajatella yhtään. Vanhempien
parisuhteen kuvauksestakin tulee lähinnä ahdistunut olo.
Poikani Kevin jättää kuitenkin paljon varaa lukijan
tulkinnoille. On lukijan päätettävissä, miksi pojasta tulee mitä tulee, tai
miksi vanhempien maailmat jäävät niin erillisiksi – ja kenen syytä mikäkin
sitten on.
Kjell Westö: Kangastus 38
Westöstä kirjoitin pidemmin täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti