Kuukauden kirjat, kesäkuu 2013

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Voi Eugenides minkä taas teit. Jälleen kesälomareissuani viihdytti yli 500 sivua Eugenideen mahtavuutta. Naimapuuhia oli juuri sopiva kirja kesälomalle ja matkalle, jolla oli aikaa paneutua kirjaan tuntikaupalla.

Naimapuuhia-romaanin englanninkielinen nimi The Marriage Plot viittaa 1800-luvun kirjallisuuden juonikuvioon, jossa päähenkilö nimen mukaisesti päätyy naimisiin. Naimapuuhien yksi päähenkilö, Madeleine, onkin innostunut 1800-luvun kirjallisuudesta. 1980-luvun USA:ssa tilanne on kuitenkin hiukan erilainen, ja kolmen collegesta valmistuvan nuoren aikuisen suhteista kehkeytyy aika erilainen vyyhti, kuin vaikkapa Jane Austenin romaaneissa, vaikka pariutumisen problematiikan parissa ollaankin. Eugenides kertoo näiden kolmen tarinan jokaisen päähenkilön näkökulmasta tarkastellen ja lukijan on oikeastaan pakko tsempata kaikkia ainakin vähän.

Tällaiset romaanit ovat yleisesti ottaen minun makuuni: ollaan riittävän lähellä nykyaikaa, hahmoihin on helppo samaistua ja keskiössä ovat tunteet ja ihmissuhteet. Kuulostaa lässyltä, mutta ei Eugenides mielestäni ole mitään tunteellista hömppää.  Mielestäni hän kuvaa nuorten päähenkilöidensä hapuilua  hyvinkin todentuntuisesti – tutusti, voisin sanoa. Tähän romaaniin erityistä fiilistä toi se, että pystyin helposti kuvittelemaan 1980-luvun opiskelijoiden maailman, romaanissa mainitut biisit alkoivat soida päässäni ja kirjatkin olivat suurelta osin tuttuja.

Eugenideen romaani kuvaa lyhyttä ajanjaksoa – päällisin puolin hiukan yli vuotta, takautumineenkin pääosin kolmen päähenkilön opiskeluaikaa – ja romaanilla on pituutta yli 500 sivua. Silti tuntuu, että tarina etenee vauhtia, eikä jää junnaamaan mihinkään kohtaan. Olisin lukenut tällaista tekstiä mielelläni vaikka pari sataa sivua enemmänkin.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu, the Great Gatsby

Kultahattu on sellainen kirja, johon kirjallisuudenopiskelija ja amerikkalaisen populaarikulttuurin tuotteiden suurkuluttaja pakostikin törmää jossain vaiheessa. Tai siis sellainen, josta pakosta kuulee, sillä eipä sitä nyt välttämättä tule lukeneeksi. Kirja on käsittääkseni jenkeissä hyvin monen koululaisen lukulistalla (käsittääkseni jenkeissä on koulussa ainakin periaatteessa pidemmät pakolliset lukulistat kuin Suomessa, eri asia tietenkin on se, tarvitseeko kaikkia kirjoja oikeasti lukea), mutta Suomessa sitä ei löydy edes kaikista kirjastoista. Uusi elokuva on nyt tietenkin tuonut romaanin taas kaikkien tietoon, ja sen myötä minäkin siihen nyt, vihdoin, tartuin.

Kultahatun päähenkilö, se mahtava Gatsby (niin, varmaankin kaikille kirjan juuri nyt ensimmäistä kertaa lukeville hän on pakosti Leonardo DiCaprio), on rikas nuorehko mies, joka nauttii luksuselämästä ja järjestää suuria juhlia kartanossaan Long Islandilla. Hänen ja vastapäisen kartanon pariskunnan elämän käänteistä kertoo naapurin vaatimattoman talon asukas Nick Carraway. Kertojahahmo kertoo, kuinka hän tutustui Gatsbyyn ja mitä tuona kesänä sitten tapahtui.

Jos on lukenut vaikkapa Truman Capotea, Kultahatun tyyli tuntuu kovasti tutulta. Se on helppolukuista tekstiä, pintatasoltaan tosi kepää ja helppoa ja kun romaani on vielä lyhyt, se on helppo lukea hetkessä ja todetta, että olihan tuo ihan kiva. Eri asia sitten on se, mitä tarinasta saa irti, vai saako mitään. Tämän kirjan kanssa kaipasin kovasti lukupiiriäni, jos joku muu vaikka olisi löytänyt kirjaan kiinnostavia näkökulmia.

Se, mikä Kultahatussa eittämättä on hienoa, ja mistä kyllä kovasti nautin, on juuri sen tyyli. Se on jotenkin unenomainen, jollain tapaa pysähtynyt ja kuitenkin nopeasti etenevä.

Mario Puzo: Kummisetä

(Kirjoitin Kummisedästä jo aiemmin täällä.)

Ei sille oikein mitään voi: kun alan ajatellakin Kummisedän tarinaa, päässäni alkaa soida surumielinen leffatunnari. Mario Puzon romaani onkin varmasti monen mielessä jäänyt elokuvan varjoon. Ainakin omassa tuttavapiirissäni moni on kyllä nähnyt leffat, mutta harvempi lukenut romaanin. Se on hiukan sääli, sillä romaani on kyllä erinomainen. Vuonna 1969 julkaistu ja 1971 suomennettu romaani on kyllä sekin ollut erityisesti aikanaan hyvin suosittu, mutta leffojen ilmestymisen jälkeen se on tainnut kuitenkin jäädä suosiossa kakkosessa.

Yhdessä romaanista ja elokuvasta on tullut sellainen ilmiö, että miltei jokainen tietänee kyseessä olevan tarina Corleonen mafia-perheestä. Jos ole nähnyt elokuvia, ei kirjankaan juonesta kannata paljon enempää paljastaa. Leffat nähneille kerrottakoon, että romaanin kertoo pääosin samat tapahtumat kuin ensimmäinen elokuva. Ja vaikka en haluakaan liikaa avata juonta, ei leffojen näkeminen mielestäni tarkoita, ettei kirjasta voisi enää nauttia. Ei tämän kirjan ainoa juttu ole se, kuinka kaikki lopulta päättyy. Itsekin jännitin alusta loppuun, vaikka tiesin kyllä, mikä lopputulos on.

Suosittelen Kummisetää hyvillä mielin niillekin, joita jännitys ei yleensä liiemmin kiehdo. Kummisetä on nimittäin paljon muutakin. Se on kuvaus erikoisten ja hyvin tarkkojen sääntöjen maailmasta, samalla äkkipikaisuudesta ja äärimmäisestä harkinnasta, se kuvaa toisaalta äärimmäistä uskollisuutta, vaikka kertookin maailmasta jossa kenet tahansa voi murhata tarpeen tullen. Se on kylmäverinen, mutta samalla jotenkin hämmentävän kiehtova. Ja se on hyvää viihdettä, aivan ehdottomasti.

Kjell Westö: Isän nimeen

Tarttuessani tähän romaaniin ajattelin, että Westö ei kyllä varmasti petä. No, ei pettänytkään, Isän nimeen oli kyllä miellyttävää luettavaa. En silti suosittelisi sitä aivan yhtä varauksettomalla innolla kuin Missä kuljimme kerran - tai Älä käy yöhön yksin -romaaneja.  Isän nimeen muistuttaa mielestäni enemmän Leijat Helsingin yllä -romaania. Pidin niistäkin molemmista, mutta en aivan yhtä kovasti, kuin noista kahdesta muusta.

Isän nimeen on tarina kolmesta sukupolvesta Skraken suvun miehiä. He ovat miehiä, joiden on vaikea antaa periksi, vaikea luopua ja ehkä aika vaikea sitoutuakin. Kertojana on miehistä nuorin, Viktor Skrake, joka syntyi Helsingin itärajalle, vanhaan kartanoon, jonka loiston päivät olivat silloin jo kaukana. Viktor kertoo kolmen miessukupolven tarinan aina 1800-luvun Pohjanmaalta nykypäivään westömäiseen tyyliin, eli pitkästi, polveillen, asiasta toiseen liukuen niin, että lukijan on paras pysyä tarkkana, jos aikoo muistaa kuka kukin romaanissa oikein on.

Westön kerronta on aina eleetöntä, siinä ei ole mitään kikkailua, mutta silti hän kertoo kaiken tarvittavan ja antaa lukijalle tarkan kuvan tilanteista. Hän jättää paljon sanomatta, mutta on silti pitkäsanainen – arvaan, ettei se pitkäsanaisuus miellytä kaikkia. Ja kuten Westölle tyypillistä, jälleen kerran alku on hankala, mutta tälläkään kertaa siitä ei kannata välittää, tarina pääsee kyllä taas vauhtiin.