Sain kuun alussa vihdoin käsiini Moby Dickin, joka minun
on pitänyt lukea jo pari vuotta. Sen parissa kuluikin sitten pitkälti koko
kesäkuu. Aloin jo tuskastua koko kirjaan, joten välissä piti lukaista yksi
Allende ihan vaan piristykseksi. Valkoisen valaan tarinaa ei siis voi
suositella kovin kiireiselle lukijalle, mutta tulipahan sekin klassikko
luettua. Nyt kaipaankin sitten jotain ihan erilaista, ja heinäkuun lomareissua
varten hankin Jeffrey Eugenideen Middlesexin. Siitä siis tarinaa sitten
kuukauden päästä.
Isabel Allende: Rakkaus ja varjo
Rakkaus ja varjo poikkeaa selvästi muista lukemistani
Allenden romaaneista. Se on selkeimmin omaelämänkerrallinen ja sisältää paljon
muista Allenden kirjoja vähemmän fantastisia elementtejä. Se myös sijoittuu
useimmista Allenden kirjoista poiketen lähes nykyaikaan, 1970-luvulle, eikä
kauas historiaan. Lisäksi Rakkaus ja varjo kuvaa muita Allenden teoksia
selkeämmin ja suoremmin Chileä ja Pinochetin hallintoa.
Nämä kaikki seikat miellyttivät minua, ja Rakkaus ja
varjo –romaanista tulikin heti uusi suosikkini Allenden kirjojen joukossa.
Rakkaus ja varjo sisälsi vähemmän naivistisia kuvauksia ja Allenden välillä
häiritsevän runsasta, kliseisen latinalaisamerikkalaista tyyliä.
Rakkaus ja varjo on, kuten nimikin jo kertoo, myös
rakkaustarina. Rakkaustarinana se muistuttaa kyllä selvästi Allenden muita
kirjoja. On vaikuttava ensikohtaaminen, on kiellettyjä tunteita, on
ymmärtämättömiä vanhempia ja on kaksi nuorta, jotka eivät voi olla ilman
toisiaan. Lisäksi, tietysti, kun Allendesta on kyse, on myös omituisia
henkilöhahmoja ja fantastisia elementtejä. Nämä seikat ovat varmasti monien mielestä
ärsyttäviä, ja jos muita Allenden teoksia vihaa, ei tätäkään varmasti rakasta.
Rakkaus ja varjo on kuitenkin realistisempi ja suorasanaisempi, joten sen
parissa voi viihtyä sellainenkin, joka ei aivan kamalasti vaikkapa Henkien
talosta pidä.
Herman Melville: Moby Dick eli Valkoinen valas
Moby Dickistä ovat varmaankin kuulleet jotain kaikki. Se
on kertomus valkoisen valaan metsästyksestä, Ismaelista, joka epäonnekseen
päätyy mukaan valaanpyyntialukseen, jonka kapteenin ainoa tavoite on tappaa
hirvittävä Moby Dick.
Paitsi valkoisen valaan metsästyksestä Melvillen romaani
kertoo hyvin paljon valaista ja niiden pyydystämisestä yleensä – ei siis mitään
faktoja varsinaisesti, mutta kuvaileepahan aihetta kuitenkin. Tämän vuoksi
sinänsä melko simppeli tarina Ismaelista ja koko epäonnisesta Pequod-laivan
retkestä on melkoisen pitkä juttu ja romaanissa onkin sivuja yli 700.
On pakko myöntää, että minä olisin mielelläni lukenut
hiukan vähemmän kuvailua eri valaslajeista, niiden käyttäytymisestä, valaiden
pyydystämisestä, laivoista ja niiden työnjaosta. Nämä kuvailut taitavat olla
ainakin yksi niistä seikoista, joka saa monet pitämään klassikkoja liian
vaikeina. Kyllä minunkin on hiukan vaikea ymmärtää, mikä niiden arvo lopulta
on. Loputtoman pitkiltä tuntuneet kuvailut saivat välillä uupumaan, kun taas
Ismaelin ja muiden merimiesten varsinaisten edesottamusten lukeminen oli ihan
kiinnostavaa. Niiden kuvaus oli vauhdikasta ja jännittävääkin – ihan kunnon
seikkailua, joka kyllä jaksoi kiinnostaa.
Kokonaisuudessaan en siis innostunut tästä kirjasta aivan
valtavasti, mutta kyllä sillä hetkensä oli. Voi myös olla, että esimerkiksi
pitkällä lomalla voisi olla ihan leppoisaakin lueskella sivukaupalla
rauhallisia ja monisanaisia kuvauksia valaanpyynnin kiemuroista. Itse en nyt
vain osannut pysähtyä niistä nauttimaan, vaan odotin aina vauhdikkaampia
kohtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti