F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

Pyhän lehden kirja on resepteillä höystetty fiktiivinen elämänkerta Frida Kahlosta. Siinä taiteilijan elämän merkittävimmät tapahtumat ja ihmiset yhdistyvät hänen elämänsä tärkeimpiin ruokiin, resepteihin jotka Frida kirjasi salaiseen mustaan muistivihkoonsa, Pyhän lehden kirjaan. Lähden parin päivän päästä Mexicoon (eli siis Mexico Cityyn), joten kaikki Meksiko-aiheiset kirjat ovat kelvanneet syksyn aikana. Kun lisäksi olen kiinnostunut meksikolaisesta ruoasta ja saatan muutenkin lueskella reseptejä ihan ilokseni, tällainen yhdistelmä oli toki minun mieleeni.

Frida Kahlon tarinassa riittää kyllä aineksia romaaniin, ja onhan hänestä paljon kirjoitettukin (muun muassa pari vuotta sitten lukemani Frida http://leivastasirkushuveihin.blogspot.fi/2010/10/ihmeellinen-frida-ja-houkutteleva.html). Haghenbeck ei ollut tuonut Fridan tarinaan juurikaan mitään sellaista, mitä hänestä ei olisi jo useasti kerrottu, vaan hän seuraa Fridan elämän tunnetuimpia vaiheita. Tälle romaanille erityistä – reseptien lisäksi – on fantasia, jonka voi halutessaan tulkita Fridan lääkehoureiksi, uniksi tai kuvitelmiksi.

Ehkä kiinnostavinta romaanissa on se, miten Fridan taiteellista heräämistä ja hänen taiteilijuutensa kehittymistä seurataan. Haghenbeck kuvaa, kuinka vammautunut nuori tyttö löytää taiteesta vapautuksensa ja kuinka avioliittoonsa pettynyt nainen itsenäistyy oman ilmaisunsa kautta. Osiot, joissa kuvataan sitä, kuinka Frida saa ideat töihinsa ja maalaa, ovat kiinnostavia.

Reseptien yhdistäminen muuhun tarinaan on seikka, joka ihan taatusti ärsyttää monia lukijoita. Voisin veikata, ettei ihan jokainen jaksa lukea ainesluetteloita ja valmistusohjeita kovinkaan tarkasti. Ne kuitenkin luovat tunnelmaa ja niiden kautta lukija pääsee sukeltamaan Fridan maailmaan, hänen keittiönsä tuoksuihin, juhlapöytään ja eväshetkiin. Toisaalta jos reseptit ärsyttävät, niin kyllä tämän romaanin voisi ihan hyvin lukea hyppäämällä suoraan ohjeiden yli.

Haghenbeckin kirjalla oli hetkensä, mutta en ollut siitä mitenkään äärimmäisen vakuuttunut. Tarina ei missään vaiheessa päässyt oikein kunnolla mihinkään, vaikka tilanteita kyllä kehiteltiin ansiokkaasti. Frida Kahlon hahmo on jo itsessään sen verran dramaattinen ja traaginen, että sen kuvaus vaatii suuria tunteita. Pyhän lehden kirja jätti kuitenkin hiukan kylmäksi. Kiinnostavaa, mutta ei järin tunteikasta. Monesti se olisi ihan hyväksyttävää, mutta Fridan kohdalla tunteenpaloa jää kyllä kaipaamaan.

Parasta joulussa on riisipiirakat (riisipiirakat vehnäkuoreen)

Perheeni joulupöytään kuuluu herkku, jota en ole kuullut kenenkään muun kuin sukulaisteni tekevän: vehnästaikinaan tehdyt, umpinaiset riisipiirakat. Isäni äidillä oli tapana tehdä piirakoita jouluisin, ja nykyisin vanhempani tekevät niitä.

Pehmeään vehnätaikinaan tehdyt piirakat ovat ihan eri juttu kuin tavalliset karjalanpiirakat. Ne ovat pehmeitä, lempeän makuisia ja täyttäviä.  Erityisen hyvältä ne maistuvat aamupalalla, vähän lämmitettyinä. Lihaa syövät perheenjäseneni pitävät piirakoista kinkun kanssa, mutta minusta ne kaipaavat seurakseen vain voita tai margariinia.

Riisipiirakat vehnätaikinaan
 
Taikina:
5 dl maitoa
50 g hiivaa (tai kuivahiivaa pakkauksen ohjeen mukaan)
1–2 tl suolaa
½ dl sokeria
12–14 dl vehnäjauhoja
150g margariinia tai voita

riisipuuroa
kananmuna voiteluun
 
Kauli taikina vajaan sentin mittaiseksi levyksi ja leikkaa siitä kiekkoja pyöreällä muotilla. Jos kiekot joutuvat odottamaan ennen täyttämistä ja kohoavat, niitä voi vielä hieman painella juuri ennen täyttämistä.  Koko on makuasia, mutta ei näistä mitään valtavia kannata tehdä. Laita kiekoille riisipuuroa ja painele reunat yhteen niin että piiraista tulee puolikuita. Älä laita liikaa täytettä, ja painele reunat hyvin yhteen haarukalla.
Voitele piirakat kananmunalla ja paista niitä 225 asteessa kunnes piiraat ovat saaneet hiukan väriä, noin 10 minuuttia.

Nämä piirakat voi hyvin tehdä etukäteen, sillä ne kestävät pakastamista hyvin.

David Nicholls: Kaikki peliin

Kun jo romaanin kannessa lukee ”Vapise, Nick Hornby”, ei vertailua voi välttää. Omalla kohdallani vertailua lisäsi myös se, että luin David Nichollssin romaanin heti Hornbyn uusimman jälkeen. Kun oma Hornby-faniuteni ei ole mikään salaisuus, on selvää, ettei tuollainen vertailu todennäköisesti päädy verrokin kannalta mitenkään mahtavasti. Siksi olikin hauskaa, että Nicholls pärjäsi oikein mukavasti.

Nichollsin Kaikki peliin kertoo yliopistossa opiskelun aloittavasta Brianista, joka ajattelee upean elämän alkavan, kun tylsä kotikaupunki junttimaisuuksineen jää taakse. Fuksin elämä ei kuitenkaan ole ihan niin loistokasta, eikä Brian itse yhtään sen coolimpi kuin koskaan ennenkään, eivätkä epätoivoiset yritykset esittää sellaista suju kovinkaan menestyksekkäästi. 

Nuoren miehen ajatukset täyttää tietenkin pian myös se äärettömän ihana tyttö, juuri se suosittu ja kaunis, rikkaan perheen tytär, jonka moni muukin haluaisi. Lisäksi Brian päättää osallistua opiskelijoille tarkoitettuun visailuohjelmaan, ja uskoo että menestys siinä toisi paitsi mainetta ja kunniaa, myös sen tytön.

Ja kuten tyyliin kuuluu, mikään ei suju ihan niin kuin Brian toivoisi, vaan kommelluksista koituu loputon sarja noloja tilanteita.

Vilkaisin muita tästä romaanista kirjoitettuja arvioita, ja aika moni tuntuu pitävän Kaikki peliin –romaania lähinnä lapsellisena. Minusta se oli kuitenkin hauska. Kyllä, päähenkilö on kovin keskenkasvuinen hahmo ja siksi monet romaanin aiheetkin ovat lapsellisia. Mutta niinhän se vain on, että 19-vuotiaan elämässä kaverit ja menestyminen sosiaalisten suhteiden kiemuroissa ovat aika isoja juttuja ja aika monelle myös hankalia. Ja jos nyt totta puhutaan, niin moni aika paljon vanhempi sekoilee elämässään aika pitkälti samalla tavoin. Ja toki Nicholls vetää monissa kohdissa överiksi, mutta sehän juuri onkin hauskaa. 

Niin. Uusin Hornby oli mahtava, ja kieltämättä sen hahmot ongelmineen ovat monella tapaa lähempänä omaa elämääni kuin Nichollsin kuvaamat opiskelijat – ja siksikin helpommin samaistuttavia. Toki Kaikki peliin oli myös aika ennalta arvattava, mutta ei kuitenkaan mielestäni kovin häiritsevästi. Ei, ei tämä nyt vielä Hornbyä vapisuta, mutta kyllä minä tämän kirjan oikein ilolla luin.

Nick Hornby: Juliet riisuttuna

Nick Hornby on yksinkertaisesti mahtava. Kun haluaa jotain viihdyttävää, hauskaa ja silti tunteisiin vetoavaa luettavaa, Hornbyyn voi aina luottaa. Olen lukenut kaikki hänen romaaninsa ja pitänyt niistä kaikista. Uusin romaani, Juliet riisuttuna, on ehkäpä hänen parhaansa. Se ei ole ihan vähän sanottu.

Julietin idea on Hornbymäinen: on toisiinsa kyllästynyt englantilaispariskunta, Duncan ja Annie, joiden elämään päästään mukaan heidän USA:n matkallaan. Duncan on – tietenkin – intohimoinen fani, joka on houkutellut avopuolisonsa eräänlaiselle pyhiinvaellusmatkalle parikymmentä vuotta aiemmin katoamistempun tehneen muusikon, Tucker Crowen, elämän merkkipaikoille. Kun Duncan ja Annie palaavat kotiin Duncan saa paketin, joka sisältää yllätyksen: uuden version Tucker Crowen kuuluisimmasta levystä, Julietista. Levy sisältää demoversiot albumin kappaleista ja sen nimi on Juliet riisuttuna.

Tästä alkaa hornbymäisen huima tarina Duncanista, Anniesta ja Tucker Crowesta, jonka suhde omaan musiikkinsa on kaukana Duncanin palvonnasta – tämän enempää tarinasta ei kannata paljastaa, sillä sehän veisi osan lukuilosta. 

Kuivaa huumoria, uskomattomia juonenkäänteitä ,noloutta, ja vakavan ja hullunkurisen sekoittamista, siinä Hornbyn huumorin ainekset, jotka jälleen kerran saivat minun hykertelemään lukiessani. Mahtavaa.

Kuninkaiden torttu mantelin ystävälle

Jos pidät mantelista ja voitaikinasta tai jos ranskalaiset leivonnaiset yleisesti ottaen ovat suosikkejasi, kuninkaiden torttu on sinua varten. Minulla sattuu olemaan mies, joka innostuu heti jos mainitsen sanat mantelileivos tai ranskalaiset leivonnaiset, joten oli selvää, että hän halusi minun leipovan tämän piiraan.

Kuninkaiden torttu kuuluu ranskalaiseen loppiaiseen, jolloin siis juhlitaan itämään tietäjiä. Torttuun kuuluisikin kätkeä pieni kruunu tai joku muu yllätyslahja, vähän kuin manteli suomalaiseen joulupuuroon. Lahjan löytäjä saisi sitten olla päivän kuningas tai kuningatar.

Torttu sinänsä on hyvin yksinkertainen tehdä. Näin se valmistuu:

Kuninkaiden torttu

Pohja
500 g voitaikinaa

Täyte
2 munaa, valkuaiset ja keltuaiset eroteltuina
2 dl tomusokeria
2 dl jauhettua mantelia
50 g pehmeää voita
2 rkl rommia

Kauli taikinasta kaksi hiukan piirakka vuoan pohjaa suurempaa levyä.
Tee täyte. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Sekoita keltuaiset ja tomusokeri ja lisää niihin manteli, pehmeä voi ja rommi. Kääntele joukkoon vielä valkuaiset.
Nosta toinen taikinalevy voideltuun piirakkavuokaan ja kaada täyte sille. Nosta kansilevy ja nipistele taikinalevyjen reunat yhteen. Voit viedä voidella tortun pinta keltuaisella – kuten kuvasta ehkä voi päätellä, minä jätin sen väliin.
Paista torttua noin 35 minuuttia 225 asteessa. Kun torttu on jäähtynyt, voit ripotella sen päälle tomusokeria – ja jälleen kuvasta voinee päätellä, että jätin tämänkin väliin.


(Resepti kirjasta Maailman ihanimmat leivonnaiset)

Synttäreitä, simpukoita ja suklaista banaanikakkua

Järjestin synttäreideni kunniaksi kavereilleni simpukkakutsut. Sinisimpukat valmistuivat hyväksi koetulla merimiehen vaimon tyylillä, eli valkoviinissä kypsennyinä. Simpukoiden seuraksi löytyi erinomainen valkoviini Anselmann Weißburgunder trocken. Lisukkeena söimme leipää ja dijon-sinapilla maustettua majoneesia.

Ja sitten jälkiruokaan. Syntymäpäivän kunniaksi sen piti tietenkin olla kakkua. Mietin pääni puhki, mikä olisi sellainen kakku, jonka voin hyvin valmistaa jo edellisenä päivänä, ja mitä minun oikeastaan tekisi mieli. Lopulta keksin idean suklaisesta banaanikakusta, jossa olisi myös pähkinää. Sellaiseen ei löytynyt reseptiä, joten muokkasin sen parin eri reseptin pohjalta ja sovelsin vähän itse (pääinspiraationa oli Glorian ruoka ja viini –lehden 7/2012 banaani-pähkinäkakku).

Kakusta tuli mielestäni erinomainen: mukavan kostea, tuhti muttei liian makea. Lisäksi se oli aika helppo tehdä. Tällaisen kakun teen siis varmasti uudestaankin. Ehkä sen voi joskus päällystää kermavaahdolla, ja pähkinät voisi vaihtaa toisiksi.

Suklainen banaanikakku suolapähkinöillä
 
3 banaania
200 g voita (huoneenlämpöisenä)
2 dl (fariini)sokeria
3 kananmunaa
2/3 dl kaakaojauhetta
3 1/3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl omar-karkkeja kuutioiksi pilkottuina
100 g tummaa suklaata rouhittuna

Kuorrutus
100 g suklaata
40 g voita
3 rkl maitoa
1 dl suolapähkinöitä

Muussaa banaanit haarukalla muussiksi. Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää niihin kananmunat yksi kerrallaan ja niiden jälkeen banaanimuussi. Kääntele kuivat aineet taikinan joukkoon.
Voitele pieni kakkuvuoka tai piirakkavuoka. Kaada siihen taikina ja tasoita pinta kohtalaisen tasaiseksi. Paista kakkua noin 50-60 minuuttia (kakkuvuoassa pidempään kuin piirakkavuoassa). Kakku jää kosteaksi ja siihen jää raa’alta näyttäviä kohtia (suklaata ja toffeeta), joten sitä ei kannata pelästyä.

Kun kakku on jäähtynyt, valmista kuorrutus. Paahda pähkinöitä hetki pannulla. Sulata suklaa ja voi kattilassa ja kun ne ovat lähes sulaneet, lisää maito, jotta kuorrutteesta tulee hieman juoksevampaa. Lisää aivan lopuksi pieni määrä pähkinöitä kuorrutukseen. Kaada/levitä kuorrutus kakulle ja ripottele sen päälle loput pähkinät.

Kuukauden kirjat, lokakuu 2013

Joskus lukeminen ei vain suju, ei vaikka kirjat olisivat mielenkiintoisia ja aikaakin riittäisi. Lokakuussa lukeminen jostain syystä tökki. Ja niinhän se menee, että jos lukee pari sivua kerrallaan, parin päivän välein, ei kirjaan ainakaan oikein pääse mukaan. Hahmojen nimet menevät sekaisin, joku juonenkäänne unohtuu. Siksipä kuukauden kirjoistakaan ei voi sanoa mitään ihmeellistä, en vain kyennyt saamaan niistä mitään suurta irti.

Bret Easton Ellis: Alta nollan

Kun kirjaa verrataan sellaisiin romaaneihin kuin Matkalla ja Sieppari ruispellossa, nousevat odotukseni aikamoisiksi. Sieppari on yksi lempikirjoistani, ja Matkalla – vaikkakaan ei oma suosikkini – on kieltämättä ollut aikanaan iso tapaus, kirja joka tuntuu jollain tapaa ravisuttavan uudelta vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeenkin. Alta nollan täyttää odotukset mielestäni vain pieneltä osin. Kyllä, se kuvaa nuorten haahuilua, vastuutonta käytöstä ja päihteiden käyttöä. Kyllä, se tuo lukijan eteen kuvan omasta ajastaan, hetkittäin aika vahvastikin. Ja ehkä voi ajatella, että vuoden 1985 losangelilaiseen ajankuvaan kuuluu tunteettomuus, mutta silti pidän pahana puutteena sitä, kuinka kylmäksi Alta nollan jättää. Kun Sieppari saa lukijan samaistumaan elämässään hapuilevaan Holdeniin ja Matkalla huokuu kiihkeää elämänrytmiä, päämäärättömyyttä ja rajojen murtamista, Alta nollan tuo hahmoja lähelle eikä toisaalta tempaa mukaansa maailmaansakaan.

Easton Ellisin oma aikansa kohukirja kuvaa rikkaiden Beverly Hillsin nuorten huumeidentäyteistä elämää muutaman viikon ajan. Sen päähenkilö, jouluksi kotiin palannut Clay haahuilee bileistä toiseen, keskellä sekalaista kaveriporukkaa, jonka suhteista ei oikein ota kukaan selvää. Kukaan ei tunnu oikein tekevän mitään – ainakaan mitään järkevää – vanhemmat ovat joko samassa liemessä tai täysin poissaolevia, huumeita kuluu ja autolla ajellaan ympäri Los Angelesia. Ja kuten vertaiskohtien perusteella voi arvata, ei tässäkään kirjassa ole mitään selkeää juonta, mitään matkaa a:sta B:hen, kuten Siepparin Holden sen totesi.

Toby Litt: Beatnikit

Tämä romaani sattui käteeni sattumalta kirjastosta, ja nappasin sen mukaan tietämättä siitä tai kirjailijasta sen kummemmin. Beatnikit oli kuitenkin ihan iloinen yllätys: ihan kiinnostava juttu, ei mitään liian rankkaa, välillä hauskaakin. 

Beatnikit, joukko nuoria 1990-luvun Britanniassa, elää kuin olisi yhä 60-luku ja kuin Bob Dylan olisi kuollut. Kun tarinan päähenkilö Mary tapaa nämä omituiset beatnikit, hän haluaa liittyä porukkaan. Marynkin on opeteltava elämään sääntöjen mukaan – on vältettävä kaikkea, mikä ei kuulu 60-lukulaiseen maailmaan, on käyttäydyttävä oikeiden normien mukaan. Alkuperäisten beatnikkien hengessä myös tien päälle on päästävä. Matka viekin ensin Brightoniin ja lopulta Kerouacin jäljille Yhdysvaltoihin.

Littin romaanissa ja sen hahmoissa on jotain vähän teennäistä, kuvaus jää vähän vajaaksi, eivätkä hahmot tunnu aidoilta. Mutta eivätpä tunnu Kerouacin hahmotkaan, joten se taitaa olla osa tyyliä, tietoinen teennäisyys. Samoin tarina tuntuu vähän epäuskottavalta, mutta jälleen, sen voi hyvin ajatella vain osaksi tyyliä. Litt tavoittaa siis monin tavoin beatnikkien esikuvien hengen. On haahuilua, on hulluja tempauksia, on tarkkoja sääntöjä ja pelejä.

Kaikesssa omituisuudessa ja teennäisyydessä on kuitenkin jotain kiehtovaa. Siksi tämä romaani kannattaa mielestäni lukea, vaikka se ärsyttäisikin.

 

Angeles Mastretta: Ota elämäni, vie sydämeni

Ota elämäni, vie sydämeni on sellainen kirja, josta vähän otollisemmassa mielentilassa olisin voinut tykätä kovastikin. Se on tarina meksikolaisesta naisesta, Catalinasta, joka päätyy liian nuorena naimisiin itseään paljon vanhemman, vaikutusvaltaisen miehen kanssa ja joutuu kasvamaan omaksi itsekseen mieheen sidottuna. Romaani on latinalaisamerikkalaiseen tapaan täynnä tunnetta, kuten jo sen nimestä voi aavistaa.
 
Mastretan romaani seuraa, kuinka Catalina kamppailee loputtomiin alistuvan vaimon rooliaan vastaan, kuinka hän oppii tuntemaan itsensä ja yrittää vapautua. Catalina ei ole mikään perinteinen naishahmo: hän ei ole lapsilleen omistautuva äiti, mutta ei kyllä mikään feministinen sankaritarkaan. Tarinan taustalla velloo Meksikon myrskyisä poliittinen elämä ja omat vaatimuksensa asetta myös kulttuuri, jossa naisen paikka on kotona, ei vallassa tai vapaana.

Catalinan kasvun seuraaminen oli kiinnostavaa, mutten silti osannut innsotua tästä romaanista mitenkään valtavasti. Sen kuvaus tuntui jäävän vähän puolitiehen, tai sitten minun olisi pitänyt kyetä lukemaan enemmän rivien välistä. Nyt sain kyllä lukea voimakkaista tunteita, mutta tapahtumat ja päähenkilö jäivät silti hiukan pinnallisiksi.