Kirjoja, herkkuja ja huijausta

Tämä blogi kertoo kirjoista ja ruoasta, mutta aika vähän kuitenkin keittokirjoista. vaikka ehkä joskus olisi syytä, sillä kyllähän ne herättävät välillä aika vahvojakin tunteita.

Jokaisen leivonnasta ja/tai kirja-alasta jollain tavoin kiinnostuneen kannattaisi mielestäni vilkaista Kirjasfääri-blogin postaus leivontakirjoista. Pitää nimittäin tosiaan miettimään, että minkäköhän laisia reseptejä meille kaupataan.

"Oletko koskaan innostunut jostain reseptistä, esimerkiksi ihanan kuvan perusteella? Ja vaikka olet kuinka tehnyt pilkulleen ohjeen mukaan, ei ole tullut ihan samanlaista kuin kuvassa. Itse asiassa on tullut aika erilainen ja sitten on itsekritiikki napsunut."
(http://kirjasfaari.fi/2013/08/kirjakaksikko-suuri-kuppikakkuskandaali/)

Mutta kuinka harhaanjohtavia ne kirjat oikeastaan voivatkaan olla? No, Kirjasfäärissä se kerrotaan sen verran hyvin, että turha minun on samaa tähän toistaa.

Postaus pisti miettimään, että ehkä niitä keittokirjoja tosiaan tulee uskottua turhankin paljon, jos nyt vaikka netistä löytyviin resepteihin vertaa. Jokainen paljon keittokirjoja käyttävä varmaankin on huomannut, että jonkun kirjan ohjeet eivät vain koskaan tunnu onnistuvan ihan niin kuin pitäisi. Minäkin omistan sellaisia muutaman. Kyllähän niistä löytyy kivoja reseptejä, mutten oikein enää uskalla tarttua niihin, kun muutaman ensimmäisen kokeilun kanssa on ollut ongelmia. Itse ratkaisen ongelman yleensä ottamalla kirjoista vain ideoita ja muokkaamalla reseptejä lennosta. Kun on tarpeeksi vaikkapa leiponut, alkaa tietysti itsekin osata arvioida, jos reseptissä on vaikkapa liian vähän jauhoja.

No mitä tälle ongelmalle sitten voisi tehdä, kun joskus olisi kuitenkin kiva voida luottaa keittokirjaan? Ei varmaan mitään, jos haluaa haalia tarjouskirjoja sen suuremmin miettimättä. Mutta jos voi vähän hillitä itseään, kirjoista on toki helppo tarkistaa, mistä kuvat ovat peräisin. On siinä nyt sitten ainakin jonkinlainen vakuutus, jos koko kirjan tekijöistä löytyy tarkka tieto.

Rikos yllätti kirjallisuustieteilijän

No niinhän siinä sitten taas kävi, että juuri kun olin oikein ennakkoluuloinen, yllätyin myönteisesti. 10 kirjaa rikoksesta –sarjan eilinen jakso Mario Puzon Kummisedästä oli erinomainen. Ja se itse kirjakin tuli luettua viikossa, koska sekin oli suorastaan erinomaista viihdettä.

En tosiaan yleensä lue dekkareita. Ja ei, ennen kuin nyt joku ehtii sanomaan jotain kirjallisuusmakuni hienostuneisuudesta, kyse ei ole siitä että pitäisin niitä liian viihteellisenä. Ja kyllä, tiedän, että dekkareita on hyvin erilaisia, olen lukenut hyvin erilaisia dekkareita, enkä vain ole oikein koskaan innostunut niistä. Ja laajennetaanpa vielä hiukan: en yleensä pidä mistään, mikä on liian jännittävää tai pelottavaa. En tykkää kauhuleffoista, enkä thrillereistä. En tykkää murhista, poliisit eivät innosta, ei vaan nappaa. Jännittävintä, mitä luen, ovat Harry Potterit (niin, en muuten lue paljon fantasiaakaan).

Mutta se Kummisetä, siitä kyllä pidin. Eivät häirinneet murhat eikä veri. Osansa voi olla sillä, että olen katsonut Sopranos-sarjan ja nähnyt Kummisetä-elokuvankin, joten mafia-kuvasto oli kyllä minulle jo tuttua. Suhtauduin siis lähtökohtaisesti myönteisesti Kummisetään.

Mafia-jutuissa on jotain samaa kuin vaikkapa merirosvoissa. Eihän se nyt oikeastaan sen kummempaa ole kuin muukaan rikollisuus, mutta kulissit ovat kiehtovat – merirosvoilla ne laivat ja, ainakin elokuvissa värikkäät, sopivasti resuiset vaatteet, mafiosoilla sitten italialainen tyylikkyys ja tietenkin ruoka. Kuten Silvia Modig ja Anna Kortelainen 10 kirjaa rikoksesta –sarjan jaksossa toteavat, mafian maailma on oikeasti aivan kamala, äijät ovat itsekkäitä paskiaisia, ja naisen asema surkea. Mutta sehän siinä kummaa onkin. Ei minun tarvitse pitää mafiatarinoiden päähenkilöistä, he vain ovat kiinnostavia. 

Jakson voi katsoa täältä: http://areena.yle.fi/tv/1910489

Irving-fanitusta: kuinka mestari luo teoksensa

Kirjailijat sinänsä ovat aika tylsiä. Se, mikä heistä tekee kiinnostavia, ovat heidän teoksensa. Jos kirjailija osaa kuvailla kirjoittamistaan kiinnostavasti, selittää teosten taustoja ja kertoa siitä, miten ideat kirjoihin syntyvät, on häntä ilo kuunnella. Helsingin yliopistolla perjantaina 19.4. puhunut John Irvin osaa kirjoittamisen lisäksi puhua kiinnostavasti. Hänen kirjojensa ystävälle parasta on, että hän puhuu kuten kirjoittaakin.

Kerronnallisesti Irvingin omin piirre on hänen poukkoileva, jatkuvasti eri aikatasoissa liikkuva tapansa kertoa tarinaa. ”Haluan, että lukija tietää asioita jo ennen tarinan hahmoja”, Irving kertoi perjantaina. Hän sanoi omaksuneensa tavan teatterista, erityisesti Shakespearen näytelmistä. Irving, kuten niin monet hänen hahmoistaan, haaveili nuorena näyttelijän urasta. Se jäi kuitenkin haaveeksi. ”Kai minä ylinäyttelin, kun ylikirjoitankin”, kirjailija vastasi kysyttäessä, oliko hän hyvä näyttelijä.

Irving puhui erityisesti uusimmasta, suomeksi juuri nimellä Minä olen monta ilmestyneestä kirjastani. (Minun ajatuksiani kirjasta syksyltä.) Se on Irvingille poikkeuksellisesti kirjoitettu minä-muodossa. Irving pitää enemmän kaikkitietävän kertojan käyttämisestä, mutta nyt tarina vaati minä-kertojaa. ”Kun käyttää minäkertojaa, täytyy selittää, miten kertoja tietää muiden ajatuksista, ja tekstiin tulee paljon dialogia. Se tekee teoksista pidempiä. Ja minun teokseni ovat kyllä riittävän pitkiä muutenkin, ei minun tarvitse niitä varta vasten pidentää”, kirjailija totesi.

Irving kuvaili myös sitä, miten hänen romaaninsa syntyvät. ”Idea, päähenkilö, tärkeimmät tapahtumat, tärkeimmät sivuhenkilöt ja kaikki sellainen tulee mieleeni hetkessä, alle tunnissa, jopa viidessä minuutissa. Siitä hetkestä parin tunnin päästä, tai ainakin saman päivän sisällä kirjoitan teoksen viimeiset lauseet”, hän kuvaili. ”En osaa sanoa, mistä ideat tulevat. Samalla tavoin, kuin emme voi valita painajaisiamme, minä en voi valita, millainen aihe milloinkin tulee mieleeni”, Irving selitti. ”En herää aamulla ajatellen, että keksinpä nyt idean romaaniin. Ideat vain tulevat. Joskus ajattelen, että voi ei, ei tätä aihetta!”

Jokaisessa Irvingin teoksessa on rakastettava hahmo, jolle käy jotain kamalaa. Irving kertoi pelkäävänsä etukäteen näiden kohtien kirjoittamista. ”Teoksessa on aina oltava jotain, jota en haluaisi kirjoittaa. Muuten koko tarinassa ei ole mitään ideaa”, kirjailija sanoi. Ne kohdat, jotka saavat lukijan surulliseksi rakkaan hahmon puolesta, ovat siis välttämättömiä tarinan kannalta. Syy vaikeiden asioiden kuvaukselle on selvä: ”En kirjoita siitä, mitä minulle on tapahtunut, vaan siitä mitä pelkään.”

Kiinalainen sai Nobelin, hui kauhistus?

Odotin taas kerran aika innoissani kirjallisuuden Nobelin jakoa. Katselin palkinnon saajiksi veikkailtujen kirjoja kirjastossa pohtien, pitäisiköhän noita lainata jo nyt, ennen kuin varausjono kasvaa käsittämättömän pitkäksi. Elättelin toivoa, että joku suosikkini saisi palkinnon.

No, eipä tarvitse pelätä jonoja, eikä saanut. En nyt voi edes esittää, että tietäisin palkitusta Mo Yanista yhtään mitään, saati että olisin edes selaillut hänen kirjojaan. Onhan se vähän ärsyttävää.

Mutta silti, jotain rajaa: https://fbcdn-sphotos-b-a.akamaihd.net/hphotos-ak-snc6/285192_10151119998118598_1158768313_n.jpg

Kyllä, toivon edelleen, että ehkä sitten vaikka ensi sen Nobelin saisi Margaret Atwood tai Joyce Carol Oates. Kyllä, vastaan edelleen, että sen Nobelin sai tänä vuonna "joku kiinalainen", sillä enpä minä tuosta Mo Yanista mitään tiedä - enkä varmaan tiedäkään ainakaan ennen kuin hänen kirjoistaan joku suomennetaan. Mutta toimittajan tehtävä on ottaa selvää ja mielestäni myös olla sen verran järkevä, ettei vedä tähän keskusteluun Sofi Oksasta. Ihan oikeasti nyt, jotain rajaa.

Katso: 10 kirjaa vallasta

Lukutoukkaa ja kirjallisuusintoilijaa hemmotellaan taas: Yle jatkaa erinomaisten 10 kirjaa -ohjelmiensa sarjaa, ja tänä kesänä vuorossa on 10 kirjaa vallasta. Luvassa on varmasti taas kiinnostavia keskustelija ja monenlaisia näkökulmia, kun eri alojen ihmiset aapuvat ohjelman vetäjän Timo Harakan ja vakiokeskustelijan Anna Kortelaisen vieraiksi.

10 kirjaa -ohjelmat ovat kuin lukupiiri telkkarissa - ja aivan mahtava lukupiiri. Keskustelu on samaan aikaan henkilökohtaista, omaan lukukokemukseen perustuvaa ja toisaalta asiantuntevaa, sillä vierailla on usein mielenkiintoisia näkökulmia teokseen ja sen aiheeseen. Harakka ja Kortelainen ovat oiva pari, koska he katsovat aihetta usein aivan eri kantilta ja saavat aiheesta irti ihan erilaisia ajatuksia. Tänäkin vuonna käsiteltäväksi on päätynyt kymmenen kiinnostavaa ja keskenään hyvin erilaista teosta.

Ajattelin taas, parin vuoden tauon jälkeen, tarttua haasteeseen ja yrittää lukea edes suurimman osan kirjoista. Osa onkin jo tuttuja, tuleehan kesän aikana käsitellyksi muun muassa tammikuussa lukemani Eläinten vallankumous. Lisäksi päätimme lukea lukupiirissämme Amelie Nothombin Nöyrin palvelijanne. Vietän siis kesän aika pitkälti valta-aiheiden parissa.

Tämänvuotisessa ohjelmassa ihan mahtavaa on myös se, että jokainen jakso paitsi uusitaan kerran, on myös nähtävissä Yle Areenassa 30 päivää lähetyksen jälkeen. Ei siis hätää, jos viikon kirja ei vielä torstai-iltana luettuna ole luettu tai kesäriennot eivät salli telkkarin ääressä istumista juuri lähetyksen aikaan. Sitäpaitsi ohjelmaa voi kyllä hyvin katsoa, vaikkei olisikaan lukenut kirjoja. Voi kyllä olla, että keskustelun katsottua on pakko lukea käsitelty teos.

Ensimmäinen ohjelma tulee jo tänään ja ensimmäisenä käsittelyssä on varmasti monlle koulussa tutuksi tullut Kärpästen herra.

Lisää  ohjelmasta täällä.

Kirjoja, elokuvia

Sadan kirjan listalta luettavakseni päätyi Alice Seboldin Oma taivas. Eilen kirjastosta tarttui mukaan Sara Gruenin Vettä elefanteille. Mikä näitä yhdistää? No, tietenkin se, että molemmista tehtiin elokuva viime vuonna. Kumpikin kirja oli myös minulle aivan vieras ennen elokuvan ilmestymistä. Olen lukenut molempien elokuvien arvostelut, kirjoista en juuri mitään.

Lukulistalleni näyttää nyt muutenkin tunkevan teoksia, joista on tehty myös elokuvia. Pääsiäislomalla nappasin vanhempien kirjahyllystä Humisevan harjun – siitäkin on juuri tehty uusi elokuva. Lukupiirissä tuli puheeksi Tuulen viemää. Haluaisin kovasti ehtiä lukemaan sen uudestaan (mutta elokuvaa en ehkä jaksaisi katsoa). Kirjastossa eteen sattui myös Tyttö ja helmikorvakoru, joka sekin vaikutti erittäin mielenkiintoiselta luettavalta.

On vähän outoa tarttua kirjaan, josta tietää lähinnä elokuvamainosten ja –arvosteluiden kautta. Oma taivas oli elokuvakriitikon mielestä hiukan naiivi eikä erityisen mahtava, joten oli outoa löytää se sadan suositellun kirjan listalta. Odotuksetkaan eivät olleet korkealla. Ja entäs se Vettä elefanteille – en vaan pääse yli siitä, että elokuvaversion takia ajattelen kirjankin yhteydessä aina Robert Pattisonia (ja hänen takiaan Twilightia, aargh). No, toisaalta, Reese Witherspoon kyllä herättää ihan myönteisiä ajatuksia.

Ja se, mikä nyt ainakin pitäisi kieltää, on elokuvaversioiden mukaan tehdyt kirjankannet. Ihan oikeasti. Se Vettä elefanteille voi olla ihan hyvä kirja, vaikka elokuvaversiossa näytteleekin Twilight-leffan vampyyri.

”Ainakin nämä kirjat jokaisen pitäisi lukea”

Aina silloin tällöin sitä törmää listoihin kirjoista, joita ”jokaisen tulisi lukea”. Tyypillisesti listalla on sata kirjaa ja niistä saa rastia lukemansa ja verrata itseään keskiarvoon. Aika usein tulos on kohtalaisen huono, ja siinä sitten saa masentua, kun ei edelleenkään ole sivistynyt vaikka niin kovasti kuvitteli olevansa.

Menin taas pari viikkoa rastittamaan tällaista listaa. Siinä rasteja laitellessani, muistiani kaivellessani (on muuten aika vaikeaa muistaa, mitä kirjoja oikeasti on lukenut kokonaan, mistä vain osia ja mistä kyllä tietää paljon, muttei ole itse lukenut) ja surkeaa tulostani pohtiessani taas mietin, mitä näistä listoista oikeastaan pitäisi ajatella.

1. Lista on aina puolueellinen ja kulttuurinen. Jenkkien ja brittien listoilla ovat aivan eri kirjat, suomalaisilla listoilla puolet kirjoista voi olla suomalaisia. Ne heijastavat esimerkiksi koulujen lukuvaatimuksia ja jokainen listan laatija varmaankin laittaa mukaan sen oman suosikkinsa. Ulkomaalaisilta listoilta löytyy kirjoja, joita ei juurikaan Suomessa tunneta.

2. Lista on aina aika sattumanvarainen. Tietyt kirjat löytyvät lähes kaikilta listoilta, mutta vaihtelu niiden välillä on aika suurta. Jokaiselta listalta löytyy joku wtf-kappale, eli kirja jonka merkittävyys jokaiselle ihmiselle on vähintäänkin kyseenalainen, yleensä on vaikea ollenkaan ymmärtää, miksi se on listalla.

3. Listat yksinkertaistavat kirjallisen sivistyksen ajatusta. Kaanon, eli jonkinlainen tunnetuimpien ja arvostetuimpien kirjojen joukko on toki kirjallisuustieteessä ihan tärkeä käsite, ja kyllähän jonkinlainen kaanonin tuntemus on tärkeää. Sadan kirjan luettelu ilman minkäänlaisia selittelyjä tai joustoja on kuitenkin aika rajoittunut ajatus jostain laajemmasta kirjallisuudentuntemuksesta.

4. Millä perusteella on listalla on joltain kirjailijalta tietty teos? Ok, joissain tapauksissa tämä on toki selvää, mutta aika usein ei. Onko sillä nyt ihan kamalasti merkitystä kirjallisen sivistyksen kannalta, minkä teoksen vaikkapa John Irvingiltä on lukenut (aika samanlaisiahan ne ovat, se on myönnettävä Irving-faninkin)? Ja onko nyt todella fiksua, jos luetellaan sata tärkeintä kirjaa, laittaa listalle useampia kirjoja samalta kirjailijalta?

5. Onko ylipäätään järkevää laittaa sadan teoksen listalle monta hyvin samankaltaista teosta? Itse kyllä saan aina kivasti ”pisteitä”, jos listalta löytyy viisi tyttökirjaa, mutta onhan se aika paljon.

6. Kannattaako tällaisia listoja ylipäätään tehdä ja miksi minä niistä vaahtoan, kun tiedän varsin hyvin, että viihteeksihän ne on vain tarkoitettu?

Kenties vaivaan päätäni kirjalistoilla, koska ne ovat, tai ainakin voisivat olla ihan hyvää hupia. Lisäksi on ihan kiinnostavaa nähdä, mitä eri ihmiset määrittelevät sadaksi tärkeimmäksi kirjaksi. Käytän kirjalistoja myös etsiessäni luettavaa, sillä niiden avulla on helppo muistaa kaikki ne kirjat, joita on joskus ajatellut lukevansa, mutta joita ei sitten koskaan muista kirjastoon ehtiessään.

Mutta millainen sitten olisi hyvä kirjalista? Ainakin sen pitäisi olla monipuolinen – jos minun pitää jotenkin määritellä ”hyvää kirjallisuudentuntemusta”, yksi tärkeimmistä kriteereistä olisi laaja-alaisuus, se, että tietää edes jotain eri aikojen ja genrejen tyyleistä. Hyvä lista sisältäisi myös vaihtoehtoja: jos itseään haluaa sivistää, on tosiaan ihan sama, lukeeko Irvingiltä Kaikki isäni hotellit vai Garpin maailman, molemmista kyllä käsittää, millainen hänen tyylinsä on. Listan tulisi myös sisältää jotakin kaikista maanosista. Usein ainakin aasialainen kirjallisuus unohtuu listojen tekijöiltä täysin, mikä on minusta aika tyhmää. Jotain antiikinaikaistakin pitäisi listalle mahtua ja tietysti listalla pitäisi olla mukana romaanien lisäksi muutama näytelmä ja runoteos, toki niistäkin olisi hyvä tarjota vaihtoehtoja.

Jään odottamaan tällaista listaa. Odotellessani jatkan lukemista ja kaikenlaisten surkeidenkin listojen tarkastelua – ja niistä valittamista – ja tiedostan, etten koskaan ehdi lukea kaikkia teoksia, jotka jonkun mielestä kuuluvat niihin sataan kaikkein tärkeimpään kirjaan.

Ja niin, tuolta aiemmalta listalta unohtui vielä yksi:

7. Hei te tyypit jotka noita listoja täytätte: olkaas nyt rehellisiä! Jos olet nähnyt elokuvan, sitä ei lasketa. Jos olet lukenut lyhennelmän, sitä ei lasketa. Jos olet lukenut pätkiä kirjasta, sitä ei lasketa. Jos tiedät, mitä kirjassa tapahtuu ja miksi sitä pidetään tärkeänä kirjana, sitä ei lasketa. En koskaan pääse ainakaan selvästi yli tulosten keskiarvon, enkä suostu uskomaan, että kaikki muut ovat lukeneet paljon minua enemmän. Ihan oikeasti, rehellisyyttä! Nyt alan lukemaan Rouva Bovaryä, saanpa jatkossa taas yhden pisteen enemmän näistä testeistä, hah. 

Krokotiili Gena ja muita jouluherkkuja

No mutta mikäs se tässä on? No sehän on tietenkin Krokotiili Gena -piparkakku! En ole mikään suurista suurin piparkakkujen ystävä, mutta kyllä näitä nyt pari täytyy nauttia.

Pipareiden lisäksi aion tänään lappoa lautaselleni ainakin Pastanjauhajien aivan erinomaista punajuuripaistosta ja dijonnaise-papuja, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat nopeasti keitettyjä vihreitä papuja, joille sekoitetaan kastike dijon-sinapista ja majoneesista (suhteella puolet ja puolet, ja sekoitetaan vähän jäähtyneiden papujen sekaan, niin että niihin kaikkiin tarttuu kastiketta, mutta eivät ui siinä). Lisäksi suunnitelmissa on salaatti, johon rucolan ja jonkun muun vihreän salaatin lisäksi tulee tummia viinirypäleitä (koska viikunoita ei kaupasta löytynyt...), purjosipulia ja mozzarellaa ja kastikkeeksi jonkinlainen vinagrette, varmaankin kanelilla mautettuna. Huomenna olisi tarkoitus tehdä bataatista laatikkoa. Juuri äsken sain valmiiksi myös seuraavan herkun:




Portviinimarinoitu punasipuli

2 pientä punasipulia
tilkka öljyä
1 1/2 rkl sokeria

1/2 dl punaviinietikkaa
3/4-1 dl portviiniä
suolaa, mustapippuria


Leikkaa sipuli suikaleiksi. Laita sipuli öljyyn pannulle kuullottumaan ja ripottele joukkoon sokeri. Kuullota pari minuuttia, niin että sipuli alkaa hieman pehmetä. Lisää etikka, ja sekoita hetki niin että etikka haihtuu lähes kokonaan. Lisää sitten portviini ja ripaus suolaa ja pippuria. Kun portviini on haihtunut lähes kokonaan, maista sipulia ja lisää tarvittaessa suolaa, sokeria tai pippuria.
 ---

Loppujoulun aionkin käyttää lukemiseen ja korvatulehduksen paranteluun. Paketista paljastui jo vuoden Finlandia-kirja, eli Rosa Liksomin Hytti numero 6, ja vielä tuolla on pari pakettia avattavana. Luvassa lienee siis lähiaikoinakin enemmän kirja- kuin ruokapostauksia.

Chick lit, viihteen ytimessä?

Kesällä perustettu lukupiirimme tuo myös vetovastuulliselleen uusia aluevaltauksia. Lupasin kesällä ottaa vastuulleni uusien kirjojen etsimisen ja niiden esittelyn lukupiirillemme. Viime tapaamisessa muut piiriläiset hieman protestoivat: Paul Austerin Oraakkeliyö oli kuulemma alaviitteineen ja lukuisine tasoineen liian hankala ja piiriläiset kaipasivat vaihteeksi puhdasta viihdettä, tarkemmin sanottuna chick littiä. Hyväksyin mukisematta, mutta jouduin nostamaan kädet ilmaan: chick lit ei ole minulle mitenkään tuttu lajityyppi. Olen lukenut sitä aika vähän ja täysin sattumanvaraisesti, silloin, kun joku kirja on jostain syystä tai toisesta tarttunut käteen eikä muutakaan ole ollut lähettyvillä. En osannut äkkisältään edes nimetä chick lit -kirjoja tai -kirjailijoita. Onneksi muilla oli aihe paremmin hallussa. Nyt yöpöydälläni on Lauren Weisbergerin Haluan Harry Winstonin.

Lukupiirimme määrittely chick litistä oli jotakuinkin seuraava (ja mielestäni aika pätevä, näin vähäisellä kokemuksella arvioituna): kepeää, helppoa luettavaa, ihmissuhdejuttuja, nuorehkojen naisten ystävyyttä, ei köyhyyttä, sairautta tai väkivaltaa, vaatteita ja shoppailua, ei monimutkaisia, vaikeatajuisia kerronnan tasoja tai kielellistä kikkailua, taatusti onnellinen loppu. Aina luotettava Wikipedia määrittelee lajin näin: ”Chick lit tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti. Tarina sijoittuu yleensä maailman suurimpiin metropoleihin, ja päähenkilönä on useimmiten 20–30-vuotias sinkkunainen, jolla on kiinnostava ura viestinnän, muodin tai viihdeteollisuuden parissa.” Weisbergerin teokseen pätivät oikeastaan kaikki nämä määrittelyt.

Koska tämä blogi ei ole erityisesti suunnattu kirjallisuustieteilijöille tai taiteentutkijoille, en ala sen syvällisemmin pohtia viihteen ja taiteen eroja tai sitä, mitä järkeä tässä erottelussa oikeastaan on, tai millä perustein sitä pitäisi tehdä. Erityisesti kirjallisuudessa - ja juurikin suuressa osassa niistä kirjoista, joita itse luen - tällaisten jaotteluiden tekeminen on vaikeaa ja oikeastaan aika turhaakin. Viihde voi olla myös syvällistä ja taide viihdyttää. "Viihdettä" käytetään liian usein arvottavana terminä ("Se on vain sellaista viihdettä"), vaikka lukijan (tai vaikka katsojan) rentouttaminen ja ilahduttaminen ovat ihan hyviä tavoitteita ja jos joku teos ne saavuttaa, ei se varmaankaan ole ihan arvoton. (Eikä nyt lähdetä mihinkään keskusteluun siitä, miten viihde vain puuduttaa massat, ja saa ne unohtamaan yhteiskunnan epäkohdat. Kun ei äärimmäisyyksiin mennä niin kai meille kaikille joskus eskapismikin sallitaan.)

Silti, vähän ahdisti mennä kirjastossa viihde-nimikkeellä varustetulle hyllylle. Pastellisävyjä, karkkivärisiä kirjankansia − ja pelkästään naiskirjailijoiden teoksia. Vähän hämmensi: miksi näille pitää olla oma kategoria? Mitä jos aina lainaisin luettavani tästä hyllystä? Ja entä jos täällä onkin joku huipputeos, joka ei koskaan edes saa mahdollisuutta osua silmiini, kun se on tungettu eri hyllyyn kuin vakavasti otettavina pidetyt romaanit? Ja miksi oikeasti viihde on synonyymi kepeille tarinoille naisista? Eikö miehistä voi kirjoittaa viihdettä, tai eivätkö miehet kaipaa viihdettä (koska turha kai sitä on kierrellä, ettei kukaan kai kuvittelekaan kovin monen miehen lainaavan mitään siitä hyllystä)? Monta hyvin ahdistavaa seikkaa. Ja kyllä, ehkä olen elitisti, mutta vähän nolotti tutkia sitä hyllyä ja vieläpä lainata siitä kirja.

Entä se itse kirja? Ihan ok, sanoisin. Aika kliseistä, vähän tylsääkin juuri siksi. Ei paljon kielenkäyttö sykähdytä, mutta eipä kyllä häiritsekään. Hahmojen kohtalot kiinnostavat ihan kohtalaisesti ja paikoin huomiot ovat ihan osuviakin. Vertaisin lähinnä johonkin jenkkiläiseen tv-sarjaan tai hömppäelokuvaan. Kyllähän niitä joskus katselee, mutta useimpia en kyllä parin viikon aikana ihan niin montaa tuntia, kuin 300 sivuisen kirjan lukemiseen menee. Liikaa vaatteita, meikkejä, tuotemerkkejä ja hiustenlaittoa.

Koko kokemus on ollut hämmentävä. En minä ajatellut lukevani pelkästään jotain syvällistä, vakavaa kirjallisuutta. Minulle vaikkapa John Irvingin kirjojen lukeminen on erinomaista lukunautintoa, rentoutusta, iloa – viihdytystä. Toki, niiden kohdalla ei voi aina luottaa tarinan päättyvän iloisesti, joten kirjan jälkeen olo voi olla surullinenkin. Pidän silti itse jonkinasteista yllättävyyttä viihdyttävämpänä kuin ennalta-arvattavuutta, joten pelkkä vähän surullisempien aiheiden käsittely ei vielä vie kirjan viihdyttävyyttä. Mielestäni Irving on siis hyvää viihdettä. Weisbergerin suurin ongelma oli mielestäni juuri sen hahmojen ja tyylin kliseisyys ja jossain määrin juonen ennakkoarvattavuus – mutta kliseinen tarinakin olisi mennyt ilman tyylin kliseisyyttä. Jos muutamat maneerit olisi korvannut vähän vähemmän käytetyillä, tarina olisi mennyt läpi ihan hyvin. Tuollaisenaan teos ei siis viihdyttänyt.

Mutta miksi tarvitaan se oma viihde-kategoriansa? Mikä näitä kirjoja nyt oikeastaan tarkalleen erottaa muista romaaneista? Jokin kepeys, varmasti, ja useimpia saman hyllyn kirjoja juurikin se chikc lit –kategoria. Olisi sitten nimetty niin se hylly. Luulenpä vain, että jos se Weisberger sijaitsisi samassa hyllyssä kuin Woolf (josta minä sitä siis aluksi turhaan etsin, kun muistin että siellähän se kaksoisvee sijaitsee), niin ehkäpä molempien lukijat helpommin avartaisivat maailmaansa, eivätkä ennakkoluuloisuuttaan jättäisi toista kokeilematta.

Lastenkirjoja: Uppo-Nalle

Ketään minut tuntevaa ei varmastikaan yllätä, että olin lapsi, joka mielummin istui rauhallisesti paikallaan kuunnellen satua, kuin juoksenteli ulkona leikkimässä. Kun iltasatu ei ollut tarpeeksi, yritin jopa lanseerata perheeseemme ilmiötä nimeltä aamusatu. Ei mennyt läpi, mutta kyllä meillä muulloinkin luettiin kuin iltaisin.

Lastenkirjat eivät jättäneet minua opinnoissakaan rauhaan – tai siis minä en jättänyt niitä. Tämä on siis kirjallisuuden osa-alue, jonka koen aika omakseni. 

Tässä kohtaa on tehtävä tunnustus: olen koukuttunut äitiysblogiin. Ei, EN ole raskaana, enkä edes suunnittele lapsia mitenkään välittömään lähitulevaisuuteen. Puolustaudun myös sillä, että mielestäni Project Mama on vähän muutakin kuin äitiysblogi. 

No, oli miten oli, ja naurakoon ken tahtoo, juurikin Project Maman Katjan lastenkirjapohdiskelu toi mieleeni, että voisin kai kirjoittaa myös lastenkirjasuosikeistani joskus. Koska niitä on niin paljon, en yritäkään tunkea kaikkia samaan blogaukseen. 

Aloitetaan siis tärkeimmästä, rakkaimmasta, siitä josta en luovu, jota tyrkytän aina ja kaikille ja joka tulee väistämättä kuulumaan omien lapsieni elämään sitten joskus kun niitä hankin. Siitä, jota minulle pitää lukea ääneen silloin kun elämä eniten ahdistaa tai pahemmanlaatuinen sairaus tekee olen aivan kamalaksi. Aloitetaan Uppo-Nallesta.

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle – koko sarja

Uppo-Nalle on kuulunut elämääni aina. Ensimmäinen kirjoista on ollut kotini kirjahyllyssä aina, se on hankittu isoveljelleni ja olen tainnut kuulla sitä jo siinä vaiheessa, kun en itse oikeastaan vielä paljonkaan tarinasta ymmärtänyt – suunnilleen vastasyntyneenä, siis. Minulle Uppo-Nallea on oikein lukemalla luettu ainakin neljävuotiaasta lähtien.

Uppo-Nalle eli Uppis on leikkinalle, tehty koneella Ranskassa ja täytetty sahajauhoilla. Kun sen omistaja, pieni poika, kiukustuu häviöstään korttipelissä ja viskaa Uppiksen yli laivan laidan, seilaa nalle kaksi vuotta merellä ja päätyy lopulta rannalle, jossa sitä odottaa ystävä, Reeta. Tästä alkaa varsinaisesti Uppiksen tarina.

Uppo-Nalle on erikoislaatuinen nalle, se nimittäin pukee ajatuksensa usein runomittaan. Samaa taipumusta on myös Reetan perheen lemmikillä, Laulavalla lintukoiralla. Runot ovat aivan mahtavaa kielellistä leikittelyä, osoitus Elina Karjalaisen taidoista ja huumorista. Ne myös jäävät pysyvästi mieleen, ja meidän suvussamme onkin tapana toistella muutamia erityisen osuvia. Yksi suosikeistani kertoo riitelemisestä (ja sitä on ehkä joskus lausuttu minulle jossain määrin opettavaisessa mielessä):

”Intän, intän ja jupitan

Väitän vastaan ja pukitan

Rähjään räyhään ja riitelen

Vietän aikaani inttäen”

Kirjasarja alkaa Reetan ja Uppiksen tapaamisesta ja myöhemmissä osissa ystävykset päätyvät monenlaisiin seikkailuihin, muun muassa matkoille Ranskaan, Kreikkaan ja Yhdysvaltoihin, Lappiin kullanhuuhtojiksi, orkesterin matkaan sekä peruskoulun ensimmäiselle luokalle. Tarinat ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja niiden maailma on ihanan rikas. Kaikenlaista sitä Uppiksen avulla voikin oppia, esimerkiksi sen että Ranskassa poimitaan kalliita sieniä sikojen avulla, että New York tunnetaan myös nimellä Iso omena ja että kultaa huuhdotaan vaskoolilla. 

En tiedä mistä pidän Uppis-kirjoissa eniten: runoista ja muusta kielellä leikittelystä, huumorista, ihanasta lämmöstä ja turvallisuuden tunteesta, vai hahmoista, jotka tuntuvat edelleen kuin omilta sukulaisilta. Uppo-Nalle on jotenkin niin tärkeä osa lapsuuttani, että on vaikea edes ajatella mitä siitä pitäisi kertoa jollekin, joka ei koskaan ole kirjoihin tutustunut. Uppis on ihana.

”Reetan isoisä aloitti metsästyksen hyvin vanhana ja lopetti sen yhtä vanhana. Silloin kun isoisä päätti ryhtyä metsästämään, hän hankki itselleen takin, jossa oli neljäkymmentäkahdeksan taskua. Yhdessä taskussa oli yskänlääkettä vilustumisen varalta, toisessa pilli viheltämistä varten, kolmannessa vain avaamista varten ja neljännessä mansikkakaramelleja makean nälkään. Muut taskut olivat tyhjiä, sillä isoisä ajatteli panna niihin saaliin. (…)

Laulavan Lintukoiran isoisä sai naapurilta syntymäpäivälahjaksi. Hän otti lahjan vastaan, vaikka isoäiti suuttui ja sanoi, että koirat jättävät vain kuraa matoille ja karvoja parhaisiin tuoleihin. Tämän sanottuaan isoäiti ei moneen päivään sanonut mitään, tuhisi vain.

Isoisä lähti ensimmäiselle metsästysretkelleen turvallisin mielin, sillä naapuri oli sanonut, ettei isoisän tarvinnut huolehtia mistään. Laulava Lintukoira oli hyvää sukua, ja kaikki sen suvun jälkeläiset osasivat sekä seisoa että noutaa. Kun isoisä näki teeren istuvan puussa, hän istahti kaikessa rauhassa mättäälle imeskelemään mansikkakaramelleja ja sanoi koiralleen:

- Seiso! Nouda!

(Naapuri oli unohtanut sanoa isoisälle, että metsästäjän täytyi ampua olipa koira miten hyvää sukua tahansa, ja vaikka hän olisi tämän neuvon isoisälle antanutkin, ei siitä olisi ollut apua, sillä isoisähän oli unohtanut ostaa panoksia.)”

Uppo-Nalle (1977)

Finlandia-spekulointia

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin tänään (esimerkiksi täällä). Myönnettävä on, että olin aika yllättynyt, monestakin seikasta.

Ensinnäkin: Ehdolla on pelkkiä naisia − ja se on tietenkin uutisoinnin kärki. Aargh. Ihan oikeasti, mitä väliä sillä sukupuolella on ja onko nämä kaikki kirjat nyt niin erityisesti jotain naiskirjallisuutta? Eivät käsittääkseni. No, on kai se silti hiukan yllättävää, että ehdolla on vain toisen sukupuolen edustajia (enkä nyt viittaa tässä ”toisen sukupuolen” käsitteeseeen). Toisaalta myös Finlandia Juniorin saajiksi on ehdolla pääosin naisia: ehdokaskirjoista vain yhden tekijänä on mies, ja tässäkin kirjassa mies on vain toinen tekijöistä. Ilmeisesti lasten- ja nuortenkirjallisuus on jo täysin hyväksytysti naisten toimialaa, joten se ei enää vaadi niin suurta huomiota.

Toisena: Ei Tervoa. Sinne suuntaan ei siis edelleenkään mene palkintoa, vaikka sitä on odoteltu ja veikkailtu vuosikaudet. Onko tämä nyt sitten tämän vuoden keskustelunaihe? Voi olla, Laylaa on kehuttu kovasti ja vähän kai alkaa jo olla sellainen tunnelma, että pitäisi sen palkinnon jo pikkuhiljaa alkaa Tervolle mennä. Mutta silti, Finlandia-ehdokkaat valitsee kolmehenkinen raati, ja palkinto annetaan yksittäisistä kirjoista eikä urasta. Vaikka Layla olisi kuinka mahtava, on ihan mahdollista että nuo kolme aidosti pitävät kuudesta kirjasta vielä vähän enemmän. Ei se Tervon romaanilta arvoa pois vie. Ja pakko hymistella ajatukselle: Tervon romaani Finlandia-palkittuna, se olisi kyllä jo sellainen joulumyyntihitti, ettei paremmasta väliä.

Kolmantena: Hirvisaari? Liksom? Vähän molemmat yllättävät, pakko myöntää. Hirvisaari ei ole imagoltaan ihan sitä nykyaikaista (ja ehkä vähän hankalaa) tyyppiä, joka niin usein palkinnot saa − vaikka onhan Finlandia tietysti aika erityislaatuinen palkinto. Liksom puolestaan on aiemmin halunnut jättäytyä Finlandia-kisan ulkopuolelle. Ja jatketaan: Hirvisaari Finlandia-palkittuna, kyllä sitäkin joulupaperiin käärittäisiin.

Neljäntenä: Miten en tiedä näistä tyypeistä mitään? Missä paljussa olen taas ollut? No, mukana on tietysti kaksi esikoistakin, joten annettakoon minulle anteeksi, etten tiedä Jenni Linturista yhtikäs mitään, enkä kyllä muista kuulleeni hänen teoksestaankaan. No, ne Liksom ja Hirvisaari nyt sitten ainakin ovat tuttuja jo äidinkielen oppikirjoista.

Finlandia-kisa on kyllä siinä mielessä hankalahko spekuloinnin kohde ja seurattavanakin hiukan tylsä, että yleensä en ole ehtinyt lukea ehdokaskirjoista yhtäkään. En nytkään. Ja oikeastaan vain Hirvisaaren ja Gustafssonin kirjoista olen edes kuullut tai lukenut paria lausetta enempää. En siis voi millään tasolla pätevästi arvioida raadin päätöstä − mainittakoon, etten sitä Tervon Laylaakaan ole lukenut. Eikä taida vielä olla moni muukaan.

Voi hyvin olla, että joku noista kuudesta romaanista löytyy minunkin joululahjapaketistani. Sitä odotellessa. On meillä ainakin Sofi Oksasta, Kjell Westöä, Hannu Väisästä ja Mikko Rimmistä lähivuosina lahjapaketeista kaivettu. Ja Helena Sinervon Runoilijan talossakin löytyy hyllystä. Eli eihän se minulle henkilökohtaisestikaan ehkä ihan yhdentekevää ole, kuka sen palkinnon saa.

Kirjamessukokemus 2011

Pakkohan sinne oli taas itsensä tunkea, ilmaislippujen voimin tietenkin. Kunnon kulttuuritädit eivät tietenkään tukeudu mihinkään älypuhelimiin, vaan hakevat kirjakaupasta messuesitteen ja merkkaavat tussilla ohjelmaan ne jutut, joita voisi ehkä haluta mennä kuuntelemaan. Sen lehtisen kanssa siellä on sitten kiva suunnistaa ja epätoivoisesti selailla sivuja, että mitä tässä nyt milläkin hetkellä oli menossa ja missä helkkarissa mikäkin lava sijaitseekaan. Tämä kaikki on osa kokemusta, samoin kuin tungos ja pakollinen herkkupalojen metsästys. 

Vierailun aluksi on tietenkin vertailtava pakko nähdä – ja olis kiva nähdä –kohteet seuralaisen kanssa. Onneksi perinteinen messukaverini tapaa ympyröidä aika paljon samoja juttuja, eikä pahastu siitä, että yleensä väsähdämme jossain vaiheessa ja keskitymme ainakin hetkellisesti juoruiluun ja juustopaloihin kulttuurielämyksiä enemmän. Näin oli nytkin. Molempien listalta löytyi ainakin Chick litiä, Kauko Röyhkää, Missä kuljimme kerran –elokuvapohdintaa sekä Baudelairen Pahan kukat –teoksen uuden käännöksen esittely ja niitä kaikkia kävimme kuuntelemassa. Näiden lisäksi tuli siinä shoppailun ohessa kuunneltua myös Kristiina Halkolan haastattelu.

Hillitsin itseni kohtalaisen hyvin. Ostin vain yhden leivontakirjan, sekin oli tarjouksessa. Antikvariaattiosastolla hieman innostuin ja ostin yhdestä kojusta kolme romaania. Mutta se sallittakoon, ainakin kun yksi kirjoista oli Irvingin Garpin maailma, jota olen etsinyt (käytettynä) jo jonkin aikaa ja jonka taatusti lukee useampi perheenjäsen. Lisäksi mukaan tarttui Cunninghamia ja Joyce Carol Oatesia. Pidän silti suoritusta varsin maltillisena.

Joululahjalista (tai lista kirjoista, joita alan pian etsiskellä divareista) sen sijaan alkoi jo syntyä. Sille löysivät tiensä ainakin Antti Nylenin Pahan kukat –käännös, Kristiina Halkolan elämänkerta ja Sofi Oksasen Liian lyhyt hame –runokokoelma.  Näin muutamia tärkeimpiä mainitakseni.

Pakko todeta, että olen yhä samaa mieltä kuin vuosi sitten: onhan se aika outo ajatus, että pitäisi maksaa päästäkseen ostamaan, ja kaupantekoahan ne messut ovat. Syvällisimmät kirjallisuuskeskustelut käydään aivan muualla, eivätkä ne kirjatkaan siellä messuilla mitenkään superhalpoja ole. Kunnolliseen analyysiin ei parikymmentä minuuttia yleensä riitä, keskustelua harvemmin syntyy - ja miten syntyisikään, kun kuulijat eivät useimmiten ole vielä tutustuneet teokseen. Ei se silti tarkoita sitä, ettei messuilta voisi löytää erinomaisia lukukokemuksia tai kuulla kiinnostaviakin ajatuksia kirjoista ja kirjallisuudesta.

Cunningham-ihanuus

Miettiessäni sopivia kirjoja luettavaksi muistin parin vuoden takaisen hyvän kokemuksen, Michael Cunninghamin Tunnit-romaanin. Niinpä tartuin ensimmäiseen kirjastosta löytyneeseen Cunninghamiin, romaaniin Samaa sukua.

Kaunista, se on paras sana kuvaamaan molempia kirjoja, Cunninghamin tyyliä. Kirjoissa on joku taianomainen tunnelma, jota on vaikea kuvailla, mutta josta pidän aivan suunnattomasti. Juuri tuo tunnelma on se, joka pitää hallussaan ja pakottaa lukemaan.

Tunnit-kirjaa voin suositella varauksetta. Virginia Woolfin Rouva Dallowayhyn perustuva kirja sai minut innostumaan Woolfista ja oli muutenkin hieno lukukokemus. Tunnit kuvaa yhtä päivää kolmen eri ajassa elävän naisen elämissä – yksi naisista on Woolf. Naisten kokemuksissa on yhtäläisyyksiä ja kaikissa myös liitekohtia Woolfiin ja Rouva Dalloway –romaaniin. 

Tunnit oli minulle niitä kirjoja, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa ja pysyvät mielessä, palaavat ajatuksiin yhä uudestaan. Kaikki hahmot olivat koskettavia ja heidän kohtaloihinsa oli pakko samaistua. Ahdistus, toiveikkuus, epätoivo ja toivo jäivät kummittelemaan mieleen, mutta hyvällä tavalla.

En ole vielä lukenut Samaa sukua –romaania loppuun, mutta luulen, että sen kanssa käy samoin kuin Tunnit-romaanin. Samaa sukua ei ole aivan yhtä maaginen - luulenpa että tuo maagisuus on Woolfin ja siihen luodun yhteyden ansiota. Tämäkin kirja kuitenkin vie mukanaan. Tykkään, suosittelen.

Poliittista runoutta en español

Sain tuliaisia Sevillasta.

Sattuipa sopivasti, juuri tänään onkin erinomainen päivä García Lorcaan tutustumiseen. García Lorca oli Granadassa syntynyt taiteilija – paitsi runoilija myös muun muassa taidemaalari ja säveltäjä – joka tapettiin Espanjan sisällissodassa vuonna 1936. Poliittinen taiteilija siis, mikäpä paremmin sopisi vaalipäivään!

Törmäsin itse Lorcan runoihin ensimmäisen kerran kirjallisuustieteen pääsykoekirjassa. Sittemmin miehen runous on tullut tutuksi muun muassa Francon aika –televisiosarjan kautta, jossa poliittisesti aktiivinen Toni kertoo kielletyistä runoista ja niiden tekijästä pikkuveljelleen. Aikamoinen hahmo Lorca kyllä olikin: vasemmistolainen, julkisesti homo (siis 20- ja 30-luvun Espanjassa!), hengaili muun muassa Salvador Dalín kanssa ja oli myös Pablo Nerudan kaveri. Ja sitten hänet tapettiin, hänen runonsa olivat kiellettyjä Francon aikana, ja hautakin löytyi vasta vuonna 1971.

En tunne Lorcan runoutta mitenkään äärimmäisen hyvin, mutta siitä, mitä olen lukenut, olen pitänyt. Nyt uuden kirjan myötä pääsen tutustumaan aiheeseen paremmin. Paitsi että yksi pikku ongelma tässä on, nimittäin se, että espanjan opinnoistani huolimatta en osaa suomentaa kirjasta edes sen nimeä. Sanakirja käteen ja opiskelemaan, ei kai tässä nyt muutakaan voi.