¡Tostadas, si!

 

Kävin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa ravintolassa, jonne olin halunnut jo pitkään, Cafe de Nopalissa. Helsinkiläinen lounasravintola Cafe de Nopal tarjoaa ihan oikeaa meksikolaista ruokaa, ei siis tex-mexiä. Meksikolainen lounas oli aivan mahtavaa vaihtelua usein aika tylsiin lounasannoksiin. 

Cafe de Nopalin ruoka oli tuoreen ja raikkaan makuista, ihanan yksinkertaista ja aitoa – aidolla tarkoitan tässä sitä, että maut tulivat ihan oikeista kasviksista, eivätkä valmiskastikkeista.  Juuri sellaista ruokaa, jota toivon ravintolassa saavani. Kaiken muun hyvän lisäksi sain harjoitella lounasreissulla espanjaa, sillä tarjoilija ei puhunut suomea, enkä minä nyt tietenkään englantia alkanut puhua. Tarjoilijan kunniaksi on sanottava, että hän  suhtautui takeltelevaan kielenkäyttööni aivan ihanasti ja selitti sujuvasti lounasseuralleni heidän annoksensa aineksista englanniksi, minulle ystävällisen rauhallisesti espanjaksi.

Cafe de Nopalin lounasannokseni oli tostadas paputäytteellä. Samaa annosta on sittemmin täytynyt kokeilla kotonakin pariin kertaan. En voi sanoa pääseväni aivan ravintolan tasolle, mutta uskomattoman hyvää syötävää olen itsekin saanut aikaan. Ja helposti.

Tostada  (monikossa siis tostadas) koostuu paahdetusta tortillaletusta tai laakeasta tacokuoresta, jonka  päälle kasataan täytteitä. Tavallisesti täytteenä on jonkinlainen liha- tai kasvishässäkkä ja lisäksi silputtua sipulia, tomaattia, avokadoa, korianteria, raastettua juustoa ja jonkinlaista salsaa ja koko komeuden päälle puristetaan vielä sitruunan tai limen mehua. Aika yksinkertaista, siis.

Parasta tässä ruoassa on mielestäni raikkaus ja toisistaan erottuvat maut. Lisäksi ruoka on nopea tehdä ja sitä on helppo varioida esimerkiksi kasvissyöjille ja lihanhimoisille. Ja vaikka ruoka alkuun tuntuukin aika kevyeltä, niin kyllä sillä todistetusti vatsansa täyteen saa.

Tostadas kasvistäytteellä

Laakeita tacokuoria (tai itse tehtyjä, paahdettuja tortillalettuja)

Kidneypapuja (purkillinen)

Paprika

Sipuli

Pari tomaattia

Korianteria

Juustoa – mieto, kermainen juusto toimii parhaiten, ihan tavallinen edamkin on hyvää

Avokado

Sitruunaa

Valkosipulia

(Chiliä, säilöttykin chili käy hyvin)

Punaista salsakastiketta – kotitekoista tai kaupasta, tärkeintä että salsa on hyvää

suolaa

Valmista ensin kasvistäyte:

Paahda paprikaa 250-asteisessa uunissa grillivastuksella. Paprikan pinnan pitäisi tummua – kääntele paprikaa noin kymmenen minuutin välein, jotta kuori tummuu eri puolilta. Anna paprikan jäähtyä ja poista sitten kuori. Kuoren pitäisi irrota helposti. Pilko paprika pieniksi paloiksi. Hienonna valkosipulia ja halutessasi chiliä. Sekoita paprikat, valutetut pavut, valkosipuli ja chili. Mausta suolalla ja jätä maustumaan hetkeksi. Jos haluat täytteen lämpimänä, laita se vaikka uuniin odottamaan. Pavut eivät varsinaisesti tarvitse mitään kypsennystä, mutta moni tietysti tykkää, että ruoassa on jotain lämmintä.

Silppua sipuli hienoksi, pilko tomaatit pieniksi paloiksi, silppua korianteri, ja raasta juusto. Avokadon voi tarjota joko paloina tai guacamolena, kumpi vain enemmän miellyttää.

Kukin ruokailija voi hyvin koota tostadansa pöydässä, mutta ne voi kasata myös valmiiksi, ei kuitenkaan kovin paljon ennen ruokailua, jotta kuoret eivät vety liikaa. Lusikoi kuoren päälle kasvistäytettä, ripottele sen päälle tomaattia, avokadoa, sipulia, juustoraastetta ja korianterisilppua. Lisää vielä salsakastiketta ja sitruunamehua.

Lisukkeeksi sopii hyvin sitruunalla maustettu olut. Hieman kaipailin Ranskan herkkua, Desperados-olutta, mutta sen puutteessa Sol-olut sitruunalla terästettynä toimi ihan hyvin.

Huumoria soveliaisuuden rajoilta: Erlend Loe

”Luuletko että Mixing Part on niitä paikkoja, joissa ihmiset vangitsevat omia tai muiden lapsia kellariinsa kahdeksikymmeneksineljäksi vuodeksi ja raiskaavat heitä kolmetuhatta kertaa?”

Näin kysyy lomakohteeseen (Garmisch-Partenkirchen) tyytymätön perheenisä Bror vaimoltaan Erlend Loen romaanissa Hiljaiset päivät Nigellan seurassa. Naurattaako? No, ei ehkä noin irrallisena kommenttina, mutta riitelevän pariskunnan jälleen yhtenä ei-kovin-rakentavasti tyytymättömyyttä ilmaisevana keskustelunavauksena se on mielestäni hykerryttävä.

Ihastuin Loen Supernaiiviin kymmenisen vuotta sitten, yhdellä silmäyksellä, ensimmäisten parin lauseen perusteella. Sittemmin minua on ihastuttanut muun muassa Loen romaani L, jonka kuvaukset autiosaarella majailevan nuorisojoukon kokeilemista eri yhteiskuntamuodoista ovat jaksaneet naurattaa moneen kertaan. Hiljaiset päivät Nigellan seurassa valikoitui lukupiirimme uusimmaksi pohdittavaksi kun kaipasimme vaihteeksi jotain hauskaa luettavaa.

Loen huumorissa on jotain samaa kuin Hornbyllä (josta kirjoitin viimeeksi). Se on samaan tapaan absurdia, keskustelut polveilevat aiheesta toiseen ja muuttuvat omituisiksi. Ihmiset jankkaavat omaa kantaansa eivätkä kuuntele toisiaan, mikä johtaa väärinkäsityksiin, jotka kasaantuessaan ovat niin käsittämättömiä, ettei kukaan muista mistä oikeastaan aloitettiin. Hahmot ovat itsepäisiä, itsekeskeisiä ja silti useinkin jollain tapaa hellyyttäviä. Mutta erityisesti tässä romaanissaan Loe on kyllä selvästi asiattomampi.

Ja juuri se tässä eniten naurattaakin. Että miten joku kehtaa kirjoittaa tuollaisia juttuja – kutsua Baijeria natsismin kehdoksi, pilkata häikäilemättä kaikkia ja kaikkea, todellakin hyvän maun rajoilla. Ihan sama onko se sopimatonta, naurattaa silti.

Punajuurisacher, omituista vai erinomaista?

Punajuurisacher. Sitä mainostettiin lehdessä (Glorian ruoka & viini –lehdessä, tietenkin…) erinomaiseksi, vie kielen mennessään, paras kakkupohja ikinä. Kun olin jo aiemminkin lukenut punajuuren ihanuudesta suklaakakussa, oli pakko kokeilla. Jos se nyt kerran on niiiiin hyvää.

Punajuurimehu, tärkeä ainesosa.

Ja sitten toimeen. Eikä kun ei, koska punajuurimehua löytyy vain Stockan Herkusta. Plääh. Noh, vähän reippailua ja sitten toimeen. Punajuuret raasteeksi, apelsiinin kuoret raasteeksi, mehun puristaminen, kiehautus, marmeladin keittäminen ja jäähtymään. Huh. Suklaan sulatus, mehun keitto, voin vaahdotus, kananmunat (oho, nyt sitä on jo pöydälläkin), lisää sekoittamista, aineksia, taikinan levitystä pellille, uuniin, huokaus. Ja kinuskin kimppuun... Niin, tämä leivonnainen ei todellakaan ole yleensä suosimaani helppoa ja nopeaa -sarjaa. Eikä ihan halpaakaan, pelkkä punajuurimehu maksoi lähemmäs viisi euroa. Lisäksi kinuski jäi liian veteläksi, ja sen takia kakkuni ulkoasu jätti toivomisen varaa. Suklaakuorrutteen jätin suosiolla tekemättä, sillä ajattelin että 450 g lisää suklaata olisi jo todellakin ollut liikaa. Makeutta ja täyteläisyyttä oli muutenkin riittämiin.

Vein kakun työpaikkaraadin arvioitavaksi. Se sai uteliaan vastaanoton ja aika yksimielisen hyväksynnän. Useimmat tosin kommentoivat, että erittäin pieni pala riitti, kakku kun oli tosiaan aika överisuklaista.

Tekisinkö tätä kakkua uudestaan? En ehkä ainakaan ihan samalla tavoin. Pohjan voisin hyvinkin tehdä, se oli todella hyvänmakuista. Saattaisin kuitenkin tehdä esimerkiksi vain puolikkaan annoksen, siitäkin riittäisi jo ihan kunnon kakkuun. Marmeladi oli kyllä hyvää, mutta luulenpa että sen voisi hyvinkin korvata valmiilla appelsiinimarmeladilla, se helpottaisi kakun tekemistä aika paljon. Kinuskista en tiedä, ehkäpä täytyy vielä kerran kokeilla, jos sen saisi onnistumaan.

Kaunista siitä ei tullut.

Tässä resepti niin kuin sen tein – alkuperäisessä oli muutamia pieniä eroja ja tietenkin vielä se kuorrutus.

Punajuurisacher

 
Pohja
350 g voita
300 dl sokeria
6 kananmunaa
375 g tummaa suklaata
1 dl punajuurimehua
1 ½ dl vehnäjauhoja

Sulata suklaa varovasti mikrossa tai vesihauteessa. Kiehauta punajuurimehu ja lisää vähän kerrallaan varovasti sekoittaen sulkaan joukkoon. Vatkaa huoneenlämpöinen voi pehmeäksi sähkövatkaimella, lisää sokeri ja vatkaa vaahdoksi. Lisää kananmunat yksi kerrallaan koko ajan vatkaten. Jatka sekoittamista ja kaada sulkaamehuseos ohuena nauhana taikinaan. Lisää vielä jauhot ja sekoita taikina tasaiseksi.
Levitä taikina kahdelle leivinpaperilla vuoratulle uunipellille ja paista 180 asteessa noin 10 minuuttia (itse paistoin noin 13 minuuttia, koska jostain syystä pohjat tuntuivat kovin raaoilta - riippunee uunista).

Marmeladi
4 ½ dl raastettua punajuurta
1 ½ appelsiin raastettu kuori ja mehu
3 dl hillosokeria
1 ½ dl punajuurimehua

Kiehauta punajuuri- ja appelsiiniraasteet ja valuta niistä vesi. Laita kaikki aineet kattilaan ja keitä hillosokeripakkauksen ohjeen mukainen aika. Anna jäähtyä.

Kinuski
3 dl sokeria
3 dl punajuurimehua
1 ½ dl kuohukermaa

30 g tummaa suklaata

75 g voita

Sulata sokeri kattilassa kovalla lämmöllä ja anna sen paahtua. Lisää punajuurimehu varovasti. Seos kiehahtaa tässä vaiheessa (aika pelottavalla tavalla). Lisää kerma ja kiehauta. Keitä kovalla lämmöllä noin 5 minuuttia. Rouhi suklaa ja kuutioi voi. Lisää ne kinuskiin ja sekoita tasaiseksi. Anna jäähtyä.

Kuukauden kirjat, helmikuu 2012

Ei ota lukeminen nyt oikein sujuakseen. Jack Kerouacin Matkalla on ollut kesken jo useamman viikon enkä tunnu koskaan löytävän aikaa lukemiseen sen vertaa, että oikeasti ehtisin vähän keskittyäkin. Muutenkin alkaa jo vähän ahdistaa, kaipaan jotain rentouttavaa naisellista hömppää, jotain ihmissuhdetarinaa jonka kanssa ei tarvitsisi taistella.

Cuca Canals: Itke, Alegria

Tartuin tähän kirjaan innoissani: katalonialainen kirjailia ja kepeän kuuloinen tarina, ei voisi paremmin sattua juuri nyt, ajattelin. Ja kyllähän sitä olikin helppo ja nopea lukea, ei tarvinnut stressata eikä ottaa turhan vakavasti. Mutta hieman Paulo Coelhoa muistuttava tyyli alkoi aika pian ärsyttää, loputtomat takaiskut ja omituiset hahmot tuntuivat liioitelluilta, eikä lasten satua muistuttava tarina sitten loppujen lopuksi ollut mitenkään erityisen antoisaa luettavaa. En tiedä, ehkä vika on minussa, monihan siitä Coelhostakin tykkää, kai tästäkin voisi joku löytää jotain syvällisempiä viestejä ja pitää naivismia taituruutena, mutta minulle se oli vain naivia. En siis tykännyt, vaikka eipä tämän lukeminen nyt erityisesti rasittanutkaan.
Canalsin kirja on tarina Alegriasta, joka ei osaa itkeä. Ei, vaikka elämässä kyllä vastoinkäymisiä riittää. Ja kun hän sitten oppii itkemään, ja itkee vieläpä kultakyyneliä, ei siitäkään oikein hyvää seuraa. Alegria ei vuoroin osaa rakastaa, valitsee vääriä ihmisiä, ja joutuu aina ojasta allikkoon. Niin, jos yksinkertaisesti kerrotuista saduista tykkää, niin kai tästä voi pitää. Minuun ei nyt vain iskenyt, ei tehnyt vaikutusta, ei koskettanut.


Nick Hornby: Alas on pitkä matka

Mielestäni Hornby on tässä romaanissaan tarttunut - itselleen tyypillisesti - aiheeseen, josta ihan jokainen ei kirjoittaisia humoristisesti: Alas on pitkä matka kertoo itsemurhakandidaateista, jotka tapaavat toisensa uudenvuodenyönä.  Ja, Hornbylle niin tyypillisesti, juuri tällaisesta aiheesta saa irti loputtomasti huumoria. 
Hornby on mielestäni mestari näkemään koomisuuden ihmisten masennuksessa ja ongelmissa, siinä miten he suhtautuvat toisten ongelmiin ja miten he käsittelevät omiaan. Jälleen kerran sain hänen kirjansa parissa nauraa monta kertaa mitä käsittämättömimmille tilanteille ja dialogeille. Hänen huumorinsa, ihmisten ääliömäisyyksien kuvaaminen, todella toimii - ainakin minulle, siis.
Tämä ei ole mielestäni Hornbyn paras romaani. Se ei ole samalla tapaa koskettava kuin esimerkiksi Poika. tuntuu, ettei neljän päähenkilön ajatuksia ja kokemuksia avata riittävästi, ja he jäävät hieman pinnallisiksi. Kirja seuraa hahmoja vain hetken, eikä lukija lopulta saa tietää heistä kovin paljoa. Avoimeksi jää sekin, miten kaikki päättyy, ja tällä kertaa se jää hiukan häiritsemään. Alas on pitkä matka oli kuitenkin oivallista luettavaa, se oli hauska ja jotenkin aito kaikessa uskomattomuudessaankin - toinen Hornbyn vahvuuksista. Se sai hyvälle tuulelle ja siitä hyvästä sitä on pakko arvostaa.