lauantai 31. elokuuta 2013

Tarina ilman koko sukua (Kjell Westö: Kangastus 38)



Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin kuuluvat kaikkien aikojen suosikkikirjojeni listalle. Ei muissakaan Westön kirjoissa mitään vikaa ole, joten kun kuulin kirjailijan uudesta romaanista, tiesin, että se on saatava. Ainakin minulle Westön vahvuus on ollut juuri suurissa tarinoissa, jotka piirtävät kuvan monien hahmojen vaiheista vuosikymmenten varrelta. Olen hyväksynyt, että Westön kirjojen alut ovat minulle aina vaikeita, mutta ei se mitään, kun kirjaa kyllä riittää, ja alussa pitää vähän pohjustaa, jotta voi ymmärtää lopun.

Uusi Kangastus 38 kuitenkin käänsi monen Westöä koskevan käsitykseni päälaelleen. Romaani ei ole erityisen pitkä, se seuraa kahta henkilöä, ja kirja kuvaa pääosin kahdeksan kuukauden tapahtumia, valottaen vain hieman mennyttä takaumien avulla. Ja alussakin mennään suoraan asiaan.

Koska olen pitänyt juuri Westön suurista tarinoista – siitä että esimerkiksi Älä käy yöhön yksin vei musiikintäyteiselle matkalle, sai ihastumaan lukuisiin hahmoihin ja elämään heidän mukanaan eri puolilla Helsinkiä vuosikymmenten ajan – olin heti pelin hengen tajuttuani hiukan huolissani Kangastus 38:n suhteen. Ei, ei se tosiaankaan ehtinyt ottaa yhtä täydellisesti otteeseensa kuin pitkät romaanit, eikä sen hahmoista tullut samalla tavalla tuttuja kuin niistä, joita seurasi lapsuudesta vanhuuteen. Silti Kangastus oli hieno romaani, jossa riittää pohdiskeltavaa pitkäksi aikaa.

Kangastus seuraa lakimies Claes Thunea ja hänen konttoristiaan Matilda Wiikiä vuonna 1938. Tapahtumapaikkana on tietenkin Helsinki, kaupunki jonka asukkaiden muistissa on edelleen vahvasti vuosi 1918, jossa haaveillaan olympialaisista uudella stadionilla, ja jossa nostaa päätään myös juutalaisviha ja muut Euroopassa nousevat radikalisoituneet asenteet. Thune seuraa ystäviensä muuttuvia asenteita ja nousevia ristiriitoja, huolehtii Saksan ja Venäjän tilanteista ja haluaa tuoda esiin omat, liberaalimmat ajatuksensa. Matilda viihdyttää itseään elokuvilla, mutta kamppailee yhä sisällissodan ahdistavien muistojen kanssa. Thunen toimistolla nämä kaksi tapailevat jonkinlaista ystävyyden kaltaista, vaikka sosiaaliset säännöt ovatkin vahvasti molempien mielessä.

Lyhyemmässäkin romaanissa Westö ehtii luoda vahvan tunnelman, kuvan Helsingistä vuonna, jona niin paljon tuntuu tapahtuvan. Siihen tunnelmaan on helppo heittäytyä, antautua tarinan vietäväksi.

torstai 15. elokuuta 2013

Kirjoja, herkkuja ja huijausta

Tämä blogi kertoo kirjoista ja ruoasta, mutta aika vähän kuitenkin keittokirjoista. vaikka ehkä joskus olisi syytä, sillä kyllähän ne herättävät välillä aika vahvojakin tunteita.

Jokaisen leivonnasta ja/tai kirja-alasta jollain tavoin kiinnostuneen kannattaisi mielestäni vilkaista Kirjasfääri-blogin postaus leivontakirjoista. Pitää nimittäin tosiaan miettimään, että minkäköhän laisia reseptejä meille kaupataan.

"Oletko koskaan innostunut jostain reseptistä, esimerkiksi ihanan kuvan perusteella? Ja vaikka olet kuinka tehnyt pilkulleen ohjeen mukaan, ei ole tullut ihan samanlaista kuin kuvassa. Itse asiassa on tullut aika erilainen ja sitten on itsekritiikki napsunut."
(http://kirjasfaari.fi/2013/08/kirjakaksikko-suuri-kuppikakkuskandaali/)

Mutta kuinka harhaanjohtavia ne kirjat oikeastaan voivatkaan olla? No, Kirjasfäärissä se kerrotaan sen verran hyvin, että turha minun on samaa tähän toistaa.

Postaus pisti miettimään, että ehkä niitä keittokirjoja tosiaan tulee uskottua turhankin paljon, jos nyt vaikka netistä löytyviin resepteihin vertaa. Jokainen paljon keittokirjoja käyttävä varmaankin on huomannut, että jonkun kirjan ohjeet eivät vain koskaan tunnu onnistuvan ihan niin kuin pitäisi. Minäkin omistan sellaisia muutaman. Kyllähän niistä löytyy kivoja reseptejä, mutten oikein enää uskalla tarttua niihin, kun muutaman ensimmäisen kokeilun kanssa on ollut ongelmia. Itse ratkaisen ongelman yleensä ottamalla kirjoista vain ideoita ja muokkaamalla reseptejä lennosta. Kun on tarpeeksi vaikkapa leiponut, alkaa tietysti itsekin osata arvioida, jos reseptissä on vaikkapa liian vähän jauhoja.

No mitä tälle ongelmalle sitten voisi tehdä, kun joskus olisi kuitenkin kiva voida luottaa keittokirjaan? Ei varmaan mitään, jos haluaa haalia tarjouskirjoja sen suuremmin miettimättä. Mutta jos voi vähän hillitä itseään, kirjoista on toki helppo tarkistaa, mistä kuvat ovat peräisin. On siinä nyt sitten ainakin jonkinlainen vakuutus, jos koko kirjan tekijöistä löytyy tarkka tieto.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Taas yksi omenapiirakka (omenapiirakka mantelilla)




Omenaa, kanelia, mantelia ja vaahterasiirappia. Ei voi olla pahaa. Eikä ollutkaan, sen huomasi myös kissanpentumme, jonka ansiosta kuvauksesta ei meinannut tulla mitään. Kissa meni aivan sekaisin omenapiirakan tuoksusta - olisi pitänyt arvata siitä innosta, jolla se aiemmin nuoli sormiani, joissa taisi vielä maistua ainakin se siirappi - se pyöri ja hyöri ympärilläni, tavoitteli tassuillaan lautasta ja koetti lipoa lusikkaani. Kyllähän sitä aina ruoka kiinnostaa, mutta omenapiirakan aikaansaama innostus oli kyllä ennennäkemätöntä.

Maistui se piirakka toki myös meille, jotka sitä oikeasti saimme maistella. tavallinen omenapiirakka on mielestäni joskus hiukan tylsää, siis jos sen kanssa ei saa vaniljakastiketta. Jonkinlainen kuorrutus, muruseos tai toska, tekee siitä paljon mielenkiintoisemman ihan siltänään syötäväksi. tällä kertaa päällysteeni olikin jotain murun ja toskan välimaastosta.

Omenapiirakka mantelilla

pohja:
1 dl sulatettua voita/margariinia
3 dl jauhoja
1 tl leivinjauhetta
6 rkl sokeria
1 kananmuna
1 dl maitoa
½ tl ruokasoodaa
päälle:
5 dl omenalohkoja
200g mantelirouhetta tai -lastuja (minulla sattui olemaan vähän molempia)
50g sulatettua voita/margariinia
¾ dl sokeria
½ dl vaahterasiirappia (tavallinen siirappikin käy)
2 tl kanelia

Sekoita pohjan ainekset tasaiseksi ja levitä voideltuun piirakkavuokaan (vuoka saa olla aika korkeareunainen, sillä pohja kohoaa). Sekoita manteli, voi, sokeri, siirappi ja kaneli. Sokeria ja siirappia voi lisätä, jos omenat ovat kovin kirpeitä, ja tietenkin myös niiden suhdetta voi vaihdella. Kaneliakin voi laittaa maun mukaan, itse laitoin sitä täysin arviolta. Levitä taikinan päälle omenalohkot ja paista piirasta 200 asteessa 20 minuuttia. Lisää sitten piirakan päälle vielä manteliseos ja paista piirasta vielä 30 minuuttia.

Totuuden nimissä on myönnettävä, että vanha tuttu Vermontin omenapiirakka on mielestäni vielä vähän parempaa, mutta toskakakkua rakastava mies taisi tykätä tästä versiosta vähintään yhtä paljon kuin vermontilaisesta.

maanantai 5. elokuuta 2013

Kuukauden kirjat, heinäkuu 2013

Monika Fagerlund: Amerikkalainen tyttö

En tiedä miksi, mutta Fagerlund ei nyt ihan täysillä napannut. Amerikkalainen tyttö oli eittämättä hienosti kirjoitettu ja kyllähän se uteliaisuuden herätti, mutta en jotenkin jaksanut innostua ihan valtavasti. Voi olla,että kyse oli omasta mielentilasta, en tiedä.


Fagerlundin romaani on sen verran monimutkainen, että juonen selittäminen tuntuu mahdottomalta. On se amerikkalainen tyttö, joka hukkuu - tai katoaa - mystisesti, on alppitalossa asuva perhe, jonka koko tarina ei ole oikeastaan kenenkään tiedossa, on serkkutalo, sen kaksoset, Bengt ja kasvattitytär Doris. Niin hahmot, kuin nimeään myöten epämääräinen tapahtumapaikka, Seutu, jäävät alusta loppuun hämmentävän vieraiksi, vaikka toisaalta niiden kaikkien sisälle sukelletaan ajoittain viiltävän tarkasti. Kaikki kiertyy amerikkalaisen tytön kohtalon ympärille, eikä sitten oikeastaan kuitenkaan: tyttöhän oli paikalla vain hetken, jäi useimmille vieraaksi. Ja silti hänen sanansa, laulunsa ja vaatteensa tuntuvat olevan aina jotenkin läsnä.

Amerikkalainen tyttö on hämmentävä kirja. Se vaatisi aika paljon enemmän ajattelua, kuin mitä minä sille lomatunnelmissani jaksoin antaa. Siinä varmaan onkin syy, miksi minulle jäi kirjasta pääosin hämmentynyt tunne.
Ildefonso Falcones: Meren katedraali

Keskikesän Barcelonan reissulla tuli mieleen, että enpä ole tätäkään kirjaa vielä lukenut. siihen oli siis pakko tarttua, ja kirja toimikin hyvin Barca-fiilistelyna. Goottikortteleissa on ollut paljon samaa jo keskiajalla, joten kaupungissa vieraillut voi kyllä löytää tuttuja juttuja kirjasta.


Meren katedraali vie keskiaikaiseen maailmaan, joka on monella tapaa epäreilu ja ahdistava. Kirja seuraa katalonialaisen maaorjan ja hänen poikansa tarinaa, joka näyttää monin paikoin täysin epätoivoiselta. Mitä voi odottaa, kun syntyy asemaan, jossa maanomistaja saa viedä vaimon, eikä leipääkään saa paistaa omassa uunissa? Päähenkilö Arnau kuitenkin ponnistaa mitättömästä asemastaan kohti parempaa elämää ja saa kokea sodat ja kaupankäynnin, kirkon vallan ja avunannon, ystävyyttä, juonitteluja, rakkauksia ja pettymyksiä. Kaikkea tätä kehystää Santa Maria del Marin katedraalin vuosikymmennestä toiseen jatkuva rakennustyö ja Barcelonan kaupungin kehitys.

Meren katedraali oli mielestäni ihan kelpo kirja, mutta ei se aivan suosikikseni noussut. Vanhan Barcelonan kuvaus oli ainakin tällaiselle Barcelonan fanille kiehtovaa, ja tarinakin jaksoi kiinnostaa. On varmasti ihan totuudenmukaista, että aika oli synkkä ja pienen ihmisen mahdollisuudet rajalliset. Jatkuvat pettymykset, juonittelu ja epäoikeudenmukaisuus olivat kuitenkin mielestäni jo hiukan masentavia. Dramaattistahan se on, kun vaimo viedään, rutto tappaa rakkaat ja ilkeät rikkaat vievät viimeisenkin mahdollisuuden parempaan toimeentuloon, mutta olisin kyllä toivonut, että edes joku vastoinkäyminen olisi jätetty pois tarinasta. 

No, Meren katedraali on selkeästi suurromaani massoille. Sen yhden hahmon elämään on tungettu lähes kaikki mahdollinen keskiajan elämästä, ja pakostihan se on hiukan epäuskottavaa tai vähintäänkin hämmentävää. Jos tältä seikalta pystyy ummistamaan silmänsä, kyllä tämän romaanin ihan ilokseen lukee, on tullut surkeampiinkin hukattua aikaa.