maanantai 24. syyskuuta 2012

Ei aina vain pinaattilettuja (kasvispihvit)



Poikaystäväni raahaa lähes joka viikko kaupasta pinaattilettuja. Hän syö niitä iltapalaksi tai ihan vaan päivän ruokana, jos muuhun ei riitä aikaa tai energiaa. Huonomminkin kai voisi mennä, sillä luulenpa, että kaupan pinaattiletutkin ovat fiksumpaa syötävää kuin valmispizzat. En minä silti niitä minään suurena herkkuna pidä.


Omatekoiset pinaattiletut ovat sitten ihan toinen juttu. Niitä minäkin syön oikein mielelläni. Joskus tekee kuitenkin mieli jotain muuta, ja taannoinen juurespiiraiden tekeminen antoi siihen hyvän tilaisuuden. Olin myös sattumalta saanut ison savujuuston, joka odotti käyttöä jääkaapissa. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: savujuustoiset kasvispihvit. Nam.

Ja mitä tämä nyt pinaattilettuihin liittyy? No sitä, että oikeastaan tällaiset kasvispihvit ajavat aika pitkälti samaa asiaa, ja niistä voisi helposti tehdä hiukan enemmän lettuja muistuttavan version. Taikinaan vain vähän maitoa ja enemmän jauhoja, niin lettujahan niistä tulee. Savujuusto toimii hienosti, mutta muukin juusto käy.

Kasvispihvit ovat ihan tajuttoman hyviä. Popsin itse niitä jääkaappikylmänä illalla telkkaria katsellessani, ihan vaan sellaisenaan. Jos nyt hiukan hienostuneempaa menoa kaipaa, lettuja voi tietenkin syödä lämpimänä, joku tuoreeltaan tai lämmitettyinä (ne eivät nimittäin pienestä seisomisesta kärsi). Makunautintoon sopii hyvin esimerkiksi puolukkahillo, ihan samalla tavoin kuin niihin pinaattilettuihinkin. Ja voihan noiden kanssa toki vaikkapa keittää perunoita tai tehdä muussia, meillä vaan kaikki pihvit menivät napostellessa, eikä varsinaiseksi ruoaksi asti riittänyt.

Tämä on jälleen kerran sellainen resepti, jossa määrät eivät ole niin kovin tarkkoja. kesäkurpitsa ja peruna ovat taikinassa hyviä, sillä ne auttavat pitämään sitä kasassa.

Kasvipihvit

8 dl juuresraastetta (porkkanaa, lanttua, sipulia, kesäkurpitsaa…)
2 dl juustoraastetta
2 kananmunaa
1 dl jauhoja
suolaa
pippuria
(persiljaa)

Yhdistä kaikki aineet ja sekoita ne. Paista pihvit paistinpannulla öljyssä tai voissa. Ota taikinasta kukkurallisia ruokalusikallisia, laita kuumalle pannulle ja painele noin sentin paksuiseksi pihviksi. Lettupannulla saat helpoimmin tasaisen pyöreitä pihvejä, mutta tavallisellakin pannulla pihvit kyllä onnistuvat. Kun pihvi näyttää kypsyneen lähes läpi, käännä se. Kypsymisen huomaa, kun pihvi vaihtaa väriä. Paista vielä muutama minuutti toiselta puolelta.

Jos pihvit tuntuvat hajoilevan, voit lisätä taikinaan jauhoja – lähempänä lettuja olevat pihvit pysyvät hyvin kasassa. Pihvit voivat hajoilla myös raakuuttaan, kannattaa siis antaa niiden paistua kunnolla ja vaikka vähän ruskistua.

Pihvit kestävät hyvin pakastuksen, ja niitä kannattaakin tehdä reilu satsi kerralla. Isoin työ on juuresten raastaminen, ja kun siihen ryhtyy, on helppo tehdä kerralla vähän enemmän pihvejä, joita sitten voi ottaa aina sopivan määrän pakkasesta.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Juureksia syksyn kunniaksi (juurespiiraat)


Yritän taas vaihteeksi opetella vähän paremmaksi kausiruokailijaksi, eli kauden herkkujen hyödyntäjäksi. Paitsi että ruokalehtien reseptit houkuttelevat siihen, se olisi myös edullista ja ekologistakin: eipä ole ruokaani turhaan kuljeteltu maailman toiselta puolelta tai kulutettu energiaa ja tilaa säilyttämiseen kun syön nyt tuoreita, suomalaisia omenoita ja juureksia. Ja lisäksi ne ovat tietenkin parhaimmillaan juuri nyt.

Uusimman Glorian ruoka ja viini –lehden innoittamana halusin tehdä lanttupiiraita. Pistin kuitenkin vielä hiukan paremmaksi, ja tein osan piiraista porkkanasta. Taikinana käytin valmista ruistaikinaa - ensi kerralla kyllä teen senkin itse, eihän se vaikeaa ole. Jätin myös kerman käyttämättä.

Piiraisiin voisi hyvin laittaa mitä tahansa juureksia. Ensi kerralla ajattelinkin kokeilla punajuurta. Myös peruna houkuttelisi, smetanalla ja tillillä maustettuna. Maustaminen houkuttelisi muutenkin, sillä mausteilla piirakoista saisi helposti hyvinkin erilaisia. Tällä kertaa pitäydyin perinteisissä mauissa, mutta ainakin porkkanan kohdalla tuli mieleen kokeilla juustokuminaa ja chiliä.



Juurespiiraat

n. 4 dl juureskuutioita
400 g ruistaikinaa
siirappia
suolaa
pippuria
öljyä
(kermaa)

Pilko juurekset pieniksi paloiksi ja laita ne uunivuokaan. Ripottele päälle suolaa ja pippuria ja kaada päälle 1-2 ruokalusikallista siirappia ja noin ruokalusikallinen öljyä (sekä halutessasi paru ruokalusikallista kermaa). Sekoita niin, että mausteet, siirappi ja öljyä leviävät juurespaloihin. Peitä vuoka foliolla ja paista 175 asteessa noin 1 ½ tuntia, kunnes juurekset ovat pehmeitä. Anna jäähtyä hiukan ja soseuta sitten haarukalla karkeaksi soseeksi.
Kauli ruistaikina ohueksi (noin 2 mm) ja ota siitä esimerkiksi isolla lasilla ympyränmuotoisia paloja. Itse tein pikkuruisia piiraita, joten taikinapalan halkaisija oli alle 10 cm. Laita taikinapalan keskelle juuresmuussia – sitä tarvitaan hyvin vähän, itse laitoin teelusikallisen. Kostuta taikinan reunat ja painele ne yhteen. Paista piiraita 225 asteessa noin 12 minuuttia.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Ranskalainen sipulikeitto syksyiltojen lämmikkeeksi

Olen taas flunssan kourissa, joten kaikenlaiset keittoruoat maistuvat. Viimeaikojen tekeleistä parasta on ehdottomasti ollut ranskalainen sipulikeitto juustoleipien kanssa. Sen syömistä ei olisi lainkaan halunnut lopettaa.


Sipulikeitto on maukasta, edullista ja helppoa. Lisäksi se on tosi palkitseva ruoka: kun onnistuu tekemään aivan mahtavaa ruokaa parista hassusta aineesta, voi todella tuntea itsensä hyväksi kokiksi. Ja kyllä tällä varmaan vieraatkin hurmaisi, joten sipulikeittoa voi suositella vaikka alkuruoaksi, jos illalliskutsuja harrastaa.

Ranskalaiseen sipulikeittoon kuuluisi oikeasti valkoviini, mutta koska sitä ei löytynyt kaapistani, laitoin tilalle kuivaa omenasiideriä. Toimi hyvin. Leipien tilalla voisi hyvin tarjota krutonkeja, mutta meillä kaikki missä on juustoa nyt vaan tuppaa viemään voiton juustottomista vaihtoehdoista.

Sipulikeitto

3 isoa sipulia tai punasipulia (n. 6 dl silputtuna)
voita ja/tai oliiviöljyä (kannattaa laittaa ainakin osa voita)
½ kasvisliemikuutio/kasvislientä
mustapippuria
suolaa
1 dl kuivaa omenasiideriä (tai valkoviiniä)
Timjamia ja persiljaa tuoreena tai kuivattuna
Vettä

Leipää
Juustoa (parmesan on parasta)

Silppua sipuli hienoksi silpuksi. Jos haluat, voit laittaa keittoon myös pari valkosipulinkynttä. Sulata voi kattilan pohjalla ja lisää kattilaan sipulit. Paista ensin kovalla lämmöllä –sekoittele sipuleita niin, etteivät ne kärähdä, mutta anna niiden välillä olla hetki paikallaan niin että ne ruskistuvat. Lisää tarvittaessa voita tai öljyä. Kun sipulit ovat hiukan saaneet väriä, laske virtaa ja anna sipuleiden kypsyä kunnolla. Sipuleiden tuntuessa pehmeiltä, lisää taas virtaa. Lisää ensin kasvisliemikuutio, sitten siideri. Kun siideri kiehuu, voit taas laskea virtaa. Lisää hiukan suolaa ja pippuria – voit myöhemmin maistaa, tarvitaanko lisää. Lisää myös yrtit – itse laitoin kattilaan hiukan kuivattua persiljaa ja muutaman tuoreen timjamin oksan (jotka toki noukin pois ennen ruoan tarjoilua). Lisää vielä noin litra vettä. Vettäkin voi lisätä myöhemmin, sen mukaan miten paljon lientä haluat. Kannattaa kuitenkin huomioida, ettei ihan lopussa kannata enää lisäillä paljon vettä, ellei halua kovasti laimentaa keiton makua. Anna keiton kiehua kymmenisen minuuttia, ja maista sitten, haluatko lisätä mausteita. Lisää myös vettä, jos tuntuu että lientä on liian vähän. Myös siideriä voi vielä lisätä, jos tuntuu että liemi on liian mautonta. Keitä vielä toiset kymmenisen minuuttia.

Leikkaa leipäpaloille juustoa ja paahda niitä 220-asteisen uunin yläosassa grillivastuksella kunnes juusto saa hiukan väriä. Asettele leivät keiton päälle lautaselle niin, että ne imevät keiton lientä itseensä.

torstai 6. syyskuuta 2012

Kuukauden kirjat, syyskuu 2012

Margaret Atwood: Orjatar

Tunnen Atwoodin tuotantoa häiritsevän huonosti, olin lukenut häneltä ennen tätä teosta vain yhden romaanin, vaikka Atwood on sen verran iso tekijä nykykirjallisuudessa, että hänet kyllä sietäisi tuntea. No, Orjatar on toki yksi Atwoodin tärkeimmistä teoksista, joten sen lukeminen antoi varmasti jo paljon paremman kuvan hänen tuotannostaan. Atwoodin yhteydessä mainitaan yleensä kaksi asiaa: naiskirjallisuus (tai feminismi, tai naisten aseman tarkastelu) ja scifi. Orjatar on hyvin selkeästi näitä molempia.

Orjatar on dystopia, eli se kuvaa epätoivottavaa tulevaisuuden yhteiskuntaa (vastakohtana utopialle, siis). Tässä maailmassa eletään jonkinlaisen Raamatusta väännellyn säännöstön mukaan, ja yhteisön tärkein tehtävä tuntuu olevan lisääntyminen. Kiellettyjen asioiden lista on loputon ja pienistäkin rikkeistä rangaistaan ankarasti. Naisen asema on – kuten tuntuu olevan aika monissa ääriliikkeissä – tarkasti määritelty ja rajattu ja toisaalta nainen on nostettu jalustalle, ainakin jos hän on oikeanlainen. Johtavassa asemissa olevien, ja muutamien harvojen onnekkaiden, miesten vaimojen tehtävänä on synnyttää ja kasvattaa lapsia. Jos johtajan vaimo ei tähän itse pysty, hänen kotiinsa tuodaan orjatar, nainen jonka tehtävänä on tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi perheelle. Jos tähän ei riittävän pian pysty, siirretään orjatar seuraavaan perheeseen. Tällainen orja on tarinan kertojahahmo, nimetön nainen.

En ole mikään maailman suurin dystopiafani (mutta satun asumaan sellaisen kanssa). Dystopiathan kertovat siitä, mitä on käynyt kun aika pitkälti kaikki on mennyt pieleen. Eihän se mitään iloista luettavaa ole, eivätkä dystopiat yleensä anna lukijoilleen mitään suurta vapautusta. Niissä ei raunioille ei synny mitään uutta parempaa maailmaa, korkeintaan päähahmot saattavat löytää jonkun (väliaikaisen) turvapaikan pahimmalta. Orjatar ei ole yhtään vähemmän masentava kuin useimmat muutkaan lukemani dystopiat, mutta pidin kovasti sen tyylistä ja näkökulma oli niin kiinnostava, että luin romaanin oikein mielelläni.

Ehkä suurin syy siihin, miksi dystopiat eivät yleensä viehätä minua, on se, että niistä harvemmin löytyy hahmoja, joita kohtaan olisi kovin helppo tuntea sympatiaa, joihin voisi samaistua. Päähenkilöihin on vaikea muodostaa tunnesidettä. Tämä johtunee osittain siitä, että usein kamalassa maailmassa elvät hahmot tuntuvat menettäneensä tunteensa, mikä toki varmasti tapahtuisikin. Orjattaren kertojahahmo, nuorehko nainen, oli hänkin kovettanut itsensä ja valmis tekemään asioita, jotka normaalisti eivät olisi hyväksyttäviä. Hän ei kuitenkaan tuntunut kylmältä, päinvastoin: hän kaipaa tytärtään ja miestään, kaipaa kosketusta ja rakkautta. Orjattareen oli helppo samaistua.

Atwood osaa kuljettaa tarinaa ja luoda jännitystä. Hänen hahmonsa ovat moniulotteisia ja inhimillisiä. Lisäksi hän osaa kirjoittaa koskettavasti ja herättää ajatuksia. Orjatar sai pohtimaan, mitä oikeasti on vapaus ja mitkä asiat oikeasti ovat tärkeitä mielekkään elämän kannalta. Se teki myös vihaiseksi, ja sai miettimään, miksi yhä on niin, että kaikenlaisten poliittisten liikkeiden, uskontojen ja valtataisteluiden keskiössä on hyvin usein se, että joku tai jotkut haluavat määrittää mitä nainen saa ja mitä hänen pitää olla.

John Irving: In One Person (ei vielä suomennettu)

Irvingin ystäville voi luvata: pidätte kyllä tästäkin kirjasta. Tätä kirjaa lukiessani mieleeni tuli, että Irving kyllä kirjoittaa aika oudoista asioista, sellaisista mitä pidetään ahdistavina, täysin sopimattomina tai vähintäänkin kummallisina. On väkivaltaa, insestiä, teini-ikäisten seksuaalisuhteita aikuisten kanssa. Ihan arkea ovat ristiinpukeutuminen, erikoiset seksuaaliset mieltymykset, valtavat salaisuudet perheissä.  Niitä ei kuitenkaan tuoda esille mitenkään shokeeraavasti, joten lukijan huomio ei keskity vain kummasteluun tai kauhisteluun, vaan hän voi seurata tarinaa, jossa erikoisimmatkin käänteet ovat aina vain osa isoa tarinaa.

Tarina sijoittuu jälleen pääasiassa Vermontiin ja päähenkilönä on kirjailija, jonka elämä kerrotaan romaanissa lapsuudesta vanhuuteen. Irvingiä aiemmin lukeneille voi vihjata, että moni seikka muistuttaa Kunnes löydän sinut –romaanista. On salailua, harrastajateatteria, sisäoppilaitos, painintaa, poissaoleva isähahmo ja tärkeä naispuolinen kaveri.

Irvingin tyyli on tuttua: tarina polveilee asiasta toiseen ja hyppi aikatasolta toiselle jatkuvasti, paljasten koko ajan jotain tulevasta ja salaillen silti yksityiskohtia. Juttu kulkee yhtä luistavasti kuin aina ennenkin, ja tällä kertaa Irving pääsee kenties itselleen hiukan poikkeuksellisesti heti alkusivuilta lähtien itse asiaan (kiinnostaviahan hänen romaaninsa ovat aina heti ensilauseesta saakka, mutta usein alussa kerrotaan jotain tarinan kannalta melko epäolennaista).

Minun on vaikea lukea Irvingiä kriittisesti. Pidin tästä romaanista aivan valtavasti. Sitä oli ilo lukea, sen seurassa olisin viihtynyt vaikka kuinka pitkään. Tässä romaanissa oli kuitenkin maltillisesti vain reilut 400 sivua, eli ei siitä ihan loputtomiin riitä luettavaa. Toisaalta, se mikä Irvingin romaaneissa on ehkä parasta: tekisi mieli lukea koko juttu nyt heti uudestaan.