Kesällä perustettu lukupiirimme tuo myös vetovastuulliselleen uusia aluevaltauksia. Lupasin kesällä ottaa vastuulleni uusien kirjojen etsimisen ja niiden esittelyn lukupiirillemme. Viime tapaamisessa muut piiriläiset hieman protestoivat: Paul Austerin Oraakkeliyö oli kuulemma alaviitteineen ja lukuisine tasoineen liian hankala ja piiriläiset kaipasivat vaihteeksi puhdasta viihdettä, tarkemmin sanottuna chick littiä. Hyväksyin mukisematta, mutta jouduin nostamaan kädet ilmaan: chick lit ei ole minulle mitenkään tuttu lajityyppi. Olen lukenut sitä aika vähän ja täysin sattumanvaraisesti, silloin, kun joku kirja on jostain syystä tai toisesta tarttunut käteen eikä muutakaan ole ollut lähettyvillä. En osannut äkkisältään edes nimetä chick lit -kirjoja tai -kirjailijoita. Onneksi muilla oli aihe paremmin hallussa. Nyt yöpöydälläni on Lauren Weisbergerin Haluan Harry Winstonin.
Lukupiirimme määrittely chick litistä oli jotakuinkin seuraava (ja mielestäni aika pätevä, näin vähäisellä kokemuksella arvioituna): kepeää, helppoa luettavaa, ihmissuhdejuttuja, nuorehkojen naisten ystävyyttä, ei köyhyyttä, sairautta tai väkivaltaa, vaatteita ja shoppailua, ei monimutkaisia, vaikeatajuisia kerronnan tasoja tai kielellistä kikkailua, taatusti onnellinen loppu. Aina luotettava Wikipedia määrittelee lajin näin: ”Chick lit tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti. Tarina sijoittuu yleensä maailman suurimpiin metropoleihin, ja päähenkilönä on useimmiten 20–30-vuotias sinkkunainen, jolla on kiinnostava ura viestinnän, muodin tai viihdeteollisuuden parissa.” Weisbergerin teokseen pätivät oikeastaan kaikki nämä määrittelyt.
Koska tämä blogi ei ole erityisesti suunnattu kirjallisuustieteilijöille tai taiteentutkijoille, en ala sen syvällisemmin pohtia viihteen ja taiteen eroja tai sitä, mitä järkeä tässä erottelussa oikeastaan on, tai millä perustein sitä pitäisi tehdä. Erityisesti kirjallisuudessa - ja juurikin suuressa osassa niistä kirjoista, joita itse luen - tällaisten jaotteluiden tekeminen on vaikeaa ja oikeastaan aika turhaakin. Viihde voi olla myös syvällistä ja taide viihdyttää. "Viihdettä" käytetään liian usein arvottavana terminä ("Se on vain sellaista viihdettä"), vaikka lukijan (tai vaikka katsojan) rentouttaminen ja ilahduttaminen ovat ihan hyviä tavoitteita ja jos joku teos ne saavuttaa, ei se varmaankaan ole ihan arvoton. (Eikä nyt lähdetä mihinkään keskusteluun siitä, miten viihde vain puuduttaa massat, ja saa ne unohtamaan yhteiskunnan epäkohdat. Kun ei äärimmäisyyksiin mennä niin kai meille kaikille joskus eskapismikin sallitaan.)
Silti, vähän ahdisti mennä kirjastossa viihde-nimikkeellä varustetulle hyllylle. Pastellisävyjä, karkkivärisiä kirjankansia − ja pelkästään naiskirjailijoiden teoksia. Vähän hämmensi: miksi näille pitää olla oma kategoria? Mitä jos aina lainaisin luettavani tästä hyllystä? Ja entä jos täällä onkin joku huipputeos, joka ei koskaan edes saa mahdollisuutta osua silmiini, kun se on tungettu eri hyllyyn kuin vakavasti otettavina pidetyt romaanit? Ja miksi oikeasti viihde on synonyymi kepeille tarinoille naisista? Eikö miehistä voi kirjoittaa viihdettä, tai eivätkö miehet kaipaa viihdettä (koska turha kai sitä on kierrellä, ettei kukaan kai kuvittelekaan kovin monen miehen lainaavan mitään siitä hyllystä)? Monta hyvin ahdistavaa seikkaa. Ja kyllä, ehkä olen elitisti, mutta vähän nolotti tutkia sitä hyllyä ja vieläpä lainata siitä kirja.
Entä se itse kirja? Ihan ok, sanoisin. Aika kliseistä, vähän tylsääkin juuri siksi. Ei paljon kielenkäyttö sykähdytä, mutta eipä kyllä häiritsekään. Hahmojen kohtalot kiinnostavat ihan kohtalaisesti ja paikoin huomiot ovat ihan osuviakin. Vertaisin lähinnä johonkin jenkkiläiseen tv-sarjaan tai hömppäelokuvaan. Kyllähän niitä joskus katselee, mutta useimpia en kyllä parin viikon aikana ihan niin montaa tuntia, kuin 300 sivuisen kirjan lukemiseen menee. Liikaa vaatteita, meikkejä, tuotemerkkejä ja hiustenlaittoa.
Koska tämä blogi ei ole erityisesti suunnattu kirjallisuustieteilijöille tai taiteentutkijoille, en ala sen syvällisemmin pohtia viihteen ja taiteen eroja tai sitä, mitä järkeä tässä erottelussa oikeastaan on, tai millä perustein sitä pitäisi tehdä. Erityisesti kirjallisuudessa - ja juurikin suuressa osassa niistä kirjoista, joita itse luen - tällaisten jaotteluiden tekeminen on vaikeaa ja oikeastaan aika turhaakin. Viihde voi olla myös syvällistä ja taide viihdyttää. "Viihdettä" käytetään liian usein arvottavana terminä ("Se on vain sellaista viihdettä"), vaikka lukijan (tai vaikka katsojan) rentouttaminen ja ilahduttaminen ovat ihan hyviä tavoitteita ja jos joku teos ne saavuttaa, ei se varmaankaan ole ihan arvoton. (Eikä nyt lähdetä mihinkään keskusteluun siitä, miten viihde vain puuduttaa massat, ja saa ne unohtamaan yhteiskunnan epäkohdat. Kun ei äärimmäisyyksiin mennä niin kai meille kaikille joskus eskapismikin sallitaan.)
Silti, vähän ahdisti mennä kirjastossa viihde-nimikkeellä varustetulle hyllylle. Pastellisävyjä, karkkivärisiä kirjankansia − ja pelkästään naiskirjailijoiden teoksia. Vähän hämmensi: miksi näille pitää olla oma kategoria? Mitä jos aina lainaisin luettavani tästä hyllystä? Ja entä jos täällä onkin joku huipputeos, joka ei koskaan edes saa mahdollisuutta osua silmiini, kun se on tungettu eri hyllyyn kuin vakavasti otettavina pidetyt romaanit? Ja miksi oikeasti viihde on synonyymi kepeille tarinoille naisista? Eikö miehistä voi kirjoittaa viihdettä, tai eivätkö miehet kaipaa viihdettä (koska turha kai sitä on kierrellä, ettei kukaan kai kuvittelekaan kovin monen miehen lainaavan mitään siitä hyllystä)? Monta hyvin ahdistavaa seikkaa. Ja kyllä, ehkä olen elitisti, mutta vähän nolotti tutkia sitä hyllyä ja vieläpä lainata siitä kirja.
Entä se itse kirja? Ihan ok, sanoisin. Aika kliseistä, vähän tylsääkin juuri siksi. Ei paljon kielenkäyttö sykähdytä, mutta eipä kyllä häiritsekään. Hahmojen kohtalot kiinnostavat ihan kohtalaisesti ja paikoin huomiot ovat ihan osuviakin. Vertaisin lähinnä johonkin jenkkiläiseen tv-sarjaan tai hömppäelokuvaan. Kyllähän niitä joskus katselee, mutta useimpia en kyllä parin viikon aikana ihan niin montaa tuntia, kuin 300 sivuisen kirjan lukemiseen menee. Liikaa vaatteita, meikkejä, tuotemerkkejä ja hiustenlaittoa.
Koko kokemus on ollut hämmentävä. En minä ajatellut lukevani pelkästään jotain syvällistä, vakavaa kirjallisuutta. Minulle vaikkapa John Irvingin kirjojen lukeminen on erinomaista lukunautintoa, rentoutusta, iloa – viihdytystä. Toki, niiden kohdalla ei voi aina luottaa tarinan päättyvän iloisesti, joten kirjan jälkeen olo voi olla surullinenkin. Pidän silti itse jonkinasteista yllättävyyttä viihdyttävämpänä kuin ennalta-arvattavuutta, joten pelkkä vähän surullisempien aiheiden käsittely ei vielä vie kirjan viihdyttävyyttä. Mielestäni Irving on siis hyvää viihdettä. Weisbergerin suurin ongelma oli mielestäni juuri sen hahmojen ja tyylin kliseisyys ja jossain määrin juonen ennakkoarvattavuus – mutta kliseinen tarinakin olisi mennyt ilman tyylin kliseisyyttä. Jos muutamat maneerit olisi korvannut vähän vähemmän käytetyillä, tarina olisi mennyt läpi ihan hyvin. Tuollaisenaan teos ei siis viihdyttänyt.
Mutta miksi tarvitaan se oma viihde-kategoriansa? Mikä näitä kirjoja nyt oikeastaan tarkalleen erottaa muista romaaneista? Jokin kepeys, varmasti, ja useimpia saman hyllyn kirjoja juurikin se chikc lit –kategoria. Olisi sitten nimetty niin se hylly. Luulenpä vain, että jos se Weisberger sijaitsisi samassa hyllyssä kuin Woolf (josta minä sitä siis aluksi turhaan etsin, kun muistin että siellähän se kaksoisvee sijaitsee), niin ehkäpä molempien lukijat helpommin avartaisivat maailmaansa, eivätkä ennakkoluuloisuuttaan jättäisi toista kokeilematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti