sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Lontoo, osa 3: Hotelli Hoxton

Ensikertalaiselle Lontoon kävijälle hotellin etsintä tuntui aika raskaalta hommalta. Isossa kaupungissa on monta kaupunginosaa, joihin voisi majoittua, ja kaupunkia tuntematta on hankala arvioida, missä sitä olisi mukavinta majailla. Lisäksi Lontoo on hotelleidenkin suhteen aika hinnakas kaupunki, eikä majoitus välttämättä hurmaa laadukkuudellaan – päinvastoin, ainakin itse törmäsin lähinnä varoituksiin hotelleiden vaatimattomasta tasosta. Päädyimme parin suosituksen ja nettisivujen tutkailun perusteella valitsemaan majapaikaksemme Hoxton-hotellin Shoreditchin kaupunginosassa. Valinta osoittautui erinomaiseksi.

Hoxton toimii hieman kuin halpalentoyhtiöt: jos majoituksen varaa ajoissa, hotelli on (ainakin Lontoon mittakaavassa) edullinen, ja mitä lähempänä matkustusajankohtaa ollaan, sen kalliimmat hinnat ovat. Me varasimme hotellin vajaat nelisen kuukautta ennen matkaa ja maksoimme kahden hengen huoneesta vähän päälle sata euroa yöltä. Se tuntui vähältä hotellin tasoon nähden.

Hoxton muistuttaa halpalentoyhtiöitä myös siitä, että se säästää kaikenlaisissa pikkujutuissa ja luo ylellisyyden tunnetta pienillä mutta sinänsä edullisilla asioissa (omien sanojensa mukaan: 'Luxury where it matters, Budget where it counts'). Esimerkiksi huoneet ovat aika pelkistettyjä (luultavasti siis nopeita siivota), mutta kun kyseessä on uusi hotelli, ne ovat siistejä. Meitä myös miellytti moderni tyyli ja erityisesti siisti kylppäri. Kylppäri tuntui jopa ylelliseltä, vaikka ei siinä oikeastaan mitään niin erikoista ollut, kiiltävät kaakelit ja sadesuihku vain. Lisäksi hotellissa oli ilmainen netti ja aulassa koneita vapaasti käytettävissä, mikä ei tietenkään ole nykyaikana mikään erikoisuus, mutta mukavaa silti.

Huoneen hintaa sisältyi myös miniaamiainen, joka toimitettiin aamuisin huoneen ovelle – säästöä siis myös siinä, mutta eipä huoneessa syöminen varsinaisesti rangaistukselta tuntunut. Aamiaiseen kuului mehu, jugurtti myslillä ja hillolla ja banaani. Lisäksi huoneessa oli vedenkeitin, kahvia ja teetä ja jääkaapissa maitoa. Ei siis mikään supertäyttävä aamiainen, mutta sentään jotain, eli enemmän kuin useimmissa muissa saman hintaluokan hotelleissa. Ja mikä parasta, aamiaistuotteet olivat herkullisia. Olen aiemmin naureskellut hotelleja, jotka mainostavat huoneessa olevaa vedenkeitintä, mutta sateisessa Lontoossa tuntui kyllä ihan kivalta keittää kupillinen teetä, kun jossain vaiheessa päivää kävi hotellilla levähtämässä hetken.



Shoreditch kaupunginosana oli meille ihan passeli, baareja ja ruokapaikkoja löytyi ihan kivasti ja lähistöltä olisi löytynyt gallerioita, museoita ja kauppoja, emme vain kovin paljon ehtineet niihin tutustumaan. Lisäksi hotellin aulabaari oli oikeasti aika tunnelmallinen, takan ääressä oli aika kiva istua kylmän ja tuulisen päivän päätteeksi. Baarin yhteydessä on myös ravintola, josta sai ihan kelpo ruokaa, ja lisäksi ravintola oli mukavasti auki puoleenyöhön, joten saimme ruokaa vielä ehdittyämme pari tuntia myöhästyneelta lennolta hotellille. Hieman syrjässähän Shoreditch toki on, kaikille isoimmille nähtävyyksille on matkaa. Se ei meitä varsinaisesti haitannut, sillä Lontoossa joutunee aina käyttämään metroa ja bussia.

Summa summarum: jos on ajoissa liikkeellä, eikä pelkää hieman syrjäistä sijaintia, kannattaa ehdottomasti ainakin tarkistaa Hoxtonin hinnat. Hotelli ei tarjoa varsinaisia ylellisyyksiä, mutta on siisti ja mukava ja ainakin meidän kohdallamme myös palvelu oli ystävällistä.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Lontoo, osa 2: ruokaa!

Poikaystävä nautti Spitafields Marketin lounasravintolassa peribrittiläisen aterian.

Brittiläistä keittiötä ei varsinaisesti hehkuteta maailman mainioimpana, mutta Lontoon herkkutarjonta kyllä teki vaikutuksen tammikuun alun reissullamme. Olen lähivuosina matkaillut lähinnä Espanjassa, Ranskassa ja Italiassa, ja matkaherkutteluni ovatkin olleet suurelta osin viinien lipittelyä, oliivien (ja muiden vastaavien) napostelua, patonkeja, juustoja ja muuta vastaavaa. Niitä ei Lontoossa tullut nautiskeltua, mutta eteeni eksyi muun muassa erinomaista siideriä, maittava hampurilainen ja aivan ihania bageleita.

Tässä muutamia suosikkipaikkojani:

Brick Lane Beigel Bake

Lontoon vanhimmaksi itseään mainostava leipomo mainitaan monissa matkaoppaissa, eikä suotta. Ympäri vuorokauden auki olevasta leipomosta saa rinkeleiden lisäksi leipää ja makeita leivonnaisia sekä kahvia. Hinnat eivät päätä huimaa, palvelu on nopeaa – turistin näkökulmasta jopa liian kiireistä, ainakin ensimmäisellä vierailulla kun kaikista tarjolla olevista herkuista on vaikea valita.

Mutta ne bagelit, ne ovat erinomaisia. Itse rinkelit ovat herkullisia, ja täytteetkin kunnon kamaa. Testasimme tuorejuustoa, kylmäsavulohta ja salamia, ja kaikki toimivat. Leivoksetkin maistuivat, vaikka vähän jäi harmittamaan, etten tajunnut maistaa munkkeja. Täytetty bagel maksaa noin punnan ja toimii hyvin välipalana. Kylmällä säällä tuorejuustobageliakin uskalsi kanniskella hetken mukanaan, ja kävimmekin parina aamuna hakemassa bagelit evääksi pitkän päivän varalle.

Haché

Muun muassa Camden Townissa toimiva Haché julistaa tekevänsä Lontoon parhaat burgerit. Siihen en ota kantaa, mutta kyllä Haché hampurilaisensa osaa valmistaa. Erityisen ilahduttavaa oli se, että listalta löytyi houkuttelevia vaihtoehtoja myös kasvissyöjille ja punaista lihaa vältteleville (listaa voi vilkuilla täällä). 

Söin itse Fajita-hampurilaisen, joka oli yksi parhaista koskaan syömistäni hampurilaisista. Suorastaan nerokkaalta tuntui idea laittaa hampurilaisen väliin grillattua paprikaa ikään kuin pihviksi. Pohdin vain, miksen ole koskaan ennen törmännyt siihen hampurilaisessa, sillä paprika toimi aivan erinomaisesti, se toi mehevyyttä ja makua. Pisteet myös oikein kunnolla paahdetusta, ihanan makeasta sipulista. Yleensä ainakin suomalaisten ravintoloiden hampurilaiset alkavat jossain vaiheessa tökkiä – niissä on usein aivan liian montaa ainesosaa, kastikkeet ovat tylsiä ja usein ne peittävät kaikki muut maut tai jotain muuta vastaavaa – mutta Hachén burgeri maistui herkulliselta viimeiseen palaan asti. Poikaystäväkin kehui kovasti omaa muun muassa pekonia sisältänyttä hampurilaistaan.

Hachén purilaiset eivät ole mitään halpisruokaa, mutta täysin hintansa väärti. Purilaisen hintaan ei sisälly lisukkeita, mutta annokset ovat aika täyttäviä. Ainakin meille riitti lisukkeeksi yksi annos ranskalaisia. Hampurilaisten ja ranskalaisten lisäksi ravintolassa olisi toki saatavilla paitsi muita lisukkeita, myös muun muassa salaatteja ja pirtelöitä.

Pret a manger

Lontoossa joka nurkassa tuntui olevan Pret a manger –kahvila. Huomasimme myös hotellimme miniaamiaisen olevan sieltä peräisin. No, pitihän kahvilaa kokeilla ja sille tielle sitten jäimmekin, sillä kahvilan leivoshyllystä löytyi poikaystävän ykkösherkku, mantelicroissant. Pretin tuoreet croissantit pääsevät ehdottomasti kakkossijalle, heti Ranskan croissanttien jälkeen (jotka nyt ehkä kuitenkin ovat voittamattomia). Herkullisia olivat myös Pretin suolaiset herkut, joita nautimme paluumatkalla lentokoneessa (joo, kentältäkin löytyi kahvila). 

Kahvilaketju julistaa tarjoilemansa ruoan tuoreutta, sitä että mahdollisimman suuri osa aineksista on lähiruokaa ja että kaikki syötävä valmistetaan kussakin kahvilassa paikan päällä eikä edellisen päivän leivonnaisia tarjota, vaan myymättä jääneet lahjoitetaan päivän päätteeksi kodittomille. Tiedä sitten, miten paljon mainoslauseissa on vedätystä, mutta ainakin saimme croissantteja suoraan uunista, ja kasviksilla täytetyn wrapin kasviksetkin olivat vielä sen verran hyvässä kunnossa, että wrap taisi olla aika tuore.



Suositella voisi myös Spitafields Marketin ruokapaikkoja. Tarjolla on ruokaa eri puolilta maailmaa, kaikissa hintaluokissa. Jos rahansa tuhlaa hallin lukuisissa vaate- ja korukojuissa, voi lounaan nauttia vaikka lähiseudun työntekijöitä palvelevissa lounaspaikoissa, joissa syö ihan kelpo ruokaa suht edullisesti.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Lontoon ihmeitä



Aloitin uuden vuoden Lontoossa museoita kierrellen, shoppaillen ja busseilla ajellen. Viiden päivän reissu oli hauska mutta aivan liian lyhyt. Seuraavalla kerralla toivon kuitenkin pääseväni Lontooseen hieman lämpimämpänä vuodenaikana. Vaikka Brittein saaret ovatkin niitä harvoja matkakohteita, joissa sade ei tunnu pelkästään masentavalta (ainakin minulla päällimmäinen ajatus sateesta ja tuulesta oli lähinnä se, että tämä nyt vain kuuluu tänne), olisi kaupunkia jaksanut katsella huomattavasti paremmin, jos ei koko aikaa olisi tarvinnut palella.

Mutta hyvin siis viihdyimme. Erityismaininnan ansaitsevat ainakin kaikki museot joihin ehdimme: Tate Modern, jonka esittelemästä 1900-luvun taiteesta nautimme suunnattomasti, British Museum, jonka valtavista kokoelmista jaksoimme kahdella vierailulla katsastaa vain pienen osan, ja Science Museum, joka hurmasi paitsi nörtin, myös humanistin muun muassa lentämisen, merenkäynnin, tietotekniikan ja elektronisen musiikin historiaa valottavilla näyttelyillään. Ja kaikki tämä ilmaiseksi (kuten monet muutkin Lontoon upeista museoista, joihin emme valitettavasti ehtineet). Lontoon museoita voi todella suositella ihan kaikille kaupungissa vieraileville, vaikka perinteiset taidenäyttelyt eivät houkuttaisikaan. Ainakin Science Museum oli täynnä myös erittäin innostuneita lapsia ja myös Tate Modernissa lapset oli huomioitu hienosti. Ja kun museot ovat ilmaisia, niin eipä sitten harmita, jos ei jostain syystä jossain viihdykään.

Trafalgar Square ja National Gallery, jonne emme ehtineet - se siis jäi seuraavan matkan ohjelmaan.


Hotellimme sijaitsi Lontoon itäpuolella, Shoreditchissä, joka on kovaa vauhtia kehittyvä kaupunginosa. Shoreditch on ilmeisesti lontoolaisten taiteilijoiden ja hipstereiden suosiossa ja tällä hetkellä kovastikin muodissa. Tähän en osaa ottaa kantaa, kun emme kovin tarkasti kaupunginosaa ehtineet koluta ja moni liikekin oli vielä joululomalla. Meidän makuumme Shoreditch oli kuitenkin sopivan rähjäinen, löytyi graffitteja, kuppiloita ja gallerioita. Hotellilta oli noin vartin kävelymatka Brick Lanelle, East Endin kuuluisalle kadulle, jolta löytyy mm.  vintageputiikkeja, currypaikkoja ja panimo.

Kiersimme tietenkin myös Notting Hillin, katsastimme Abbey Roadin studion, shoppailimme Camden Townissa ja katsastimme ne pakolliset nähtävyydet, Tower Bridgen, parlamenttitalon ja Trafalgar Squaren. Ehkä kuitenkin kaikista hauskinta oli päästä vihdoin, 26-vuotiaana, kaksikerroksisen bussin yläkertaan ja etupenkkiin. Se oli juuri niin hauskaa, mitä lapsena satukirjojen perusteella kuvittelinkin.

Notting Hillissä olisi riittänyt tutkittavaa, mutta kylmä sää ei houkuttanut ainakaan ulkona shoppailuun.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Kuukauden kirjat, joulukuu 2011

Hyvää uutta vuotta vaan ja vielä katsaus viime vuoden viimeisen kuukauden kirjoihin. Joulukuussa käsiini tuntui sattuvan vain helmiä ja pitkästä aikaa oli myös mahdollista viettää tuntikausia sohvannurkassa lueskellen. Nautin.

John Irving: Garpin maailma

Luettuani sekalaisen valikoiman Irvingin kirjoja tiesin, että tämä olisi välttämätön luettava, kirja joka aikoinaan nosti Irvingin suuren huomion kohteeksi. Garpin maailma olikin pitkälti sellainen kuin odotin, se ei pettänyt, mutta ei myöskään noussut Irving-suosikikseni (mikä toki onkin aika paljon vaadittu). Garpin maailma on ehtaa Irvingiä, kaikkine kliseineen, niin hyvässä kuin pahassa.

Tarina alkaa Garpin äidistä, Jennystä, joka haluaa lapsen muttei miestä. 1940-luvun Uudessa Englannissa se tekee naisesta oudon, mutta Jenny ei muiden mielipiteistä välitä. Hän kasvattaa poikansa omaan tapaansa, ja T.S. Garpista kasvaa monenlaisten mutkien kautta kirjailija, ei kovin menestynyt mutta kirjailija kuitenkin. Mukaan mahtuu taas sisäoppilaitoksia, Wien, karhuja, painia, kuolemantapauksia ja outoja ihmissuhteita.

Kuten aina Irvingillä, päähenkilä Garp saa taas lukijan sympatiat, hänestä on pakko pitää ja hänen tragedioissaan myötäelää. Ja tragedioitahan tietysti riittää, kun on Irvingistä kyse. Samoin riittää eriskummallisia tilanteita, jota saavat vähintäänkin myhäilemään kaikessa absurdiudessaan.

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Minun on pitänyt tutustua Doris Lessingin tuotantoon siitä asti, kun hän pari vuotta sitten sai Nobelin. Olen kuitenkin aina siirtänyt sitä myöhemmäksi ajatellen, että Lessingin kirjat ovat varmaankin vaikeita tai raskaita, eivät sellaisia mistä pitäisin. Olinpa taas turhaan ennakkoluuloinen.  Lessingin romaani ei ollut mitään kevyttä tai iloista luettavaa, mutta ei se mitään vaikeaselkoistakaan ollut.

Ruoho laulaa on Lessingin esikoisteos vuodelta 1950. Aikanaan Etelä-Afrikan valkoisen ja mustan väestön välistä konfliktia ja maan muutenkin monimutkaista tilannetta kuvannut romaani herätti kovasti keskustelua, ilmeisesti aikalaisten mielestä romaani oli liian suorasukainen. Nyt, kun rotuerottelun ja siirtomaavallan kamaluudet ovat hyvin tiedossa, ei sinänsä hätkäytä lukea aiheesta. Jotain pysäyttävää siinä kuitenkin on, ja kylmäävintä on, kun Lessing tuo pienin huomioin ja kommentoin esiin, kuinka luonnollisena ja oikeutettuna siirtomaaisännät sortotoimiaan pitivät.

Ruoho laulaa alkaa lyhyellä uutisella maatilan emännän Mary Turnerin murhasta, jonka tilalla työskennellyt palvelija on tunnustanut. Romaani kuvaa, miten tilanteeseen on päädytty, se kuvaa epätoivoon joutuvia ihmisiä, hämmentävien valtasuhteiden ja sulkeutuneisuuden jäytämiä ihmisiä. Se jättää paljon lukijan pääteltäväksi eikä osoita syyllisiä.

Rosa Liksom: Hytti numero 6

Sain Finlandia-palkitun teoksen joululahjaksi ja kulutin sen parissa joulupäivän. Ja mukavasti se päivä kuluikin. Aloin haaveilla junamatkasta Siperian halki – en kuulemma ole ainoa, jolle kyseinen kirja aiheuttaa sellaisen haaveen – ja suunnitella Liksomin muiden kirjojen lukemista.

Liksomin teoksessa ja lukukokemuksessa oli jotain samaa kuin Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa muutama vuosi sitten. Kuten Puhdistus, Liksominkin romaania oli nopea lukea, teksti kuljetti mukanaan, tahti oli tiivis, tarina piti otteessaan ja tuntui, että kirja oli pakko lukea miltei yhdeltä istumalta. 

Hytti numero 6 on siis kertomus nuoren suomalaisen tytön matkasta junalla halki Siperian. Tyttö saa hyttitoverikseen keski-ikäisen venäläismiehen, joka kiroilee, ryyppää, puhuu rumia ja toisaalta huolehtii tytöstä. Matka halki valtavan Neuvostoliiton vie päiväkausia, ja niiden aikana tytöllä on aikaa paitsi tarkastella suurta maata ja sen ihmeitä, myös muistella sitä, miten ja miksi on junaan päätynyt.

Liksom kuvaa elävästi junan äänet, kolinan, vilistävät maisemat, tuoksut ja maut – kuuman teen, vodkan, tulvivan vessan, suolakurkut, vaunun heilunnan, junaemännän komennot, veturin pillin vihellykset – tuntuu kuin todella tuntisi, kuulisi, näkisi, haistaisi ja maistaisi sen kaiken. Juuri nuo aistimukset jäivät minulle kirjasta mieleen, lukiessa tuntui että pitäisi saada syötäväksi blinejä tai vaikka seljankaa smetanalla. Niiden maailmasta oli vaikea irrottautua ja vaikka pidin tauon lukemisessa, olin mielessäni vielä junassa.

Hieno kirja, mukaansatempaava, kokonaisvaltainen lukukokemus. 

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Dorian Grayn muotokuva sai minut haluamaan taas kirjallisuustieteen luennoille. Paitsi että sen tarina oli kiinnostava ja kieli nautinnollista, oli hauskaa lukea vihdoin klassikkoteos, jonka tarinaan niin usein viitataan, ja lisäksi arvostin kovasti kaikenlaisia taiteen tulkintaan liittyviä pohdintoja, joita varsinkin kirjan alkuosa oli täynnä.

Seuraavaksi juonipaljastuksia, eli tätä kappaletta ei todellakaan kannata lukea, jos on jotenkin välttynyt kuulemasta Wilden romaanin ”juttua”, ideaa, ja haluaa että kirjassa on yllätyksellisyyttä. Dorian Grayn muotokuva kertoo nuoresta Dorian Graysta, jonka ystävä maalaa tästä erinomaisen muotokuvan ja toinen uusi tuttavuus täyttää pään ajatuksilla nuoruudesta, kauneudesta ja siitä mikä elämässä on tärkeää (hauskanpito ja kauneus, lähinnä). Dorian päätyykin toivomaan, että hänen kuvansa voisi vanhentua hänen puolestaan, ja hän itse pysyä nuorena ja kauniina. Toive toteutuu ja siitä tulee Dorianille siunaus ja lopulta, tietenkin, kirous.

Dorian Grayn muotokuva on kertomus  turhamaisuudesta, turhamaisista hauskanpitäjistä ja tyhjäntoimittajista. Sen hahmot täyttävät päivänsä turhuuksilla ja huveilla, kehittelevät omia filosofioitaan taiteesta ja elämästä ja elävät niiden mukaan. Se on kuvaus ajastaan, ja jo sellaisenaan arvokas. Tarinakin on yhä kiinnostava. Tätä klassikkoa voin siis lämpimästi suositella.