IsoAhkera saapui taloon

Sain anopilta lahjaksi vanhan monitoimikoneen. En ole koskaan moista laitetta käyttänyt, ja olen suhtautunut niihin hiukan epäilevästi: onko oikeasti järkevää esimerkiksi vaivata taikina koneella, kun käsin koostumuksen tuntee tarkasti ja siihen on helppo vaikuttaa? Koneen monipuolisuus kuitenkin hurmasi minut (siinä on blenderikin!) ja sai katsomaan läpi sormin sitä faktaa, ettei keittiössämme oikeastaan olisi tilaa enää yhdellekään laitteelle.

Anopin vanha kone on arvioni mukaan 1980-luvulta, ja senhän kyllä huomaa ulkonäössä. Design on selvästi nykyisistä poikkeava. Arvelen kuitenkin, että toiminnollisesti kehitystä on tapahtunut aika vähän. Muutamia huvittavia yksityiskohtia lelustani toki löytyy, esimerkiksi sen nimi, IsoAhkera – eipä enää anneta kodinkoneille vastaavia suomenkielisiä nimiä.

Eilen oli vihdoin aika kokeilla uutta lelua. Huomasin, että kahdeksankymmentäluvulta olevassa laitteessa pahiten vanhentunut osa on käyttöohjevihkonen, joka on paitsi tosi ruma, myös aika huonosti tehty. Sen tulkinta olikin isoin haaste laitteen käyttöönotossa. Onneksi poikaystävä auttoi tulkitsemaan ohjeita ja sain kuin sainkin oikeat osat kohdilleen ja laitteen käyntiin.

Olin päättänyt kokeilla konetta bageleiden teossa, eli testata miten hyvin se vaivaa hiivataikinan. Tykkään vaivata taikinan itse, mutta ajattelin että kun hartiatkin olivat kipeät, tässä asiassa monitoimikoneesta voisi oikeasti olla hyötyä. Koneen ohjeistus hiivataikinan tekoon olisi kuitenkin voinut olla hiukan tarkempi. 

Ensin tuntui, ettei taikina sekoitu ollenkaan ja sitten se tarttui taikinakoukkuun ja alkoi nousta sitä ylöspäin, enkä tiennyt mitä tehdä. Oletin taikinan olevan valmista, kun se irtosi jo aika hyvin reunoista, ja laitoin sen kohoamaan. Se oli selvästi virhe, sillä kun aloitin rinkeleiden leipomisen, taikina oli aivan liian löysää ja tarttui pahasti käsiin. Jouduinkin lopulta vaivaamaan sen uudelleen käsin. Ei hyvä.

Lisäksi kone piti hetkittäin aika pelottavaa, kirskuvaa ääntä ja siitä lähti outo, muovinen haju. Täytyy siis hiukan vielä tutkia, että onhan pitkään käyttämättä ollut kone yhä kunnossa. Voi hyvin olla, että se vaati vain hiukan puhdistusta ja/tai öljyämistä. Toivon sitä kovasti. Olen nimittäin kaikesta huolimatta aika ihastunut uuteen leluuni.

(Ja niistä bageleista lisää vähän myöhemmin, niistä tuli erinomaisia.)

Ihmiskoe: muotipasta ja osaako nörtti tehdä sen

Hesari sen kertoi, että avokadopasta on nyt bloggaajien suosiossa. Kuulemma sitä tekevät kaikki ja se on aivan uskomattoman hyvää. Eihän sellaista voi olla kokeilematta.

Ohje vaikutti helpolta, joten päätimme että tämä on hyvä tilaisuus pienelle ihmiskokeelle. Päätimme testata, selviääkö nörtti lehden ohjeilla muotipastan teosta.

Hiukan ohjeistusta se vaati: basilikan ja lehtipersiljan tunnistaminen parvekkeen yrttien joukosta ei onnistunut ilman pientä ohjeistusta, ja työjärjestyksessäkin neuvoin. Muutenhan trendiruoka onkin tajuttoman helppo (kunhan kaupasta löytyy pecorino ja avokadot ovat kypsiä).

Sitten tärkein osuus, eli maistelu. Ensin huomasimme, että yksinkertaisessa ruoassa pienten juttujen kanssa on oltava tarkkana, esimerkiksi liika chili ja valkosipuli jyräävät helposti koko ruoan, ja jos ainekset sekoittaa huonosti, saa lautaselleen helposti pelkkää pastaa juuston jäädessä klöntiksi yhteen kohtaan.

Mutta oliko se hyvää? No jaa. Eihän se pahaakaan ollut, mutta ei kyllä mitenkään käsittämättömän herkullista, vaan juurikin sellaista, miltä kuvittelisin avokadon, juuston ja pastan maistuvankin.

Ei tästä siis mitään vakioruokaa tullut, mutta voisin minä sitä uudestaankin syödä, erityisesti jos sekaan heittäisi vaikkapa puolitettuja kirsikkatomaatteja tai puolikuivattuja tomaatteja.

Resepti täällä.

Kiinalainen sai Nobelin, hui kauhistus?

Odotin taas kerran aika innoissani kirjallisuuden Nobelin jakoa. Katselin palkinnon saajiksi veikkailtujen kirjoja kirjastossa pohtien, pitäisiköhän noita lainata jo nyt, ennen kuin varausjono kasvaa käsittämättömän pitkäksi. Elättelin toivoa, että joku suosikkini saisi palkinnon.

No, eipä tarvitse pelätä jonoja, eikä saanut. En nyt voi edes esittää, että tietäisin palkitusta Mo Yanista yhtään mitään, saati että olisin edes selaillut hänen kirjojaan. Onhan se vähän ärsyttävää.

Mutta silti, jotain rajaa: https://fbcdn-sphotos-b-a.akamaihd.net/hphotos-ak-snc6/285192_10151119998118598_1158768313_n.jpg

Kyllä, toivon edelleen, että ehkä sitten vaikka ensi sen Nobelin saisi Margaret Atwood tai Joyce Carol Oates. Kyllä, vastaan edelleen, että sen Nobelin sai tänä vuonna "joku kiinalainen", sillä enpä minä tuosta Mo Yanista mitään tiedä - enkä varmaan tiedäkään ainakaan ennen kuin hänen kirjoistaan joku suomennetaan. Mutta toimittajan tehtävä on ottaa selvää ja mielestäni myös olla sen verran järkevä, ettei vedä tähän keskusteluun Sofi Oksasta. Ihan oikeasti nyt, jotain rajaa.

Kuukauden kirjat, syyskuu 2012

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

   

Nora & Alicia on nimensä mukaisesti tarina kahdesta tytöstä, serkuksista. Tytöt kasvavat Kuubassa ja ovat parhaita ystävyksiä, mutta sitten kaikki muuttuu. Vallankumouksen jälkeen Noran perhe päättää paeta Yhdysvaltoihin, kun Alician perhe jää Kuubaan. Nora joutuu oppimaan uuden kielen ja uuden maan tavat, Alician on selvittävä Kuubassa.

Samartinin kirjan vahvuus on ehdottomasti Kuuban kuvauksessa: kaikki äänet, värit, tuoksut, valot, maut ja lämpö tulvivat sivuilta lukijankin mieleen.  Kuuban entisen ihanuuden kuvaus on toki yliampuvaa, mutta se taitaa kuulua tähän lajityyppiin, maasta paenneiden kertomusten nostalgiaan. Ja vaikka kuvaus on ehkä yliampuvaa, on se silti viehättävää.

Nora & Alicia on liioittelevan romantisoiva ja paikoin hyvin ennalta arvattava. Silti se oli ihan mukavaa, rentouttavaa luettavaa. Se sai hyvälle mielelle ja jaksoi kiinnostaa. Mukavaa viihdettä siis, eikä mitenkään surkeista surkeinta.

Minä luin Samartinin kirjan hetkessä. Sen tarinaan oli kiva uppoutua, olla ajatuksissa Kuuban ja Kalifornian lämmössä, samaistua hahmojen sydänsuruihin, ulkonäkömurheisiin, rakastumisiin ja ikävään. Kliseisimmät kohdat saattoi antaa anteeksi, kun kirjan parissa sai kuitenkin rentoutua totaalisesti ja nauttia ihan toimivasta romanttisesta viihteestä.

Richard Yates: Revolutionary Road

Revolutionary Road on niitä kirjoja, joista minulla oli etukäteen mielikuva vain siitä tehdyn elokuvan arvioiden ja mainosten kautta. Tiesin, että tarina käsittelee pariskuntaa, jolla ei mene kovin hyvin, siinä oikeastaan kaikki. Tällä kertaa se oli hyvä: muistikuvia oli juuri sopivasti, jotta osasin odottaa kirjalta jotain, mutta ei niin paljon, että ne olisivat häirinneet.

Yatesin romaani seuraa Wheelerin pariskuntaa 1950-luvun puolivälissä Revolutionary Hillin lähiössä Connecticutissa. April ja Frank Wheeler eivät halua olla tavallisia lähiöasukkeja, tylsiä, kaavoihin kangistuneita, perheellisiä, joiden elämä pyörii vain kodin ja työn ympärillä. Lähiöelämä ahdistaa heitä, mutta siitä irtautuminenkaan ei tunnu helpolta. Wheelerit muistelevat joskus olleensa jotain enemmän – ja ainakin he muistavat joskus odottaneensa elämältään enemmän.

Yates kuvaa nuoren pariskunnan ahdistusta tarkasti ja tukahduttava olo on helppo aistia. Siinä onkin romaanin vahvuus. Se saa tuntemaan päähenkilöiden toivottomuuden ja ymmärtämään sen, miten vaikea ongelmia on ratkaista. Samalla se tekee romaanista raskaan. Lukijakin tietää alusta asti, ettei mitään kovin hyvää voi olla tulossa.

Revolutionary Road ei saa hyvälle tuulelle, se ei piristä eikä oikeastaan millään tapaa auta pohtimaan, miten ei omassa elämässään päätyisi samaan kuin Wheelerit. Se on kuitenkin mielestäni hieno kirja. Se tuntuu aidolta, sen hiljainen tunnelma ja vähäeleinen tarkkuus tuo hahmojen tunteet esiin surullisen selkeinä.