Sadan kirjan listalta luettavakseni päätyi Alice Seboldin
Oma taivas. Eilen kirjastosta tarttui mukaan Sara Gruenin Vettä elefanteille.
Mikä näitä yhdistää? No, tietenkin se, että molemmista tehtiin elokuva viime
vuonna. Kumpikin kirja oli myös minulle aivan vieras ennen elokuvan
ilmestymistä. Olen lukenut molempien elokuvien arvostelut, kirjoista en juuri
mitään.
Lukulistalleni näyttää nyt muutenkin tunkevan teoksia, joista on tehty myös elokuvia. Pääsiäislomalla nappasin vanhempien kirjahyllystä Humisevan harjun – siitäkin on juuri tehty uusi elokuva. Lukupiirissä tuli puheeksi Tuulen viemää. Haluaisin kovasti ehtiä lukemaan sen uudestaan (mutta elokuvaa en ehkä jaksaisi katsoa). Kirjastossa eteen sattui myös Tyttö ja helmikorvakoru, joka sekin vaikutti erittäin mielenkiintoiselta luettavalta.
On vähän outoa tarttua kirjaan, josta tietää lähinnä
elokuvamainosten ja –arvosteluiden kautta. Oma taivas oli elokuvakriitikon
mielestä hiukan naiivi eikä erityisen mahtava, joten oli outoa löytää se sadan
suositellun kirjan listalta. Odotuksetkaan eivät olleet korkealla. Ja entäs se
Vettä elefanteille – en vaan pääse yli siitä, että elokuvaversion takia
ajattelen kirjankin yhteydessä aina Robert Pattisonia (ja hänen takiaan
Twilightia, aargh). No, toisaalta, Reese Witherspoon kyllä herättää ihan
myönteisiä ajatuksia.
Ja se, mikä nyt ainakin pitäisi kieltää, on
elokuvaversioiden mukaan tehdyt kirjankannet. Ihan oikeasti. Se Vettä
elefanteille voi olla ihan hyvä kirja, vaikka elokuvaversiossa näytteleekin
Twilight-leffan vampyyri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti