Voitaikina

Tykkään voitaikinasta tehdyistä leivonnaisista, mutta en ollut koskaan ennen tehnyt itse kunnollista voitaikinaa, rahkavoitaikinaa, ja nopeaa, sekoitettua taikinaa kylläkin. Halusin tehdä voitaikinaleivoksia tuleviin juhliini ja mietin, että kai sille kaupan taikinallekin on vaihtoehto. Pohdin myös, että nyt, kun leivoksia pitäisi saada melko paljon aikaan, olisi kenties hyvä yrittää. Siispä päätin kokeilla onneani. Menestys oli jopa yllättävän hyvä, taikinasta tuli lehtevää, eikä tekeminenkään ollut liian hankalaa.

Netistä löytyy voitaikina-hakusanalla kaikenlaisia ohjeita, joten pieni terminologian selitys lienee paikallaan. Kaaviloitu voitaikina on klassinen voitaikina, siis sellainen kuin kapuan voitaikinakin. Siinä jauhoisen taikinan väliin laitetaan voita. Tämä ja taikinan taittelu ja kauliminen useaan otteeseen saa aikaan lehtevyyden. Rahkataikinassa rahka tuo kuohkeutta, mutta ei samalla tavalla kerroksia kuin kaaviloidussa taikinassa. Sekoitettu taikina on yksinkertaisin vaihtoehto. Se sopii hyvin vaikka piirakan pohjaksi, mutta ei kohoa tai lehtevöidy kuten kaaviloitu taikina. (Sekoitettuun taikinaan saa kylläkin hieman lehtevyyttä taittelemalla ja kaulimalla.) Nyt halusin kuitenkin tehdä nimenomaan kaaviloitua taikinaa.

Perusteellisin löytämäni ohje oli Valion kuvitettu ohje, joka on ilmeisesti ammattilaisille suunnattu, mutta auttoi kyllä harrastelijaakin. Lopulta noudatin suunnilleen MTV3:n Makuja-sivulta löytämääni ohjetta. Tein taikinan kolminkertaisena ja laitoin ajatuksissani jauhojen sekaan 2/3 voista, joten väliin levitettäväksi jäi enää 1/3, mutta näytti se taikina noinkin kohtalaisesti onnistuvan. Tällä reseptillä syntyy siis aika paljon taikinaa, arviolta reilun kahden kaupan voitaikinapaketin verran.

Kaaviloitu voitaikina

12 dl vehnäjauhoja

750 g leivontamargariinia/voita

4 ½ dl kylmää vettä 

Nypi 1/3 rasvasta jauhojen joukkoon ja lisää kylmä vesi nopeasti sekoittaen. Kauli tai levitä taikina suorakaiteen muotoon ja levitä rasva 2/3:lle taikinasta ohuina viipaleina. Taita rasvaton osa taikinaa rasvalevyjen väliin. Kauli taikinalevy kevyesti suorakaiteen muotoiseksi ja taita jälleen kolmeen osaan. Toista 3−4 kertaa. Peitä taikina muovilla ja anna levätä kylmässä hetken aikaa ennen leipomista.

Voitaikina ei pidä lämpimästä, vaan menee helposti voimössöksi. Itse käytinkin taikinan jääkaapissa jokaisen vaiheen välissä, siis myös nypittyäni yhteen jauhot ja rasvan. Pidin myös parvekkeen oven auki, mikä näin lokakuussa auttoi.

Voitaikina on siitä kivaa, että sitä voi hyvin pakastaa raakana. Juuri pakastettavuus olikin suurin syy siihen, että halusin tehdä taikinan itse. Leivoin nimittäin juhlia varten kasviskiekkoja, jotka pakastin raakoina. Niistä enemmän sitten, kun leivonnaiset on paistettu. Olihan omatekoista voitaikinaa pakko saada maistaa nyt heti, ja niinpä leivoin myös croissanteja, tällä kertaa nutellalla täytettyjä. Käytin vähän alle puolet tekemästäni taikinasta, arviolta yhden kaupan taikinapaketin verran, eli noin 500 grammaa.

Suklaiset croissantit

noin 500g voitaikinaa

nutellaa

Kauli taikinasta noin puolen sentin paksuinen ympyrän muotoinen levy. Leikkaa se 12 osaan. Levitä palasten leveään päähän reilu ruokalusikallinen nutellaa (jos nutella on kylmää, siitä voi myös muotoilla suunnilleen sormenpaksuisen pötkylän). Kieritä taikinapalat croissanteiksi.

Kuukauden kirjat, lokakuu 2010

Palautin graduni syyskuun lopulla, ja koska töitä ei ole vielä löytynyt, minulla on ollut vaihteeksi paljon aikaa lukemiseen. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta kirjallisuustieteen opinnot oikeastaan vähensivät lukemieni romaanien määrää. Kun opintojen takia oli lähes aina jotain luettavaa, kaunokirjallisuutta tai teoriaa, en sitten enää jaksanut käydä kirjastossa etsimässä luettavaa.

Viimeiset puoli vuotta vietin aika tiiviisti gradukirjojeni parissa – niitä oli muuten 11 romaania, ja luin vain muutaman muun kirjan itse itselleni ottamani kesäloman aikana. Kun gradu vihdoin oli palautettu, suuntasin kirjastoon. Lähtiessäni sain oivalluksen, joka sai minut hymyilemään leveästi: nythän minulla on aikaa ja energiaa lukea kaikki ne hieman hankalammat ja/tai pitkät kirjat, joihin en opiskeluaikoina jaksanut perehtyä. Ainakin nämä ensimmäiset kuukaudet taitavat mennä pitkälti väliin jääneiden klassikkojen lukemiseen.

Tässä kuussa olen siis lukenut sivumääräisesti aika paljon. Ajattelin, että kenties mielekkäin tapa kertoa lukemisistani olisi listata jokaisen kuukauden luetut. En halua niinkään arvostella kirjoja, vaan kertoa lukukokemuksistani ja ehkä samalla auttaa muita keksimään kivaa luettavaa. Eli tässä lista lokakuulta 2010:

Charlotte Brontë:  Jane Eyre (eli Kotiopettajattaren romaani)

Irvingin Oman elämänsä sankarissa luetaan kovasti Kotiopettajattaren tarinaa, joten siihen oli pakko tarttua Irvingin jälkeen. Omasta hyllystä kirja sattui löytymään englanninkielisenä. En ole ihan varma, olenko lukenut romaanin aiemminkin. Brontën klassikko nimittäin kuuluu siihen sarjaan teoksia, joista on puhuttu kirjallisuustieteen kursseilla niin monesti, että tunsin kyllä tarinan taustoineen melko perusteellisesti. Ainakin osia siitä olen siitä lukenut, mutta ilmeisesti en koskaan aiemmin koko romaania. Nyt romaani tuli luettua hetkessä, mutta ei se nyt mikään elämäni mahtavin lukukokemus ole.

John Irving: Oman elämänsä sankari

Luin vasta kesällä ensimmäisen Irvingini. Tuolloin tykästyin Kaikki isäni hotellit –romaaniin tosi kovasti. Olen joskus vuosia sitten nähnyt Oman elämänsä sankari –elokuvan, joten pääpiirteissään tiesin jutun juonen. Onneksi elokuvan katsomisesta oli kuitenkin useita vuosia, joten en liikaa alkanut vertailla elokuvaa ja kirjaa. Tykkään Irvingin tyylistä aloittaa tarina kaukaa ja piirtää romaanissa iso tapahtumien kaari. Tätä kirjaa oli aivan ihana lukea, se teki minut iloiseksi. Orpopoika Homer Wellsin tarinassa on jotain uskomattoman vetoavaa. Sen verran elokuvasta oli jäänyt mieleeni, että näin Homerin mielessäni Tobey Maguirena, ja sellaisena Homer oli symppis, jolle oli pakko toivoa parasta.

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta

Joyce on niitä kirjailijoita, jotka kirjallisuustieteilijän pitäisi tuntea. Olenhan minäkin hänestä paljon kuullut, mutta kun millään kurssilla ei ollut pakko lukea, jäi sitten muutamia katkelmia lukuun ottamatta lukematta. No, Joyce ei varmastikaan sovi kaikille, eikä ole minullekaan ihan se omin juttu. 

Toni Morrison: Rakkaus

En muista sitäkään, olenko lukenut aiemmin Morrisonin kirjoja. Joskus olen ainakin jotakin alkua vilkuillut ja saanut kuvan hankaluudesta. No, tämänkin kirjan alku oli kieltämättä aika vaikea. Sitten tilanne kuitenkin helpotti ja ymmärsin, miksi Morrisonista pidetään. Seuraavalla kirjastoreissulla otan taatusti lisää hänen kirjojaan luettavaksi. Rakkaus-romaanin tarina on arvoitus, joka vaatii tarkkaavaisuutta ja aukenee lukijalle vähitellen. Se on paikoitellen ahdistava, ja ainakin minua hahmot suurimman osan romaanista vain ärsyttivät. Loppuun asti lukeminen kuitenkin palkitsee.

Bárbara Mujica: Frida

Tästä romaanista olenkin jo avautunut. Mujican romaani on ihanan runsas ja todella kiinnostava. Jos on pitänyt esimerkiksi Isabel Allenden teoksista, pitää luultavasti tästäkin.

Kirjamessut, koetus itsehillinnälle

Helsingin Sanomat omistaa tänään kulttuuriosansa kirjallisuudelle huomenna alkavien Helsingin kirjamessujen kunniaksi. Kirjallisuuden ystävä antaa tästä Hesarille suuren kiitoksen. Harvemmalla lehdellä Suomessa on mahdollisuuksia tehdä vastaavaa temppua, joten on hienoa, että se, jolla resursseja riittää, sen tekee.

Sivut sisältävät useita ulkomaisten kirjailijoiden haastatteluja, ja tekstit ovat ihanan pitkiä. Tämä on nyt jotain aivan muuta kuin äärimmäistä tehokkuutta, hektisyyden vaatimuksiin mukautumista. Toimittajana tietysti tiedän, että juttujen kirjoittajat ovat varmasti toimineet deadlinet mielissään, mutta lukijalle kiire ei nyt välittynyt. Tällaiset jutut ovatkin minulle yksi tärkeimmistä syistä tilata paperilehteä, sillä tuollaisia pitkiä artikkeleita ei ilmaisilta nettisivuilta löydy.

Itse suuntaan messuille lauantaina. Suhtautumiseni koko messuhössötykseen on hieman kaksijakoinen, sillä mielestäni on outoa maksaa siitä, että pääsee ostamaan (ja tämän ongelman korjasin hankkimalla ilmaislipun). Toisaalta minusta on hienoa, että kirjallisuudesta kerrankin puhutaan ja niitä keskusteluja minä messuille menen kuuntelemaan. Samalla tavalla, kuin tänä aamuna istuin hartaasti aamupalapöydässä, täytin teekupin uudestaan ja palasin taas kirjallisuusjuttujen pariin, kuuntelen onnellisena messuilla lausuttuja runoja ja kirjailijoiden haastatteluja.

Kunnon messukävijän tapaan olen jo ympyröinyt messulehdestä kiinnostavimmat ohjelmanumerot. Listallani on ainakin Laura Honkasalon haastattelu, Aulikki Osasen runot kirjailijan itsensä lausumina, Marja-Liisa Tiaisen pohdinta nuorisokirjallisuuden tabuista ja Aila Meriluoto päiväkirjoineen. Ja tietysti pitää myös saada tutkiskella uusia kirjoja ja pohtia, mitkä niistä pitäisi saada omaksi, mitkä voisi ostaa lahjaksi. Eli itsehillintää on harjoitettava, jotta jaksan kantaa ostokseni, enkä täysin tyhjennä pankkitiliäni.

Helsingin kirjamessuissa on muuten vielä yksi aivan mahtava puoli, nimittäin se, että samaan aikaan järjestetään Viini, ruoka & hyvä elämä -tapahtuma. Se tarkoittaa paljon maistiaisia, jotka olivat ainakin viime vuonna kovin juustopainotteisia, sekä nivaskaa ilmaisia reseptivihkosia.

Chili sin carne

Koska chili kasvaa edelleen ja viikonlopulta jäi jäljelle kidneypapuja, päätin säästäväisenä tehdä chili sin carnea, siis chili con carnen kasvisversiota (chili con carnehan tarkoittaa chiliä lihan kanssa, sin carne ilman lihaa). Samalla jatkui meksikolaisteema.

Tällä kertaa laitoin soossiin punaisia linssejä, mutta niiden sijalle sopisi mainiosti maissi. Ravintoarvoiltaan ne eivät kyllä vastaa toisiaan, mutta maun puolesta maissi olisi erinomainen vaihtoehto, sitä vain ei sattunut kaapistani löytymään. Hämmästyin muuten taas kerran ainesteni rautamäärästä: 100 grammaa tummaa soijarouhetta sisältää 107% päivän raudantarpeesta ja 100 grammaa punaisia linssejä noin 50%.

Käsittääkseni pavut, linssit ja erityisesti soija ovat monille lihansyöjille hieman hankalia aineksia. Olen kyllä itsekin saanut erinäisissä laitosruokaloissa niin kamalia papu- ja soijasörsseleitä, etten suuresti ihmettele epäluuloja.  Kidneypavuista olen oikeasti alkanut tykätä niin, että söisin niitä vaikka pelkästään, mutta soija tai linssit eivät kyllä itsessään ole kovin herkullisia. Mielestäni mausteinen, tomaattipohjainen kastike onkin hyvä paikka kokeilla noita aineksia, sillä sekä linssit että soija imevät kastikkeen maun itseensä. Kaikille soijarouhe ei sovi, ja silloin sen voi tässä reseptissä hyvin korvata lisäämällä muita papuja, tai vaikka jauhelihalla, eli tehdä sitä chili con carnea.

Itse yritin tällä kertaa pitää soossin määrän kohtuullisena, mutta hyvin tähän voisi laittaa enemmänkin soijaa, papuja ja linssejä, tai vaikka sen tavallisen noin 300 gramman paketin jauhelihaa.

Chili sin carne (4 annosta)

Sipuli

2 valkosipulinkynttä

Paprika

Chilipalko (tai chilijauhetta tai –kastiketta)

400g tomaattimurskaa

¾ dl punaisia linssejä

1 dl soijarouhetta

3 dl vettä

200g kidneypapuja

3 rkl soijakastiketta

2 tl kanelia

1rkl kaakaojauhetta

Pilko sipulit, chili ja paprika ja kuullota kattilassa. Lisää tomaattimurska ja keitä kymmenisen minuuttia. Lisää linssit ja soijarouhe sekä mausteet ja vesi. Keitä taas kymmenisen minuuttia ja lisää pavut. Maista linssien kypsyys (ne eivät saa olla kovia), lisää tarvittaessa mausteita. Halutessaan chiliä voi haudutella vaikka pari tuntia, ja maut vain paranevat, mutta parikymmentä minuuttia riittää kypsyttämiseen. Tarjoa riisin kanssa tai tortillojen välissä.

Nachosalaatti avokadonhimoon

Jatkan edelleen meksikolaisissa tunnelmissa. En ole pitkään aikaan ollut niin nälissäni, kuin lukiessani Mujican Frida-romaania. Kun romaanin Kahlot juhlivat, tarjolla on enchiladoja, kaktussalaattia, burritoja, chiliä, mole-kastiketta, avokadoa, hedelmiä, sangriaa ja ties mitä ihania herkkuja. Kadunkulmasta ostetaan tortilloja tai churroja ja eväskoriinkin pakataan seitsemää sorttia meksikolaisia herkkuja.

Suorastaan tuskaa tuotti lukea jatkuvasti avokadoista. Meksikossahan ne taitavat olla aika jokapäiväistä ruokaa, joka tuskin siellä paljon maksaakaan. Suomessa avokadot taas ovat usein aika hinnakkaita ja lisäksi kaupoissa myydään usein lähes kivikovia hedelmiä, jotka vaativat vielä kypsyttelyä kotona. Kun akuutti avokadonhimo sitten iskee, voi olla ettei lähikauppa auta.

Opin itsekin käyttämään avkadoa vasta kolmisen vuotta sitten. Siitä asti olen ollut rakastunut. Rakkaus alkoi taas perinteiseen tapaan siitä, että söin jossain jotain uskomattoman hyvää avokadoruokaa, jota piti kokeilla itse.  Kolme vuotta sitten kaupoissa myytiin lähes pelkästään raakoja avokadoja, ja niitä tuli silloin pari kertaa ostettuakin. Sittemmin olen oppinut, että se hedelmä saa olla ihan oikeasti pehmeä (eikä vain aavistuksen verran joustava niin, että puristaessa ei tiedä, antoiko periksi hedelmä vai sormi).  Kaverini kertoi surullisen tutulta kuulostavan tarinan siitä, miten hän tyttöystävineen guacamolestani innostuneena koetti tehdä kastiketta kovasta avokadosta. No, sehän ei suju, kuoret eivät tahdo irrota mitenkään, hedelmä ei muussaannu edes sauvasekoittimella eikä makukaan ole erityisen ihana.

Lukemisen herättämää nälkää korjasin viikonloppuna nachosalaatilla, jonka söin puoliksi haarukalla, puoliksi mätin suuhuni maissilastuilla. Tämä salaatti sopisikin hyvin vaikka illanistujaisiin. Omassa salaatissani oli tällä kertaa guacamolea, koska halusin syödä sitä vielä erikseen (niin, se avokadonhimo oli tosiaan päässyt aika korkealle tasolle), mutta yleensä pilkon avokadon veneiksi salaatin joukkoon. 

Nachosalaatti

Salaattia

Avokado

Paprika

Kidneypapuja (tai vaikkapa jauhelihaa, kanasuikaleita tai katkarapuja)

Maissilastuja

Tomaattia

Sipulia

Chiliä (tuoretta, jauhetta tai kastiketta)

Sitruunamehua

Valkoviinietikkaa

Suolaa ja sokeria

Hienonna sipuli, laita kulhoon ja lisää sekaan mausteet ja etikka (noin 1 sipuli + 1 tl sokeria + 1 tl suolaa + 2tl etikkaa). Hienonna tomaatti ja chili ja lisää sipulin joukkoon. Revi salaatti, pilko paprika ja avokado ja laita tarjoiluvadille papujen ja maissilastujen kanssa. Kaada päälle tomaattisipulisekoitus ja mausta sitruunamehulla.

Tomaatin, chilin ja sipulin voi tietysti myös vain pilkkoa muiden aineiden joukkoon, mutta itse teen yleensä niistä ikään kuin tuoresalsan, jossa on yksi sipuli ja kaksi tomaattia. Sipuli mielestäni hieman miedontuu liotessaan hetken mausteissa ja etikassa ja toisaalta tomaatista irtoava neste toimii yhdessä sitruunamehun kanssa koko salaatin kastikkeena.

Ihmeellinen Frida ja houkutteleva Meksiko

Kirjastosta tarttui mukaan Bárbara Mujican Frida-romaani, faktaa ja fiktiota yhdistelevä kirja meksikolaisen taidemaalari Frida Kahlon ja tämän pikkusiskon Cristinan elämästä. Halusin tietää enemmän Kahlosta, joten noukin kirjan mukaani sen kummemmin siihen tutustumatta.

Kotona paljastui, ettei kirja tosiaankaan ole mikään elämänkerta, vaan paremminkin kirjailijan pohdinta siitä, millaista elämä taiteilijan rinnalla ja toisaalta aina tämän varjossa voisi olla. Kertojahahmo Cristina on ilmeisesti lähes täysin kirjailijan luomus, joten teoksen perusteella ei kannattane tehdä kovin suuria johtopäätöksiä siitä, millainen ihminen Frida Kahlo todellisuudessa oli. Saadakseni tietää taiteilijasta enemmän joudun siis varmasti vielä etsimään jonkun oikean elämänkerran, mutta romaanina Munican teos oli koukuttava. Eikä se ainakaan vähentänyt halua tutustua tarkemmin Kahloon ja hänen teoksiinsa.

Tällaiselle romaanille Kahlo on kyllä kieltämättä mainio aihe. Hänen uransa taiteilijana ei sujunut ainakaan alkuun ongelmitta, ja taulutkin ovat erikoisia. Parhaiten Kahlo kai tunnetaan omakuvistaan, ja kyllä sekin herättää kysymyksiä, miksi joku maalaa vuodesta toiseen kuvan toisensa jälkeen itsestään. Kahlon töiden toistuvia aiheita ovat tuska, kärsimys ja kuolema (Kahlon teoksia täällä). Fyysisen tuskan taiteilija kyllä tunsikin: ensin hän sairasti polion, sitten bussin ja raitiovaunun kolarissa teräspalkki lävisti hänen vartalonsa.  Kahlo oli naimisissa toisen taiteilijan, suurista seinämaalauksistaan tunnetun Diego Riveran kanssa – joka oli vaimoaan kaksikymmentä vuotta vanhempi ja varmaankin sata kiloa painavampi. Rivera petti Kohloa toistuvasti, hänellä oli jopa suhde Kahlon Cristina-siskon kanssa. Myös avoimesti biseksuaalilla Kahlolla oli useita muita suhteita niin miesten kuin naistenkin kanssa. Noista aineksista romaani jo varmasti syntyy.

Paitsi että Frida-romaani kuvaa erikoisia ihmisiä, se kuvaa myös loputtomien värien, tuoksujen ja makujen Meksikoa. Romaanin Meksiko on yhtä runsas kuin Kahlon maalauksetkin.  Kirjan sivut ovat täynnä värikkäitä taloja, tuoksuvia kukkia, musiikin melua ja ruokaa, josta lukeminen tekee nälkäiseksi. Olen jo pitkään halunnut matkustaa Meksikoon, ja tämä kirja nostatti matkakuumeen ennätykselliselle tasolle. Nyt on myös entistä selvempää, että sitten joskus matkaohjelmaan kuuluu aivan varmasti tutustuminen Frida Kahlon töihin ja hänen kotimuseoonsa Casa Azuliin.

Chilipensaan varjossa (salsa ja paholaisenhillo)

Meillä on kohtalaisen iso parveke, ja olenkin viimeisen kahden vuoden ajan koettanut kasvattaa siellä jotain syötäväksi kelpaavaa. Tänä vuonna menestys oli jo ihan kohtalainen. Ostin keväällä yhden chilin taimen, ja chiliä onkin riittänyt heinäkuusta asti. Muutama viikko sitten chilipensas ja muut vielä elossa olleet kasvit piti nostaa sisään, mistä ne eivät erityisemmin pitäneet. Chilipensas on suhtautunut tähänkin muutokseen parhaiten ja kasvi jopa kukkii edelleen. Ilmeisesti se siis kasvattaisi minulle vielä ihan uusiakin chilejä, jos vain valoa riittää. Koska asuntomme koko on rajallinen ja kasvien valaiseminen kunnolla on hieman hankalaa, alan olla sitä mieltä, että riittäisi kun ne pensaassa jo olevat palot kypsyisivät.

Chilin lisäksi olen kasvatin yrttejä, salaattia ja paprikaa. Yrteistä enää basilika sinnittelee. Paprikoiden kohdalla olin pitkään epävarma, olivatko taimet oikeastaan paprikoita vai chilejä (en enää heinäkuussa muistanut, mitä kaikkea olin istuttanut, ja kasvit näyttävät aika samalta). Lopulta pieniin, heiveröisiin taimiin alkoi ilmaantui pieniä paprikoita. Suurin osa jäi aika pieniksi, vähän kirsikkatomaatteja isommiksi, mutta muutama kasvoi sentään suunnilleen persikan kokoisiksi. Nyt ne alkavat jo hieman punertaa ja tänään poimin ensimmäisen.

Paprikat taidan syödä ihan raakana, koska niiden sato ei päätä huimaa. Chileille olenkin sitten saanut keksiä käyttöä oikein urakalla. Jos ruoasta ei halua ihan äärimmäisen tulista, yleensä ruokaan kuin ruokaan riittää yksi chilipalko. Siispä säilöin osan chileistä salsaan ja paholaisen hilloon. En enää paljon ostele kaupan salsaa tortillojen väliin, koska kotitekoinen on mielestäni paitsi helppoteikoista ja halpaa (jos tahtoo tortilloihinsa yhtä paljon salsaa kuin minä, se alkaa jo maksaa), myös erittäin hyvää.

Chilit ja paprikat ovat muuten kivoja parvekekasveja siksi, että ne ovat kukkiessaan tosi kauniita.

Tomaattisalsa

400g tomaattimurskaa

1 sipuli

4 valkosipulinkynttä

noin 1 dl etikkaista paprikasalaattia (säilyke) tai tuoretta paprikaa

noin 0,5 dl paprikasalaatin lientä (tai valkoviinietikkaa)

chiliä maun mukaan

suolaa

2 rkl sitruunamehua

Silppua sipuli ja säilykepaprika ja hienonna valkosipuli ja chili. Poista chilistä halutessasi siemenet ja sisustan valkoiset osat (käsittääkseni juuri niissä on tulisuus). Lämmitä hieman öljyä kattilan pohjalla ja kuullota sipuleita ja chiliä hetki, niin että sipulit pehmenevät. Lisää tomaattimurska ja paprika (jos käytät tuoretta paprikaa, lisää se jo samaan aikaan kuin sipulit) sekä paprikoiden liemi. Mausta suolalla. Anna kiehua noin 15 minuuttia ja maista sitten suolaisuus. Jos teet salsaa esim. tortillasipsien kanssa syötäväksi, kannattaa suolaisuuskin maistaa sipsillä. Ne ovat itsessään usein aika suolaisia, joten salsan ei ehkä tarvitse olla kovin suolaista. Jos salsa on mielestäsi liian vetistä, keitä sitä vielä hetki. Voit myös halutessasi lisätä siihen hieman jauhoja (esimerkiksi 1 rkl vehnä- tai perunajauhoja noin puoleen desiin vettä sekoitettuna). Lisää lopuksi sitruunamehu.

Salsaa kannattaa maistella, ja tarvittaessa lisätä paprikoiden lientä, suolaa tai sitruunamehua. Sekä salsan, että paholaisenhillon voi säilöä pakastamalla tai kuumennettuihin lasipurkkeihin pitkäksikin aikaa. Annokseni ovat kuitenkin aika pieniä, ja jos soossin käyttää lähipäivinä, se säilyy kyllä vaikkapa pakasterasiassa jääkaapissa.

Paholaisenhillo

1 dl tomaattimurskaa

1 paprika

4 palkoa chiliä (tai maun ja voimakkuuden mukaan)

3 valkosipulinkynttä

3 rkl valkoviinietikkaa

1 tl suolaa

1 tl oreganoa

2 dl hillosokeria

 Pilko paprika mahdollisimman pieniksi paloiksi ja hienonna chili ja valkosipuli. Kuullota niitä noin minuutti ja kaada päällä tomaattimurska, etikka ja mausteet. Anna kiehua viitisen minuuttia ja lisää hillosokeri. Jos seos tuntuu aivan liian paksulta, lisää vähän vettä. Keitä kymmenisien minuuttia ja säilö haluamallasi tavalla. Hillosokereissa on eroja, joten muiden ainesten ja sokerin määrä sekä keittoaika  kannattaa tarkistaa vielä sokeripussista. Hillo jähmettyy vielä jäähtyessään.

Pari asiaa minusta kokkaajana:

1. Laitan ruokaa, koska rakastan herkuttelua.

2. Innostukseni ruoanlaittoon on alkanut leipomisesta, mutta nykyisin pidän tasapuolisesti kaikenlaisesta kokkailusta. Niinpä blogissakin on kaikenlaisia reseptejä.

3. En ole kovin hyvä noudattamaan ohjeita. En muista, milloin olisin tehnyt jotain täysin ohjeen mukaan. Sovellan yleensä jopa leipomisessa, jossa ei aina ehkä kannattaisi. Blogin toimivuuden vuoksi koetan kuitenkin laittaa resepteihin kunnolliset ohjeet ja ainesten määrät.

4. En osaa tehdä kovin kaunista ruokaa enkä myöskään ole maailman lahjakkain valokuvaaja. Blogin vuoksi joudun tsemppaamaan tässä, jotta ruokani näyttäisivät edes kohtalaisen syötäviltä.

5. En syö punaista lihaa, joten sitä ei yleensä ole resepteissäni. Asun kuitenkin lihansyöjän kanssa, ja monet resepteistäni olen muokannut liharuoista, joten osaan resepteihin löytyy myös lihainen versio.  Ruokani ovat kuitenkin kasvispainotteisia.

6. Pidän ruoka-aiheisista tv-ohjelmista, joten varmastikin tulen mainitsemaan ohjelmia melko usein blogissani. Saan niistä usein ideoita, vaikka soveltavan luonteeni vuoksi harvemmin toteutankaan mitään suoraan ohjelmien reseptien mukaan.

7. Olen elänyt viimeiset kuusi vuotta opiskelijabudjetilla, ja se näkyy myös ruoissani. Suosin yleensä edullisia ruoka-aineita ja käytän hyvin vähän puolivalmisteita.

8. Tykkään tehdä ruoat alusta asti itse. Puolivalmisteiden välttely ei siis johdu vain hinta-asioista. Käytän aika vähän esimerkiksi mausteseoksia, eikä keittiöstä löydy esimerkiksi liemikuutioita. Osittain tämä johtuu siitä, että haluan tietää, mitä ruokiini laitan, osittain epämääräisten lisäaineiden välttelystä. Olen myös huomannut, että aika pienellä määrällä perustarvikkeita saa ruoat kyllä maistumaan, enkä viitsi hankkia mausteseoksia kaappiin vanhentumaan.

Torstai on hernekeittopäivä (ja pannukakkupäivä myös)

Kovin moni ei nykyään taida tehdä itse hernekeittoa. Itse päädyin kokeilemaan hernarin tekemistä pari vuotta sitten, ja sittemmin ei ole tullut mieleenkään ostaa purkkikeittoa. Ei silti, enpä ollut sitä aiemminkaan ostellut, olin syönyt hernekeittoa vain yliopistolla. Köyhänä (ja joidenkuiden mielestä pihinä) opiskelijana olin huomannut, että tavallisen aterian hinnalla sai kasvishernekeiton kylkeen vielä pannukakunkin. Lisäksi hernekeitto oli opiskelijaruokalan aterioista kenties luotettavin, sen valitessaan tiesi mitä sai. Huomasin syöväni hernekeittoa oikein mielelläni.

Kotitekoinen (kasvis)hernekeitto on ehkä halvinta mahdollista ruokaa (ellei kaurapuuroa lasketa ruoaksi). Lisäksi se on aika helppotekoista. Ainoat ongelmat syntyvät siitä, että herneet täytyy muistaa laittaa likoon jo edellisenä iltana, ja keittoa täytyy vielä keitellä pari tuntia. Minulle nuo eivät ole opiskelun ja epäsäännöllisten töiden ohella ongelma, sillä keiton poristessa kyllä voi keskittyä oikein hyvin työskentelyyn, herneet kun eivät kovin helposti pohjaan pala. Herneitä löytyy nykyisin kaapistani lähes aina, samoin soijarouhetta, sinappia ja mausteita, joten tätä ruokaa varten haen kaupasta yleensä vain sipulin ja pari porkkanaa. Koko kahden hengen ateria syntyy alle kahdella eurolla.

Hernekeiton kanssa on tietysti saatava myös pannukakkua. Ne vain kuuluvat yhteen (paitsi tietysti laskiaisena, jolloin mieluusti otan sen laskiaispullan). Ei pannari mikään maailman ihmeellisin herkku ole, mutta toimii kyllä jälkkärinä ja taipuu moneksi maustamalla ja lisukkeiden avulla. Tänään tein kuitenkin sitä ihan perinteistä pannaria.

Jostain syystä jälkiruoka tekee tavallisesta ruoasta aterian. Taas tänään tulin jotenkin käsittämättömän iloiseksi pannukakkuannoksen takia.

Kasvishernekeitto (kolmelle)

1 dl kuivattuja herneitä

puolikas sipuli

2 porkkanaa

2 rkl soijarouhetta

1 rkl sinappia

suolaa, pippuria, meiramia

vettä

(jauhoja)

Laita herneet likoamaan kattilaan ja anna turvota yön yli. Keitä herneitä hetki ja kuori vaahto päältä. Anna sitten kiehua hiljalleen. Silppua kasvikset ja lisää ne ja muut aineet, kun herneet ovat kiehuneet noin puolitoista tuntia. Lisää vettä tarvittaessa. Anna kiehua vielä puolisen tuntia ja varmista, että herneet ovat pehmeitä. Jos haluat keitosta paksumpaa, voit lisätä noin ruokalusikallisen jauhoja puoleen desiin vettä sekoitettuna.

Kaunis ruoka tuo hernari ei ole.

Pannukakku (kahdelle)

5 dl maitoa

2 munaa

2 dl jauhoja.

2 rkl sokeria

0,5 tl suolaa

Sekoita aineet ja anna turvota kymmenisen minuuttia. Kaada leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan. Paista 200-asteessa puolisen tuntia, kunnes pinta on hieman ruskistunut.

Montpellierin makuja: mantelicroissant

Reissasimme kesällä hieman eteläisessä Euroopassa ja yksi pysäkeistä oli Montpellier Etelä-Ranskassa. Viimekeväisessä Talo Ranskassa –ohjelmassa Montpellier näyttäytyi niin mukavana kaupunkina, että pysähdyimme sinne pariksi päiväksi matkalla Milanosta Barcelonaan. Ennen matkaa yritin hieman ottaa selvää kaupungista, mutta se olikin hieman hankalaa. No, olin kyllä mukavuudenhaluinen, ja keskityin tiedonhaussani lähinnä kirjaston turistioppaisiin ja netin englanninkielisiin sivustoihin. Joka tapauksessa tietomme paikkakunnasta olivat aika hatarat sinne suunnatessamme. 

Montpellier osoittautui kuitenkin oikein viehättäväksi ja päivät kuluivat mukavasti. Erityisesti poikaystäväni ihastui paikkaan, eikä vähiten sen herkkujen ansiosta. Täytyy mainita, että mies oli ensimmäistä kertaa Ranskassa, joten voi olla, että ihastus liittyi koko maahan, ja useimmat syömistämme ruoista olivat sellaisia, joita saa kyllä muuallakin.

 Poikaystävä on aika perso makealle, ja sillä saralla Ranskassa meni hyvin: oli crepesejä, eli ihanan ohuita lettuja kaikenlaisin täyttein, oli monenlaisia jätskejä, oli patonkia hillolla, oli suklaavanukasta, karkkeja ja vaikka minkälaisia leivonnaisia. Ylivoimainen ykkönen oli kuitenkin mantelicroissant, jonka nautimme aamiaisella konditoriassa. Se ei ole sittemmin unohtunut, ja selvää oli, että herkkua täytyy saada vielä nauttia.

Pari viikkoa sitten löysimme Stockan Hulluilta päiviltä mantelivoicroissanteja, ja tietysti niitä piti ostaa. Kyllähän nuo hyvin maistuivat, mutta eivät montpellieriläisten tasoon yltäneet. Olin jo aiemmin lupaillut koettavani itse tehdä vastaavia, ja viime lauantaina sitten piti kokeilla. Olin laiska ja käytin valmista lehtitaikinaa, mikä ei ehkä ollut paras valinta. Tein täytteeksi mantelimassan samaan tapaan kuin laskiaispulliin ja se toimi aika hyvin, vaikkakin pursusi ulos paiston aikana. Ehkä täytettäkin voi vielä kehitellä.

Poikaystävälle croissantit kuitenkin maistuivat, jos eivät nyt aivan yltäneet Monpellierin tasoon, niin ainakin olivat parempia kuin Stockan. Kommenteista mainittakoon ensimmäinen: ”Nyt alkaa olla sitä tasoa että voisi sitä sormusta lähteä ostamaan”.

Mantelicroissantit

1 pkt voi-/lehtitaikinaa

100 g mantelijauhetta

3 dl tomusokeria

(1 tl vaniljasokeria)

1 valkuainen

mantelilastuja

(tomusokeria koristeluun)

Sekoita mantelijauhe, sokeri ja valkuainen massaksi. Leikkaa ohueksi kaulituksi taikinasta kolmioita. Levitä mantelimassaa kolmioille ja rullaa sarviksi. Ripottele päälle mantelilastuja. Paista 225 asteessa 10-12 minuuttia.

Punaisella pestolla höystetty leipä

Nyt päästään asiaan, eli leipään, jota jo blogin nimi lupailee. Kukapa ei rakastaisi tuoretta leipää. Asun Hakaniemen hallin lähellä, ja on aivan ihanaa hakea sieltä joskus tuore leipä, valita kaikkien erilaisten leipien joukosta juuri se, joka sillä hetkellä eniten houkuttelee.  Mutta ehkä vielä ihanampaa on syödä omatekoista, juuri uunista nostettua leipää.

Hiivataikina oli pitkään minulle pienoinen ongelma. Olen kyllä leiponut pullia, sämpylöitä ja leipiä lapsesta asti, mutta vielä pari vuotta sitten olin sitä mieltä, että äitini on meidän suvun hiivaleipuri ja minun on turha edes yrittää. Äidin pullat ovat kyllä edelleen voittamattomia, mutta nykyään minäkin osaan tehdä leipää ja jopa pidän siitä.

Tärkein syy siihen, miksi opin leipomaan leipää (tai yleensäkin mitä tahansa hiivataikinasta) on Richard Bertinetin kirja Leipää monella tavalla, jonka löysin noin vuosi sitten kirjakaupan alennusmyynnistä. Bertinet antaa kirjassaan tarkat ohjeet leivän valmistukseen ja niitä noudattamalla (ainakin melko uskollisesti) leivät jotenkin vain alkoivat onnistua.

Aiemmin tein leipää kotitaloustuntien ja äidin oppien mukaan, suunnilleen siten kuin jauhopussin kyljessä käsketään, eli lämmitin nesteen kädenlämpöiseksi ja lisäsin jauhoja, kunnes taikina alkoi irrota käsistä. Bertinetin myötä nämä ohjeet sai unohtaa: vesi saa olla viileää, ja jauhoja käytetään vain tietty määrä. Kirjoitan Bertinetin ohjeista lisää myöhemmin, nyt asiaan, eli punaisella pestolla ja siemenillä höystettyyn leipään. Minun kaapistani puuttui eilen illalla punainen pesto, joten tein sitten sellaista itse morttelissa. Valmis pesto on kyllä helpompaa, sillä sitä on helppo levittää leivälle. Minun pestoni kohdalla olisi parempi puhua murustelusta levittämisen sijaan. Hyvää kuitenkin tuli!

Pestoleipä

10g tuorehiivaa

8,5 dl hiivaleipäjauhoja

1 tl suolaa

350 ml vettä

n. 5 rkl punaista pestoa

(tai pestoksi jauhettuna 3 kpl aurinkokuivattuja tomaatteja, 0,5 dl kurpitsansiemeniä, 1 rkl parmesania, ripaus suolaa, 1tl basilikaa ja 3 rkl tomaattien öljyä)

0,5 dl siemeniä (esim. auringonkukan)

Sekoita hiiva ja suola jauhoihin. Lisää huoneenlämpöinen vesi. Sekoita aineet toisiinsa ja ala sitten vaivata taikinaa. Jatka vaivaamista, kunnes taikina alkaa irrota käsistä. Kohota vähintään tunti, mieluiten kaksinkertaiseksi.

Kauli taikinasta noin kahden sentin paksuinen suorakulmio. Levitä taikinalle pestoa ja ripottele sen päälle siemenet. Rullaa löysäksi rullaksi ja nosta varovasti pellille. Anna vielä kohota pellillä vähintään vartin verran ja paista 200 asteessa 15-20 minuuttia.

Omat leipäni olivat tällä kertaa suunnilleen patongin paksuisia, isompia tietysti saisi paistaa pidempään.

Keittoa! (kanakeitto thaimaalaisittain ja nakkikeitto itäeurooppalaisittain)

Kuulun niihin ihmisiin, joita palelee aina. Siksi pidänkin kovasti keittoruoista. Lisäksi keitot ovat usein edullisia ja helppotekoisia. Laiskalle kokille myös sopii se, keittoa syntyy helposti isompikin annos – tai itse asiassa ainakin minun on suorastaan mahdotonta tehdä vain kahden hengen annos keittoa kerrallaan.

Tänä syksynä minulle ovat maistuneet erityisesti thaimaalaistyyppinen kanakeitto ja nakkikeitto itäeuroopan tapaan. Sen taki viljelen nyt näitä ”tyyppinen”- ja ”tapaan”-ilmauksia, että en voi väittää erityisen hyvin tuntevani thaimaan tai itäeuroopan ruokakulttuureita. Molemmat reseptit olen muokannut ja yksinkertaistanut useammista resepteistä ja lopputulokset ovatkin aika yksinkertaisia ja edullisia. Molemmista voisi myös tehdä vielä nopeamman version, kanakeittoon voisi heittää jotain wok-vihanneksia, nakkikeittoon vaikka keittojuurespussin. Kokeilinkin kerran noita keittojuureksia nakkikeittoon, joka silloin olikin todellista pikaruokaa. Maku siinä kuitenkin kärsi pahasti, eipä taida olla kuullotetun sipuli ja porkkana –yhdistelmän voittajaa keiton pohjana.

Tänä vuonna kokeilin chilin kasvatusta lasitetulla parvekkeellamme, ja chilipensas kasvoikin hienosti. Nyt kasvi on jo pitänyt nostaa sisään, mutta chilejä pukkaa edelleen niin paljon, että niiden käyttäminen on jo pieni ongelma. Osan olen pilkkonut pakkaseen, osasta tehnyt paholaisenhilloa ja salsaa (niistä myöhemmin). Silti chiliä riittää jatkuvasti käytettäväksi ja sitä löytyy myös molemmista syksyn suosikkikeitoistani. Tuoreen chilin sijaan keitoissa voisi hyvin käyttää myös chilikastiketta tai -jauhetta.

 

Kanakeitto thaimaalaisittain

300g kanasuikaleita

1 sipuli

valkosipulia

1 paprika

1 chili

½ tl curryä

200g kookosmaitoa

1-2 rkl soijakastiketta

½ dl tuoretta korianteria silputtuna

1 rkl sitruunamehua

vettä

(garam masalaa, paprikamaustetta tms)

(öljyä kuullottamiseen)

Pilko sipulit, paprika ja chili. Kuullota kasviksia ja curryä (ja garman masalaa tai paprikamaustetta, jos haluat) kevyesti kattilassa ja lisää joukkoon kana. Kypsennä hetki ja lisää kookosmaito ja hieman vettä sekä soijakastike – soijakastikkeen määrä riippuu kastikkeen laadusta ja siitä, kuinka suolaista ruoasta haluaa. Anna kiehua hiljalleen kunnes kana on kypsää ja kasvikset sopivan pehmeitä, lisää vettä tarvittaessa. Lisää aivan lopuksi sitruunamehu ja silputtu korianteri.

Kuvassa keittolautasen reunalla on kaalipiiras, jonka ohje kenties myöhemmin. Curryllä hieman maustettu piiras sopi hienosti keiton pariksi.

Nakkikeitto itäeurooppalaisittain

pieni paketti (kalkkuna)nakkeja

3-5 perunaa

1 sipuli

valkosipulia

2 porkkanaa

chili

400g tomaattimurskaa

300g kidneypapuja

vettä

suolaa, pippuria, oreganoa, persiljaa

(öljyä kuullottamiseen)

Kuori ja pilko perunat, porkkanat ja sipulit. Porkkanat kannattaa pilkkoa aika pieniksi, itse laitan porkkanan pituussuunnassa puoliksi ja leikkaan sitten noin puolen sentin siivuja. Hienonna chili. Kuullota sipulia ja porkkanaa niin, että ne hieman pehmenevät ja kasvisten maku alkaa irrota. Lisää chili ja valkosipuli, anna niidenkin lämmetä ja kaada sitten päälle tomaattimurska ja pari desiä vettä. Lisää suolaa, pippuria ja yrttejä. Sillä aikaa kun keitto lämpenee kiehuvaksi, pilko nakit sopiviksi suupaloiksi. Kun keitto kiehuu, lisää perunat ja anna kiehua, kunnes perunat ja porkkanat ovat miltei kypsiä. Lisää pavut ja nakit ja keitä kunnes nakit ovat kypsiä. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa mausteita.

Jos nakkikeitosta taas haluaisi astetta erikoisemman, siihen voisi varmaankin käyttää jotain maukkaampaa makkaraa. Minä kun en punaista lihaa syö, niin meidän keittomme valmistui kalkkunanakeista ja oli niinkin oikein makoisaa.

Blogi alkuun

Vihdoin! Olen suunnitellut blogin aloittamista useamman vuoden ajan, ja nyt on vihdoin se päivä, jolloin saan kirjoittaa ensimmäisen postauksen. Nyt tämä aloittaminen tuntuu kuitenkin hankalalta: en minä halua mitään perusjuttuja jaaritella, vaan siirtyä suoraan asiaan. Kenties jonkinlainen esittäytyminen on kuitenkin paikallaan.

Olen pian 25-vuotias helsinkiläinen, juuri opintojaan päättävä toimittaja. Minulla on kaksi erityisen rakasta harrastusta: kirjat ja ruoka. Kirjallisuuden parissa olen viettänyt viisi viime vuotta yliopistolla, ruoan suhteen olen itseoppinut – tai vanhempien, mummojen ja telkkarin opettama. Tässä blogissa kirjoitan pääasiassa ruoasta, mutta tarkoituksenani on myös kertoa ainakin niistä kirjoista, toivottavasti myös muista kiinnostavista kulttuurielämyksistä ja matkoista. Tämä ei siis ole pelkästään ruokablogi, vaikka ruoka varmaankin tulee olemaan pääosassa.

Mietin pitkään, mikä olisi sopivin ruoka ensimmäiseen blogikirjoitukseen. Ei minulla kuitenkaan taida olla mitään niin sanottua ”signature dish”-ruokaa, ja muutenkin blogin ideana mielestäni on se, että ajan myötä tänne kertyy suurehko reseptikokoelma, josta voi olla oikeasti iloa lukijoillekin. Niinpä päätin esitellä lähiaikojen parhaan kokemuksen.

Kuuman kesän jälkeen on ollut ihana syödä lämmittäviä syksyisiä ruokia. Keitot ja pataruoat ovat maistuneet. Vanhempien luona käydessäni päädyin sienimetsään, ja mukaan tarttui tatteja. En ole mikään sieniasiantuntija, enkä ollut ennen tehnyt mitään tateista, mutta netin resepteistä yhdistelin tattipastan ohjeen. Älyttömän hyvää, oli jopa poikaystävän tuomio, vaikkei hän edes ole kovin suuri sienten ystävä. Annos on aika iso, ja tatteja paljon, joten vähemmästäkin pasta syntyisi. Valkoviini olisi sopinut soossiin hyvin, mutta näinkin maistui.

Tattipasta

5 dl esikypsennettyjä tatteja silputtuna

1 sipuli

3 valkosipulinkynttä

2 dl kuohukermaa

n. 400g pastaa

suolaa, pippuria, persiljaa, timjamia

1 dl raastettua parmesan-juustoa(pinnalle juustoa)

Silppua sipulit ja kuullota ne pannulla. Lisää joukkoon sienet, lämmitä. Kaada sekaan kerma ja lisää mausteet. Kiehauta ja sekoita joukkoon juustoraaste. Öljyä uunivuoka ja kaada pasta sen pohjalle ja sieniseos pastan päälle. Jos ruoka näyttää kovin kuivalta, lisää hieman vettä. Ripottele halutessasi vielä päälle juustoraastetta. Paista 225-asteisessa uunissa noin 35 minuuttia.