Jack Kerouac: Matkalla
Kerouacia lukiessa kului paitsi osa maaliskuuta, myös suurehko osa helmikuuta, sillä klassikoksi laskettava Matkalla oli väsyttävää ja hidasta luettavaa. Pidin siitä silti. Se oli paikoitellen käsittämätön ja raskas – tajusin taas kerran, kuinka ihania asioita kappalejako ja järjellisen mittaiset luvut ovat – mutta silti niin kiehtova, että halusin ehdottomasti lukea koko teoksen ja sen loppuessa toivoin kirjan vielä jatkuvan.
Matkalla taitaa olla Kerouacin kuuluisin teos. Sitä kutsutaan beat-kirjallisuuden aloittajaksi, oman aikansa ikoniseksi teokseksi, ties miksi. Kaiken tämän hehkutuksen takia Matkalla oli minunkin lukulistallani. Pitihän se kokea.
Matkalla perustuu ainakin jossain määrin tositapahtumiin, missä määrin, siitä tuskin kellään on täyttä selvyyttä. Se kertoo kirjailijan, Kerouacin matkoista halki Yhdysvaltojen ja hänen erikoisista ystävistään, porukasta, joka tuntuu olevan koko ajan liikkeessä. Nämä nuoret miehet – naisten asema on olla vaimoja tai tyttöystäviä, jotka voidaan hylätä milloin vain, tai äitejä, joille jää lähinnä elättäjän rooli – matkaavat pitkin ja poikin Yhdysvaltoja ja maailmaa, eivät suunnittele elämäänsä kovin pitkälle, eivätkä tunnu olevan lainkaan harmissaan siitä, jos suunnitelmat eivät toteudu. Heille elämä ei ole jotain mitä hallitaan, vaan jotain mikä kuljettaa. He kulkevat kaupungista toiseen, majailevat milloin missäkin, filosofoivat, käyttävät huumeita ja juovat viinaa, ajautuvat tilanteesta toiseen. Heidän elämänsä rytmi on kiihkeää, kiireistä ja jatkuvassa muutoksessa, kuin jazzbaarien kovaääninen ja kakofoniaksikin yltyvä musiikki, ennakoimatonta.
Kaikkea tätä on vaikea ymmärtää ja tarinaa on vaikea seurata. En pysynyt lainkaan mukana jutuissa, en muistanut kuka on kukin. Jackin ja hänen ystäviensä elämä ei ole heidän hallussaan, eikä tarinakaan tunnu pysyvän lukijan hallussa. Eikä oikeastaan kertojankaan. Tämä romaani ei siis sovi niille, jotka ärsyyntyvät kun eivät muista kaikkea tapahtunutta tai niille, jotka haluavat ehdottomasti ymmärtää kaiken. Mutta jos on valmis antautumaan kirjan erikoiselle tyylille, sen pitkille ja paikoin käsittämättömillekin lauseille, poukkoilevuudelle ja sille että moni juonikuvio jää kesken, voi tästä romaanista todella nauttia. Niin minä tein, lopulta. En yrittänyt muistaa tai ymmärtää vaan luin.
Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan seurassa
Kuten jo aiemmin totesin, Loen huumori puree minuun. Se saa minut nauramaan ääneen, mitä suht harvoin tapahtuu kirjojen parissa. Absurdit keskustelut ja asiattomat kommentit olivatkin tämän kirjan parasta antia. Kokonaisuuden kanssa sen sijaan oli vähän niin ja näin.
Loen romaani kertoo lomamatkalle lähtevästä perheestä ja erityisesti perheen isästä, jonka mielestä vaimo on pakottanut hänet lomalle Saksaan, vuokrattuun taloon, natsismin kehtoon, kuten perheenisä asian ilmaiseen. Näytelmäkirjailijana työskentelevä isä ei saa myöskään työtään sujumaan, ja turhautuneena hän alkaa käyttäytyä entistä kummallisemmin. Suurin omituisuus on miehen ihastus tv-kokki Nigellaan, ihastus, joka alkaa vähitellen muuttua yhä intohimoisemmaksi.
Romaani on kertomus pariskunnasta joka on kadottanut toisensa, keski-ikäisestä turhautumisesta ja pakkomielteistä. Tarinana se ei ole kovin ihmeellinen, eikä edes oikeastaan mitenkään erityisen kiinnostava. Hahmoja kohtaan on vaikea tuntea suuria sympatioita, he eivät tunnu kovin aidoilta, eivätkä etenkään erityisen syvällisiltä. Kirjaa lukiessa alkoi tuntua, että on oikeastaan aika yhdentekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mikä on loppuratkaisu. Mitään suurta tarinaa tästä teoksesta on siis turha etsiä. Mutta se huumori. Se todella toimi, ainakin minulle. Siksi tämä kirja oli ihan mukava luettava, luin sen läpi päivässä, naureskelen ja rentouduin. Se riitti minulle.
Hiljaiset päivät Nigellan seurassa ei ole mielestäni Loen paras romaani. Siinä olisi mielestäni ollut ainekset paljon parempaan, jonkinlaiseen oikeasti koskettavaan ja aidontuntuiseen tarinaan perheestä ja parisuhteesta. Nyt sinänsä tunnistettavat kiukuttelut, itsekeskeisyys ja niiden synnyttämät kutkuttavat tilanteet jäivät kirjan ainoaksi anniksi, vaikka kirjan alkuasetelma olisi mielestäni hyvinkin tarjonnut mahdollisuuden sukeltaa syvemmälle hahmojen ajatuksiin, tuoda mukaan hiukan enemmän realismia ja hippunen vakavuuttakin. Hulluimmat käänteet olisi voinut jättää pois, sillä ne eivät missään nimessä olleet hauskimpia. Silloin tämä kirja olisi mielestäni voinut olla paitsi hauska, myös koskettava.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Joyce Carol Oates on nerokas kirjoittaja. Hän todella osaa rakentaa tarinansa taitavasti, luoda niihin jännitystä, kuvata hahmojen tunteita ja tunnelmia hienovaraisesti mutta viiltävän tarkasti. Hän osaa jättää paljon sanomatta, lukijan tulkittavaksi, mutta kuitenkin kuvata tarkasti.
Haudankaivajan tytär on pitkä ja raskas tarina. Pituutta tarinalla riittää, oma pokkariversioni oli lähes 700 sivua. Tarina kattaa myös pitkän ajan, tiukastikin katsottuna vuodet 1936-1998. Se kuvaa yhden ihmisen elämän, syntymästä vanhuuteen ja siinä sivussa palasia monen muunkin tarinoista. Kertomus saksasta Yhdysvaltoihin paenneiden vanhempien tyttärestä kasvaa surumieliseksi selviytymistarinaksi, sivullisuuden kuvaukseksi. Se kuvaa, kuinka ihmiset jäävät vanhojen rooliensa vangiksi. Päähenkilö Rebecca oppii lapsena näkemään itsensä ympäristöstään erilliseksi ja päätyy koko elämänsä luokittelemaan ihmiset "meiksi" ja "niiksi toisiksi". Hän jää tämän määrittelyn vangiksi, eikä uskalla luottaa elämään tai muiden ihmisten apuun tai ymmärrykseen silloinkaan, kun se kannattaisi.
Oatesin romaani on surullinen ja masentavakin, mutta silti jollain tapaa kaunis. Sen kauneus on kielessä ja tunnelmassa, joka kantaa läpi romaanin. Tunnelma on yhtä aikaa jännittynyt mutta rauhallinen. Pariin kertaan jouduin lopettamaan lukemisen, sillä tunnelma muuttui pienillä yksityiskohdilla karmivaksi, mutta suurimman osan ajasta teksti kuljetti eteenpäin rauhallisena soljuen, samaan aikaan yksityiskohtiin keskittyen ja suurempia kaaria maalaillen. Juuri siinä on mielestäni Oatesin nerokkuus: hän maalaa lukijan eteen tarkan kuvan, muttei kuitenkaan jumitu yksityiskohtiin. Ja kaikki on kuvattu kauniilla, tarkalla kielellä, jossta ei puutu mitään, muttei myöskään tunnu olevan mitään liikaa.
Tämä kirja todennäköisemmin masentaa kuin tekee iloiseksi, mutta silti se oli aivan mahtava lukukokemus. Luin koko kirjan viikossa, vaikka parina päivänä en ehtinyt tarttua teokseen lainkaan. Jotenkin tarina vain piti otteessaan. Jossain puolivälin tienoilla totesin, että olen käyttänyt jo pari päivää kirjan parissa, olen vasta sivulla kolmesataa – jes, tätä on vielä saman verran jäljelläkin! Se kertonee aika paljon.
2 kommenttia:
Mun mielestä osoit oikeeseen tolla masentavuudella. Jotenkin Oatesin kirjat aina masentaa mua. Mikäköhän siinä on?
T: Mari
Oon miettinyt tuota itsekin. Helppo vastaus olisi kai se, että aiheet on usein aika masentavia. Ei se kuitenkaan pelkästään sitä ole, ei kaikki vaikeista aiheista kertovat kirjat ole yhtä masentavia tai ahdistavia, ja Oatesin kirjoissahan on kuitenkin usein suhteellisen onnellinen loppu, tai ainakin asiat jossain määrin on lopussa paremmin. Luulenkin, että masentavuus tulee hahmoista, jotka ovat jotenkin pysyvästi masentuneita, jopa kykenemättömiä mihinkään aitoon iloon tai rakkauteen. Ja kun tähän lisätään se, että hahmojen tunteet kuvataan tosi tarkasti ja jotenkin niihin samaistuu, tai ainakin niissä elää mukana tosi vahvasti, niin kai se sitten vähän alkaa ahdistaa.
Omituisinta mielestäni on, että kaiken tämän jälkeenkin haluan Oatesin romaaneja lukea.
Lähetä kommentti